4. MATKA INFERNOON

Aamulla erään yön jälkeen, jolloin Soames vihdoinkin oli käyttänyt oikeuksiaan ja menetellyt kuin mies, hän söi aamiaista yksinään.

Hän söi kaasuvalossa, sillä myöhäisen marraskuun sumu oli kummitusmaisen kääriliinan tavoin peittänyt kaupungin niin, että läheisen puistonkaan puita tuskin näki ruokasalin ikkunasta.

Hän söi lujasti, mutta aina väliin hänet yllätti sellainen tunne, että hän ei tahtonut saada niellyksi. Oliko hän ollut oikeassa antautuessaan edellisenä yönä ylivoimaiselle nälälleen ja murtaessaan vastarinnan, jota hän nyt liian kauan oli kärsinyt tuon naisen taholta, joka oli hänen laillinen ja juhlallisesti määrätty elämäntoverinsa?

Häntä kiusasi omituisesti Irenen kasvojen muisteleminen, noiden kasvojen, joilta hän, tyynnyttääkseen uhriaan, koetti vetää hänen kätensä pois — hänen kauhea tukahtunut nyyhkytyksensä, jonkalaista Soames ei ollut koskaan kuullut ja jonka hän vielä kuuli, ja häntä vaivasi vielä sama kummallinen, sietämätön pahan omantunnon ja syyllisyyden tunne, jota hän oli kokenut seisoessaan katselemassa häntä yhden ainoan kynttilän valossa, ennenkuin hiljaa hiipi pois.

Ja hän jotenkin ihmetteli itse itseään, kun hän nyt oli tämän tehnyt.

Kaksi iltaa aikaisemmin hän oli Winifred Dartien luona saattanut rouva MacAnderin pöytään. Tämä oli katsonut hänen kasvoihinsa terävillä, vihertävillä silmillään ja sanonut: »Ja vaimonne on siis kovin hyvä ystävä tuon herra Bosinneyn kanssa?»

Soames ei nähnyt hyväksi kysyä mitä hän tarkoitti, mutta jäi hautomaan hänen sanojaan.

Ne olivat nostattaneet hänessä kiihkeän mustasukkaisuuden, joka tämän vaiston omituisella nurinkurisuudella oli muuttunut vielä kiihkeämmäksi kaipuuksi.

Ilman rouva MacAnderin sanojen antamaa yllykettä hän ei ehkä koskaan olisi tehnyt sitä minkä hän nyt oli tehnyt. Ilman tätä yllykettä ja sitä sattumaa, että hän huomasi vaimonsa oven kerran olevan lukitsematta, mikä teki mahdolliseksi yllättää hänet nukkuvana.

Uni oli karkoittanut hänen epäilyksensä, mutta aamu toi ne takaisin. Yksi ajatus lohdutti häntä. Kukaan ei saisi tietää — tällaisista asioista Irene ei puhuisi.

Ja itse asiassa, kun hänen päivittäisten liiketoimiensa ratas, joka niin ehdottomasti vaati voiteekseen kirkasta ja käytännöllistä ajatusta, taaskin lähti liikkeelle hänen istahtaessaan lukemaan kirjeitään, nuo painajaistunnelmat alkoivat vähemmän liioitellun tärkeinä työntyä hänen mielensä taka-alalle. Tapaus ei tosiaankaan ollut niin kovin merkillinen, naiset kyllä kirjoissa nostivat siitä melun, mutta oikeinajattelevien miesten — maailmanmiesten, sellaisten, joita hän oli usein kuullut kiitettävän avioero-oikeudessa — tällaisten miesten kylmän arvostelun mukaan hän oli vain tehnyt parhaansa ylläpitääkseen avioliiton pyhyyttä, estääkseen vaimoaan laiminlyömästä velvollisuksiaan ja mahdollisesti, jos hän vielä tapasi Bosinneyta, myös —. Ei, hän ei katunut.

Nyt, kun ensimmäinen askel sovintoa kohti oli otettu, loppu olisi verraten — verraten —

Hän nousi ja meni ikkunan luo. Hänen hermonsa olivat järkkyneet. Tuo tukahtunut nyyhkytys oli hänen korvissaan vielä. Hän ei voinut vapautua siitä.

