4. JAMES MENEE ITSE KATSOMAAN

Ne, jotka eivät tunne »Forsyten Pörssiä», eivät kenties käsitä sitä hälinää, minkä Irenen käynti uudisrakennuksella aiheutti.

Kun Swithin Timothylla oli antanut täydellisen kuvauksen tuosta muistettavasta ajelumatkastaan, toimitettiin sama kertomus, lisänään pieni aavistus uteliaisuutta, heikko hiven ilkeyttä ja vilpitön halu tehdä hyvää, Junen tietoon.

»Ja kuinka hirmuista, kultani», lopetti Juley täti, »tuo, mitä hän sanoi kotiinpääsystä. Mitä hän tarkoitti?»

Junen korvissa kertomus kuului hyvin omituiselta. Hän kuunteli tuskallisesti punastuen, antoi kättä hyvin lyhyesti ja lähti.

»Melkein epäkohtelias», sanoi rouva Small Hester tädille Junen lähdettyä.

Varsinaiset päätelmät rakennettiin hänen tavalleen ottaa vastaan uutinen. June oli järkytetty. Jotakin oli siis hyvin hullusti. Kummallista! Hän ja Irene olivat aina olleet parhaat ystävät.

Kaikki tämä soveltui liiankin hyvin yhteen niiden kuiskausten ja vihjeitten kanssa, joita oli ollut liikkeessä jonkin aikaa. Muisteltiin, mitä Euphemia oli kertonut teatterimatkastaan — eikö herra Bosinney sitäpaitsi aina ollut Soamesilla? Tosiaankin! Niin, tietysti, hänen pitikin olla — talon vuoksi! Mitään ei sanottu avoimesti. Forsyten Pörssissä puhuttiin avoimesti vain suurimman, tärkeimmän haasteen sattuessa. Tämä koneisto oli niin perin hieno, pelkkä viittaus, vähäpätöisin pahoittelun tai epäilyksen ilmaisu riitti panemaan perhesielun — joka oli niin herkkä — väreilemään. Kukaan ei tahtonut että tästä väreilystä olisi seurannut mitään ikävyyksiä — kaukana siitä, se pantiin alulle mitä parhain tarkoituksin, siinä mielessä, että jokaisella perheen jäsenellä on tukensa perhesielussa.

Ja juorun pohjalla oli paljon hyväntahtoisuutta, sen tuloksena oli usein surunvalituskäynti, joka oli täysin sopusoinnussa seuraelämän lakien kanssa ja josta koitui todellista hyvää kärsivälle ja niinikään lohtua lohduttajalle, joka sai mielihyväkseen todeta, että toinen kärsi vaivaa, josta hän oli edes itse vapaa. Pohjalla oli vain halu pitää asiat hyvässä tuuletuksessa, sama halu, joka elähyttää julkista sanomalehdistöä, kun esim. James asettui yhteyteen rouva Septimuksen kanssa, rouva Septimus pikku Nicholaslaisten ja pikku Nicholaslaiset tiesi Irenen j.n.e. Tuo suuri luokka, johon he olivat kohonneet ja nyt kuuluivat, vaati eräänlaista selvyyttä ja vielä enemmän eräänlaista vaiteliaisuutta. Tämä yhdistelmä takasi heidän jäsenyytensä.

Monet nuoremmat Forsytet tietenkin tunsivat ja avoimesti julistivatkin, etteivät he tahdo asioihinsa sekaannuttavan, mutta niin voimakas oli perhejuorun näkymätön, magneettinen virta, että he eivät voineet, vaikka kuinka olisivat koettaneet, olla tietämättä kaikkea kaikesta. Asia myönnettiin toivottomaksi.

Eräs heistä (nuori Roger) oli tehnyt sankarillisen ponnistuksen nousevan polven vapauttamiseksi ja sanonut Timothya vanhaksi kissaksi. Ponnistus oli täysin oikeudenmukaisesti kimmahtanut takaisin häneen itseensä; nuo lentävät sanat olivat hienonhienoja teitä tulleet Juley tädin korviin, ja hän toisti ne kauhistuneella äänellä rouva Rogerille, joka taas palautti ne nuorelle Rogerille.

Loppujen lopulta vain väärintekijät joutuivat kärsimään, niinkuin esimerkiksi George, joka oli menettänyt paljon rahaa biljardipelissä, tai nuori Roger itse, hän kun oli niin peloittavan vähällä naida tytön, jonka kanssa hänen kuiskattiin jo olevan naimisissa luonnon lakien mukaan, tai nyt Irene, jonka arveltiin pikemmin kuin sanottiin olevan vaarassa.

Kaikki tämä ei ollut ainoastaan hauskaa, vaan myös terveellistä. Ja se kevensi niin monta pitkää tuntia Timothyn talossa Bayswater Roadin varrella, niin monta tuntia, joitten muuten olisi pitänyt olla hedelmättömät ja raskaat niille kolmelle, jotka asuivat siellä. Ja Timothyn koti oli vain yksi satojen samanlaisten joukossa tässä Lontoon Cityssä — turvatun luokan puolueettomien henkilöitten kotien, henkilöitten, jotka ovat poissa taistelusta itse ja joitten pitää löytää olemassaolonsa oikeutus toisten taisteluista.

Ilman perhejuorun suloisuutta olisi täällä tosiaankin ollut yksinäistä. Huhut ja jutut, kuulumiset ja johtopäätökset — eivätkö ne olleet talon lapsia, yhtä rakkaita ja kallisarvoisia kuin ne jokeltelevat pikkulapset, joita vaille Timothy ja hänen sisarensa olivat jääneet elämänsä matkalla? Niitten parissa he saivat mahdollisimman suuressa määrin omikseen ne lapset ja lastenlapset, joita heidän pehmeät sydämensä ikävöivät. Sillä vaikka voikin epäillä, kaipasiko Timothyn sydän mitään, on vääjäämätöntä, että jokaisen uuden Forsyte-vauvan tulo järkytti häntä suuresti.

Oli siis hyödytöntä nuoren Rogerin sanoa: »Vanha kissa!» ja Euphemian kohottaa käsiään ja huutaa: »Oi, ne kolme!» puhjeten hiljaiseen nauruun, joka päättyy kirkaisuihin. Hyödytöntä, eikä juuri ystävällistä.

Tilanne, joka tällä asteellaan saattoi näyttää, varsinkin Forsytein silmissä, kummalliselta, ettemme sanoisi »mahdottomalta», ei loppujen lopulta, jos eräät näkökohdat otetaan huomioon, ollut niinkään mahdoton.

Muutamat seikat oli kadotettu näkyvistä.

Ensiksikin oli monien harmittomien avioliittojen turvallisuudessa unohdettu, että rakkaus ei ole mikään ansarikukka, vaan villi yrtti, joka syntyy kosteana yönä, syntyy päivänpaisteisena hetkenä puhjeten villistä siemenestä, jonka villi tuuli on puhaltanut tietä pitkin. Villi yrtti, jota sanomme kukaksi, jos se sattuu kukoistamaan omien puutarha-aitojemme sisäpuolella, mutta rikkaruohoksi, jos se kukkii ulkopuolella. Kukka tai rikkaruoho, tuoksultaan ja väriltään se on aina villi.

Ja edelleen — koska heidän oman elämänsä tosiseikat ja kaavat olivat tämän totuuden tajuamista vastaan — ei Forsyte-piireissä yleensä myönnetty, että missä tämä villi yrtti puhkeaa, siinä ovat miehet ja naiset vain kärpäsiä tuon kalpean, liekkimäisen kukan ympärillä.

Nuoren Jolyonin karkaamisesta oli jo pitkä aika — uhkasi taaskin syntyä perimätieto, että ihmiset heidän asemassaan eivät kiipeä aidan yli poimimaan tuota yrttiä ja että rakkauden voi suorittaa niinkuin tuhkarokonkin kerta kaikkiaan määrätyssä iässä, ja sitten lopullisesti selviytyä siitä, niinkuin tuhkarokosta selviydytään mieluisalla voi ja hunajasekoituksella, avioliiton helmassa.