Hän pukeutui turkkiinsa ja lähti ulos sumuun. Koska hänen oli mentävä Cityyn, astui hän maanalaiseen junaan Sloane Squaren asemalta.

City-miesten täyttämän ensi luokan vaunuosaston nurkassa tuo tukahtunut nyyhkytys vielä vaivasi häntä. Hän avasi Times-lehden sillä oikealla rapinalla, johon heikommat äänet hukkuvat, nosti lehden suojaksi eteensä ja alkoi vakaasti tutkia päivän uutisia.

Hän luki, että eräs oikeusasiamies oli edellisenä päivänä tuonut suuren juryn ratkaistavaksi tavallista pitemmän rikosluettelon. Hän luki kolmesta murhasta, kolmesta miestaposta, seitsemästä murhapoltosta, yhdestätoista — tavattoman korkea lukumäärä — ryöstöstä, edelleen monesta vähäpätöisemmästä rikoksesta, jotka kaikki tulisivat esille seuraavana istuntokautena. Hän silmäili uutissarjasta toiseen, pitäen lehteä tarkasti kasvojensa edessä.

Eikä hän kuitenkaan voinut loitontaa lukemastaan Irenen kyynelten tahrimien kasvojen muistoa eikä hänen murtuneen sydämensä ääniä.

Päivä oli kiireinen, siihen kuului tavallisten, virkaan kuuluvien toimien ohella käynti kaupanvälittäjien, herrojen Grin ja Grinning, luona, antamassa ohjeet, että he myisivät hänen Uuden Kivihiiliyhtiön osakkeensa, sillä hän pikemmin aavisti kuin tiesi, että liike oli pysäyksissä (tämä yritys rappeutuikin vähitellen ja myytiin vihdoin polkuhinnasta amerikkalaiselle yhtiölle), ja pitkä keskustelu Waterbuckin, Q.C., toimistossa, mukana Boulter, Fiske, nuorempi neuvosmies ja Waterbuck, Q.C. itse.

Juttu Forsyte—Bosinney olisi luultavasti esillä huomenna, tuomarina herra Bentham.

Herra tuomari Bentham, mies, jolla oli enemmän käytännöllistä älyä kuin liian suurta lain tuntemusta, katsottiin mahdollisimman sopivaksi käsittelemään tätä asiaa. Hän oli »kova» tuomari.

Waterbuck, Q.C., joka miltei töykeästi laiminlöi herroja Boulter ja Fiske, kiinnitti sitä mieluisampaa huomiota Soamesiin, joko sitten vaistomaisesti tai huhujen terveemmän todistuksen vuoksi, sillä hän tunsi puhuvansa varakkaalle miehelle.

Hän pysyi huomattavan lujasti mielipiteessään, jonka hän jo oli ilmaissut kirjeessään, että nimittäin ratkaisu suureksi osaksi riippuisi oikeudessa annettavista todistuksista, ja muutamin valituin huomautuksin hän neuvoi Soamesia pitämään tarkkaa lukua näistä todistuksista. »Vähän tuikeutta vain, herra Forsyte, vähän tuikeutta», sanoi hän, ja puhuttuaan hän nauroi lujasti, sulki suunsa tiukkaan ja kynsäisi päätään juuri sen kohdan alta, mistä hän oli työntänyt peruukkiaan taaksepäin, aivan kuin maataviljelevä herrasmies, jollaisesta hän mielellään kävi. Häntä pidettiin ehkä etevimpänä miehenä lupauksenrikkomusasioissa.

Soames käytti maanalaista taaskin kotimatkalla.

Sumu oli entistä pahempi Sloane Squaren asemalla. Ihmiset hapuilivat edestakaisin liikkumattomassa, paksussa usvassa, naiset, joita oli hyvin vähän liikkeellä, painoivat käsilaukkunsa rinnalleen ja nenäliinat suun eteen, ajurien vaunut, kruununaan se yliluonnolliselta näyttävä pyhimyskehä, jonka katulampun himmeä hehku loi ajajan pään ympärille ennenkuin ehti katuun asti ja näytti muuttuvan huuruksi, luovivat epämääräisinä sinne tänne, ja vaunuista nousevat kaupunkilaiset hyppäsivät kuin kaniinit koloihinsa.