Kaikista niistä, joitten korviin nuo kummalliset huhut Bosinneysta ja rouva Soamesista ehtivät, James oli järkytetyimpiä. Hän oli kauan sitten unohtanut, kuinka hän itse oli parveillut, hontelona ja kalpeana pähkinänruskeine poskipartoineen, Emilyn ympärillä oman kosintansa päivinä. Hän oli kauan sitten unohtanut sen pienen talon Mayfairin liepeillä jossa hän oli viettänyt avioliittonsa varhaisimmat päivät, tai oikeammin, hän oli unohtanut nuo varhaiset päivät eikä tuota pientä taloa, sillä Forsyte ei koskaan unohda taloa, ja hän oli myöhemmin myynyt sen saaden kirkasta voittoa neljäsataa puntaa.

Hän oli aikoja sitten unohtanut nuo päivät, niiden toiveet ja pelot ja naimiskaupan järjellisyyttä koskevat epäilykset (sillä Emily, vaikka olikin kaunis, ei omistanut mitään, ja hän itse niihin aikoihin teki vain tuhannen vuodessa) sekä sen kummallisen, vastustamattoman voiman, joka oli häntä vetänyt kunnes hänestä tuntui, että hänen täytyi kuolla, jollei hän saanut vaimokseen tuota tyttöä, jolla oli niin kaunis, niin siististi kammattu tukka, kauniit käsivarret, jotka tulivat näkyviin tiukan röijyn hiha-aukoista, ja jonka viehkeätä vartaloa niin säädyllisesti suojasi todella hämmästyttävän laaja pönkkähame.

James oli käynyt tulen läpi, mutta myös sen vuosien virran, joka huuhtoo tulen sammuksiin. Hän oli saanut surullisimman kaikista kokemuksista — hän oli unohtanut, minkälaista on olla rakastunut.

Unohtanut! Unohtanut niin kauan sitten, että oli unohtanut jo oman unohduksensakin.

Ja nyt oli tämä huhu tullut hänen korviinsa, tämä huhu hänen poikansa vaimosta. Se oli hyvin epämääräinen, kuin väikkyvä varjo keskellä asian selkeätä ja suoraa todellisuutta, epätodellinen, käsittämätön kuin haamu, mutta haamun tavoin herättäen selittämätöntä kauhua.

Hän koetti käsittää sitä järjellään, mutta yhtä hyvin olisi voinut koettaa sovittaa itseensä jotakin noista murhenäytelmistä, joita hän päivittäin luki sanomalehdistä. Hän yksinkertaisesti ei osannut. Siinä ei voinut olla perää. Se oli kaikki heidän tyhjää juttuaan. Eihän Irene tullut toimeen Soamesin kanssa niin hyvin kuin olisi voinut, mutta hän oli kiltti pieni olento — kiltti pieni olento!

Niinkuin ihmisten sangen huomattava enemmistö, niin Jameskin nautti hauskasta pikku skandaalista ja oli tottunut sanomaan asiallisella äänellä, huuliaan nuoleskellen: »Niin, niin, hän ja nuori Dyson, he kuuluvat asuvan yhdessä Monte Carlossa!»

Mutta mitä tämäntapainen juttu merkitsi — mikä oli sen menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus — se ei ollut ikinä tullut hänen mieleensä. Mitä siihen kuului, mitä tuskaa ja hurmiota oli tarvittu sen syntymiseksi, mikä hidas, ylivoimainen kohtalo oli väijynyt niiden perin alastomien, väliin synkkien, mutta useimmiten hyvinmaustettujen tosiseikkain alla, jotka näkyivät hänen silmilleen. Hän ei ollut tottunut moittimaan, kiittämään tai vetämään johtopäätöksiä, hän vain kuunteli melko haluisesti ja kertoi kuulemansa edelleen, saaden menettelystään huomattavaa huvia niinkuin sherryn ja kirpeän palan nauttimisesta ennen ateriaa.

Mutta kun nyt tällainen asia — tai oikeammin huhu, henkäys, — oli lähestynyt hänen omaa persoonaansa, tunsi hän olevansa kuin sumussa, joka täytti hänen suunsa paksulla, pahalla maulla ja teki hengityksen vaikeaksi.

Häväistysjuttu! Oliko tulossa häväistysjuttu?

Sanan toistaminen itsekseen oli ainoa keino, millä hän voi tehdä asian käsitettäväksi. Hän oli unohtanut ne tunteet, mitkä ovat välttämättömät tällaisen jutun menon, kohtalokkuuden tai merkityksen käsittämiseksi, hän yksinkertaisesti ei enää voinut tajuta sitä mahdollisuutta, että ihmiset panisivat jotakin alttiiksi intohimon vuoksi.

Kaikkien noitten hänen tuttujensa joukossa, jotka joka päivä tulivat Cityyn ja toimittivat asiansa, olivat ne mitä olivat, ja joutohetkinään ostivat osakkeita ja taloja ja söivät päivällisiä ja pelasivat pelejä, niinkuin kerrottiin, kaikkien niitten joukossa ei ollut ketään, jonka ei olisi ollut hullunkurista kuvitella panevan jotakin alttiiksi jonkin niin epäselvän ja kuvitellun kuin intohimon vuoksi.

Intohimo! Hän muisti kyllä kuulleensa siitä jotakin, ja säännöt sellaiset kuin: »Nuorta miestä ja nuorta naista ei koskaan saa jättää kahden», olivat juurtuneet hänen mieleensä niinkuin leveysasteet karttaan (sillä kaikilla Forsyteillä on hyvin hieno todellisuuden taju niin pian kuin tullaan rakkauden asiallisempaan puoleen); mutta mitä tulee kaikkeen muuhun — hän voi arvostella sitä vain iskusanalla »häväistysjuttu».

Oi, mutta se ei ollut totta — ei voinut olla. Hän ei pelännyt, Irene oli tosiaankin hyvä pieni olento. Mutta kun on saanut jotakin päähänsä, pysyy se siinä. Ja James oli hermostunut luonnoltaan — noita ihmisiä, joita asiat eivät jätä rauhaan, joita odotus ja epävarmuus hermostuttavat. Pelosta, että päästäisi käsistään jotakin, jonka muuten voisi saavuttaa, hän oli fyysillisesti kykenemätön tekemään päätöstä ennenkuin oli ehdottomasti varma, ettei sen kautta menettänyt mitään.

Elämässä oli kuitenkin paljon tilaisuuksia, jolloin päätöksen teko ei edes riippunut itsestä, ja tämä oli yksi niitä.

Mitä hän voisi tehdä? Puhua asiasta Soamesin kanssa? Se vain pahentaisi asioita. Ja loppujen lopulta hän oli varma, ettei koko jutussa ollut mitään perää.

Tuo talo oli syynä kaikkeen. Hän oli alun pitäen epäillyt koko hanketta. Mitä Soamesin tarvitsi muuttaa maalle? Ja jos hänen välttämättä piti kuluttaa paljon rahaa ja rakentaa itsellensä talo, miksi hän ei sitten käyttänyt ensiluokkaista miestä tuon nuoren Bosinneyn sijasta, jota ei kukaan tuntenut? Ja hän oli kuullut, että talo maksaisi Soamesille kauniit rahat yli sen, mitä hän oli arvioinut.

Tämä seikka enemmän kuin mikään muu sai Jamesin käsittämään tilanteen todellisen vaarallisuuden. Se oli niin noitten »taiteilijain» tapaista — järki-ihminen ei saisi sanoa heille mitään. Hän oli varoittanut Ireneäkin. Ja mitä oli kaikesta tullut?

Äkkiä välähti Jamesin mieleen, että hänen pitäisi mennä katsomaan itse. Keskellä tuota epämukavaa sumua, joka oli peittänyt hänen mielensä, hänelle tuotti selittämätöntä tyydytystä ajatus, että hän voisi mennä katsomaan taloa. Ehkä vain pelkkä päätös tehdä jotakin — luultavammin se tosiasia, että hän lähti katsomaan taloa — huojensi häntä.

Hän tunsi, että katsellessaan tiilistä ja muurisavesta, puusta ja kivestä tehtyä taloa, jonka oli rakentanut tuo epäilyksenalainen mies itse, hän katseli suoraan tuon Ireneä koskevan huhun sydämeen.

Niinpä, hiiskumatta sanaakaan kenellekään, hän otti ajurin asemalle ja ajoi junalla Robin Hilliin. Sieltä hänen oli pakko jatkaa matkaa jalan, koska näillä seuduin ei ollut vuokravaunuja saatavissa.