Ja nämä varjomaiset hahmot, jokainen liikkuen oman sumuverhonsa keskellä, eivät kiinnittäneet mitään huomiota toisiinsa. Suuressa kaniinitarhassa jokainen kaniini pitää huolta vain itsestään, varsinkin kalliimpiin turkkeihin puetut, jotka sumuisina päivinä pelkäävät vaunuja ja piiloutuvat maanalaiseen junaan.

Eräs haamu, ei kaukana Soamesista, odotti kuitenkin aseman ovella.

Jokin merirosvo tai rakastunut, josta jokainen Forsyte ajatteli: »Voi piru parkaa, näyttää kuin hänen asiansa olisivat huonosti!» Heidän ystävälliset sydämensä sykkivät vähän nopeammin tuon poloisen, levottoman, sumussa odottavan rakastuneen vuoksi, mutta he kiirehtivät eteenpäin tietäen hyvin, että heiltä ei liiennyt aikaa eikä rahaa kenenkään muun kärsimyksille kuin omilleen.

Vain poliisi, joka hitaasti ja säännöllisin väliajoin kulki ohi, kiinnitti huomiota tuohon odottavaan haamuun, jonka pehmeän hatun reunus puolittain peitti kylmän punertamat kasvot — kovin laihat ja kuluneet — joilta käsi silloin tällöin salaa pyyhki pois levottomuutta tai vahvisti päätöstä pysyä tässä odottamassa. Mutta tuo odottava rakastaja (jos hän nyt oli rakastaja) oli tottunut poliisin tutkivaan katseeseen tai liiaksi vaipunut omaan levottomuuteensa, sillä hän ei väistynyt hetkeksikään. Lajissaan paatunut, tottunut pitkiin odotuksiin, levottomuuteen, sumuun ja kylmään, kunhan rakastettu vain vihdoin tulisi. Rakastunut hupsu! Sumu kestää kevääseen asti, luntakin tulee ja sadetta, suojaa ei ole missään, pelko jäytää, jos viet rakkaasi ulos, pelko jäytää, jos pyydät häntä pysymään kotona.

»Se on hänelle omiaan, järjestäisi asiansa paremmin!»

Niin jokainen kunniallinen Forsyte. Ja kuitenkin, jos tämä terveempi kansalainen olisi voinut kuunnella odottavan rakastajan sydäntä, joka sykki sumussa ja kylmässä, olisi hän taaskin sanonut: »Niin, piru paralla on vaikeata!»

Soames otti ajurin ja eteni kuomun suojissa Sloane Streetiä, Brompton Roadia, ja sitten kotiin. Hän ehti perille viideksi.

Hänen vaimonsa ei ollut kotona. Hän oli lähtenyt neljännestuntia aikaisemmin. Ulos tähän aikaan päivästä, tuohon hirveään sumuun! Mitä tämä merkitsi?

Soames istahti ruokasalin takan ääreen jättäen oven auki ja yritti, sielua myöten levottomana, lukea iltalehteä. Kirja ei kelvannut, vain sanomalehdissä oli jotakin rauhoitusainetta tällaiseen suruun kuin hänen. Sanomalehden tavanmukainen uutisainehisto tuotti hänelle jonkinlaista huojennusta. »Näyttelijätär tehnyt itsemurhan» — »Eräs valtiomies vakavasti sairaana» (hän nyt oli aina sairaana) — »Erään upseerin avioerojuttu» — »Tulipalo eräässä hiilikaivoksessa» — hän luki ne kaikki. Ne auttoivat häntä vähän — suurin lääkäri, luonnollinen makumme, oli ne määrännyt.

Kello oli lähes seitsemän, kun hän kuuli Irenen tulevan kotiin.

Viime yön tapahtumat olivat paljon menettäneet merkitystään sen tuskaisan jännityksen rinnalla, mitä Irenen omituinen lähtö ulos sumuun oli aiheuttanut. Mutta nyt kun Irene oli kotona, palasi hänen murtunut nyyhkytyksensä Soamesin mieleen, ja häntä hermostutti ajatus, että joutuisi kohtaamaan vaimonsa.

Irene oli jo portaissa, hänen harmaa turkkinsa ylettyi polviin, sen korkea kaulus melkein peitti kasvot, ja hänellä oli tiheä harso.