Hän lähti hitaasti kiipeämään kukkulan rinnettä, kulmikkaat polvet ja korkeat olkapäät surkeasti notkollaan, katse kiinnitettynä jalkoihin. Hän näytti kuitenkin hyvin säädylliseltä korkeassa hatussaan ja lievetakissaan, jonka yllä oli mallikelpoisen järjestyksen virheetön kiilto. Emily piti kaikesta huolen, nimittäin tietysti ei hän itse — eihän hyvässä asemassa olevien ihmisten tarvitse välittää toistensa napeista, ja Emily oli hyvässä asemassa — mutta hän katsoi, että hovimestari välitti niistä.

Hän sai kysyä tietä kolmesti. Joka kerta hän toisti määräykset, pani miehen sanomaan ne uudelleen ja toisti ne vielä kerran, sillä hän oli luonnostaan puhelias, eikä uudessa ympäristössä voinut olla kyllin varovainen.

Hän vakuutti heille alati, että talo, jota hän etsi, oli uusi, mutta vasta kun talon katto näytettiin hänelle puitten välistä, hän saattoi tyydytyksekseen todeta, että häntä ei ollut opastettu kokonaan väärään.

Raskas taivas näytti peittävän maailman ikäänkuin kalkitun katon harmahtavaan valkeuteen. Ilmassa ei ollut mitään raikkautta eikä tuoksua. Sellaisina päivinä brittiläisetkin työmiehet tuskin viitsivät tehdä enemmän kuin on pakko ja liikkuvat työssään ilman sitä puheensorinaa, joka muuten jouduttaa työn vaivalloisia tunteja.

Puolivalmiissa talossa siellä täällä oli työmiehiä paitahihasillaan hitaassa työssä, ja ääniä nousi — suonenvedontapaista vasaroimista, metallin raaputusta, puun sahausta, työntörattaitten ratinaa tiellä, ja silloin tällöin päällysmiehen koira, joka oli nuoralla sidottu tammenrunkoon, vinkui heikosti äänellä, joka muistutti teekattilan kiehumista.

Hiljattain paikoilleen asetetut ikkunaruudut, jokaisen keskellä valkea maaliläiskä, tuijottivat Jamesiin kuin kuolleen koiran silmät.

Ja rakentamisen äänet jatkuivat, kirskuvina ja ilottomina, harmaan valkean taivaan alla. Mutta rastaat, jotka etsivät vastakynnetystä maasta matoja, olivat vallan hiljaa.

James pujahteli eteenpäin hiekkakasojen lomitse — ajotietä laitettiin juuri kuntoon — ja pääsi vihdoin porttikäytävän eteen. Siinä hän pysähtyi ja nosti katseensa. Tältä paikalta oli vain vähän nähtävää, ja sen vähän hän tajusi heti, mutta hän jäi tähän asentoon moneksi minuutiksi, ja taivas tietää, mitä hän ajatteli.

Hänen posliininsiniset silmänsä vaikeitten kulmakarvojen alla, jotka ulkonivat kuin pienet sarvet, eivät liikahtaneetkaan, leveän suun pitkä ylähuuli värähti kerran tai pari, oli helppo hänen levottomasta, poissaolevasta ilmeestään todeta mistä Soames oli perinyt sen avuttomuuden, joka väliin näkyi hänen kasvoillaan. James olisi voinut sanoa itsekseen: »Minä en tiedä — elämä on aika vaivalloinen juttu.»

Tällaisena Bosinney yllätti hänet.

James käänsi katseensa siitä tiesi mistä linnunpesästä jota hän oli hakenut taivaalta, ja suuntasi sen Bosinneyn kasvoihin, joilla väikkyi eräänlaista leikillistä ilkamointia.

»Mitä kuuluu, herra Forsyte? Oletteko tullut itse katsomaan?»

James oli tullut, niinkuin tiedämme, juuri sitä varten, ja kysymys niin ollen teki hänen olonsa epämukavaksi. Hän ojensi kuitenkin kätensä ja sanoi:

»Hyvää päivää», mutta katsomatta Bosinneyta.

Tämä näytti hänelle tietä ivallisesti hymyillen.

James vainusi jotakin epäilyttävää tuossa kohteliaisuudessa. »Tahtoisin ensin kävellä ympäri ja katsella päältä päin», sanoi hän, »että näkisin, mitä olette rakentanut.»

Talon kaakkois- ja lounaissivulle oli rakennettu pyöreistä kivistä penger, jossa oli parin, kolmen tuuman levyinen reunus. Toinen sivu upposi vinosti multaan, johon juuri valmistettiin ruohokenttää. Tälle pengermälle James ohjasi kulkunsa.

»No mitä tämä maksoi?» kysyi hän nähdessään pengermän ylettyvän nurkan toiselle puolelle.

»Paljonko luulisitte?» kysyi Bosinney.

»Kuinka minä sen tietäisin?» vastasi James hieman hämillään. »Kaksi tai kolme sataa, väittäisin.»

»Tarkalleen!»

James katsoi häneen terävästi, mutta arkkitehti ei näyttänyt huomaavan sitä, ja hän luuli kuulleensa väärin.

Puutarhan portille tultuaan hän pysähtyi katsomaan näköalaa.

»Tuo pitäisi kaataa», sanoi hän näyttäen tammea.

»Niinkö teistä? Arveletteko, että jos puu on siinä, ette saa näköalaa koko rahan edestä?»

Taaskin James katsahti häneen epäluuloisesti — tuolla nuorella miehellä oli erikoinen tapa kääntää asiat. »No niin», sanoi hän hämillään, hermostuneen painokkaasti: »En käsitä, mihin te tarvitsette tuota puuta.»

»Kaatukoon se siis huomenna», sanoi Bosinney.

James hätääntyi. »Oi hyvänen aika», sanoi hän, »älkää vain menkö sanomaan, että minä käskin kaataa sen! Minä en tiedä siitä mitään.»

»Ettekö?»

James jatkoi hädissään: »Mitä, kuinka minä tietäisin siitä mitään? Minulla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa. Te teette sen omalla vastuullanne.»

»Sallitte kai minun sentään mainita nimenne?»

James hälyttyi yhä enemmän. »Minä en käsitä miksi teidän pitäisi mainita minun nimeni», mutisi hän. »Paras että jätätte puun paikoilleen. Se ei ole teidän puunne.»

Hän otti silkkinenäliinan taskustaan ja kuivasi otsaansa. He astuivat sisään. Niinkuin Swithin, niin ihmetteli Jameskin sisäpihaa.

»Te olette sitten mahtanut panna vietävästi rahaa tähän», sanoi hän tuijotettuaan hetken aikaa pylväisiin ja parvekkeeseen. »Mitä maksoi esimerkiksi noitten pylväitten pystyttäminen?»

»En osaa sanoa näin suoralta kädeltä», vastasi Bosinney miettivänä, »mutta minä tiedän, että vietävän paljon se oli.»

»Sitä juuri ajattelinkin», sanoi James. »Minä —». Hän kohtasi arkkitehdin katseen ja keskeytti. Ja tämän jälkeen hän aina, nähdessään jotakin, jonka hintaa hänen teki mieli kysyä, tukahdutti uteliaisuutensa.

Bosinney oli nähtävästi päättänyt, että hänen piti nähdä kaikki, ja jollei James olisi ollut niin »merkillepaneva» luonteeltaan, olisi hän varmaan saanut suostua kulkemaan ympäri talon toiseenkin kertaan. Arkkitehti näytti myös olevan niin kovin kärkäs vastaamaan kysymyksiin, että Jamesin piti olla varuillaan. Nämä ponnistukset alkoivat koskea häneen, sillä vaikka James olikin aika sitkeä niin pitkäksi mieheksi, oli hän sentään seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha.

Hän masentui, hän ei tuntunut pääsevänkään lähemmäksi, ei hyötynytkään tarkastusmatkastaan niitä tietoja, joita hän epämääräisesti oli toivonut. Hän oli saanut vain lisää vastenmielisyyttä ja epäluuloja tuota nuorta miestä kohtaan, joka oli väsyttänyt hänet piloille kohteliaisuudellaan ja jonka käytöksessä hän nyt varmasti vainusi pilkkaa.

Mies oli terävämpi kuin mitä hän oli luullut ja näytti hauskemmalta kuin hän olisi suonut. Hänellä oli eräänlainen »hui hai» -ilme, josta James, jolle kaikkinainen vaara oli sietämättömintä maailmassa, ei pitänyt, erikoinen hymy myöskin, joka ilmaantui silloin kuin vähimmin odotti, ja hyvin merkilliset silmät. Hän muistutti, niinkuin James perästäpäin sanoi, nälkäistä kissaa. Tämän lähemmäksi hän ei päässyt, kun hän myöhemmin kuvaili Emilylle sitä erikoista katkeruutta, sametinpehmeyttä ja pilkallisuutta, mitä Bosinneyn käytöksessä oli ilmennyt.

Vihdoin, nähtyään kaiken, mikä nähtävä oli, hän tuli takaisin ovelle, josta oli astuttu sisään. Hän tunsi menettäneensä aikaa jä voimia ja rahaa aivan tyhjän tähden, ja niinpä hän tarttui molemmin käsin koko Forsyte-rohkeuteensa, katsoi Bosinneyhin tiukasti ja sanoi:

»Minä arvelen, että te tapaatte miniäni usein — mitä hän sanoo talosta? Mutta hän kai ei ole nähnyt sitä?»

Tämän hän sanoi tietäen Irenen käynnistä kaiken — eipä siltä, että tuossa käynnissä olisi ollut mitään sen kummempaa, paitsi tuo Irenen merkillinen sana, että hän muka »ei välittänyt kotiinpääsystä» — ja Junen tapa suhtautua uutisiin.

Hän oli päättänyt, asettamalla kysymyksensä tällä tavoin, »antaa Bosinneylle tilaisuuden», niinkuin hän sanoi itsekseen.

Bosinney viivytteli vastaustaan, mutta katsoi koko ajan Jamesiin epämukavan kiinteästi.

»Hän on nähnyt talon, mutta minä ei voi sanoa teille mitä hän ajattelee siitä.»

Niin hermostunut ja nolo kuin James olikin, oli hänen koko luonnonlaatunsa vuoksi mahdoton jättää asiaa sikseen.

»Ahaa», sanoi hän, »vai on Irene nähnyt talon. Soames kai toi hänet tänne, arvaan.»

Bosinney vastasi hymyillen: »Oi, ei toki.»

»Mitä, tuliko hän siis yksin?»

»Ei toki?»

»No — kuka sitten toi hänet tänne?»

»Minä en tosiaankaan tiedä, saanko kertoa teille kuka hänet toi.»

James, joka tiesi, että se oli Swithin, ei voinut käsittää tätä vastausta.

»Mitä», sopersi hän, »tehän tiedätte, että —» mutta hän tajusi äkkiä vaaran ja keskeytti.

»No niin», sanoi hän, »jollette tahdo kertoa sitä minulle, ette kai sitten kerro! Kukaan ei koskaan kerro minulle mitään.»

Bosinney yllätti hänet tekemällä erään kysymyksen.

»Asiasta toiseen», sanoi hän, »voitteko sanoa onko vielä joku teistä, tulossa tänne? Minä tahtoisin olla läsnä.»

»Vielä joku?» sanoi James hämmästyneenä. »Kuka se sitten olisi? En minä tiedä kenestäkään. Hyvästi!»

Maahan katsoen hän ojensi kätensä, laski sen poikittain Bosinneyn käteen, tarttui sateenvarjoonsa aivan kankaan yläpuolelta ja lähti pois pengertä pitkin.

Ennenkuin hän kääntyi kulmauksen taakse hän katsoi taakseen ja näki Bosinneyn tulevan jäljessä hitaasti — »hiipien seinustaa kuin suuri kissa», sanoi hän itsekseen. Hän ei ollut näkevittään, kun nuori mies nosti hattua.

Päästyään pois käytävältä ja näkyvistä hän hidastutti kulkuaan vieläkin. Hyvin hitaasti, kumarampana kuin tullessaan, nälkäisenä, pää painuksissa ja mieli painuksissa hän kulki takaisin asemalle.

Merirosvo näki hänen surullisen paluunsa ja kenties katui käytöstään vanhaa miestä kohtaan.