Hän ei kääntynyt katsomaan miestään eikä puhunut. Ei haamu eikä muukalainen olisi voinut kulkea hiljaisemmin.

Bilson tuli kattamaan päivällispöytää ja sanoi, että rouva Forsyte ei tule alas, päivällinen viedään hänen omaan huoneeseensa.

Kerrankin Soames jätti muuttamatta vaatteet, hän istahti kenties ensimmäisen kerran elämässään päivällispöytään käytetyt kalvosimet käsissä, eikä edes huomannut niitä, istuessaan kauan ja mietteissään viinilasinsa ääressä. Sitten hän lähetti Bilsonin sytyttämään tulen tauluhuoneeseen ja meni sinne.

Hän sytytti kaasun ja huokasi syvään, ikäänkuin hän näitten aarteittensa joukosta, joitten selät katsoivat häneen pinoistaan pitkin pientä huonetta, olisi vihdoin löytänyt mielensä rauhan. Hän meni suoraan suurimman aarteen luo, aitoperäisen Turnerin, kantoi sen telineelle ja käänsi sen kasvot valoa kohti. Turner oli tullut muotiin, mutta hän ei ollut vielä hennonut luopua omastaan. Hän seisoi kauan, kalpeat, parrattomat kasvot työntyneinä eteenpäin korkean kauluksen raosta, ja katseli taulua ikäänkuin laskien sen arvoa. Sitten tuli hänen silmiinsä surullinen ilme, ehkä hänen mielestään arvio nousi liian vähiin. Hän otti taulun telineeltä pois ja aikoi panna sen takaisin seinää vastaan, mutta kulkiessaan huoneen poikki hän pysähtyi, sillä hän luuli kuulevansa nyyhkytystä.

Ei se ollut mitään, — sitä samaa vain, mikä oli kiusannut häntä aamulla. Ja ennen pitkää hän pani korkean varjostimen tulen eteen ja hiipi alakertaan.

Uusi päivä huomenna! ajatteli hän. Kesti kauan ennen kuin hän meni nukkumaan…

Nyt on käännettävä mieli George Forsyteen, jos haluaa saada lisää valaistusta tämän sumun pimentämän iltapäivän tapauksiin.

Se Forsyte, jolla oli eniten taipumusta kokkapuheisiin ja eniten urheilijaluonnetta, oli viettänyt päivänsä romaania lukemalla isänsä talossa Prince's Gardensissa. Kestettyään hiljattain taloudellisen ahdinkotilan hän oli antanut sanansa isälleen ja suostunut asumaan »kotona.»

Viiden tienoilla hän lähti ulos ja astui junaan Etelä-Kensingtonin asemalla (sillä sinä päivänä kaikki ajoivat maanalaisella). Hänen aikomuksensa oli syödä päivällinen ja viettää ilta biljardia pelaamalla Punaisessa Kannussa — tuossa ainutlaatuisessa ravintolassa, joka ei ollut klubi, hotelli eikä hienoston ruokapaikka.

Hän nousi pois Charing Crossissa valiten tämän tien tavallisemman St. James Parkin sijasta, jotta pääsisi Jermyn Streetille paremmin valaistuja teitä.

Asemasillalla hänen silmänsä — sillä levollisen ja muodikkaan ulkonäkönsä ohella Georgella oli terävät silmät, ja hän kulki aina tähyilemässä aiheita ilkkuvalle huumorilleen — hänen silmänsä kiintyivät erääseen mieheen, joka hyppäsi ensi luokan vaununosastosta ja pikemmin hoiperteli kuin käveli ulos käytävää kohti.

»Kas, kas, poikaseni!» sanoi George itsekseen, »mitä, sehän on 'Merirosvo'!» Ja hän lähti perässä koko suuruudessaan. Mikään ei tuottanut hänelle suurempaa huvia kuin juopunut.

Bosinney, jolla oli pehmeä hattu päässä, pysähtyi hänen eteensä, kiepsahti ympäri ja syöksyi takaisin juuri jättämäänsä vaunua kohti. Hän tuli liian myöhään. Ovenvartija tarttui hänen takkiinsa, juna oli jo liikkeellä.

Georgen tottunut katse keksi harmaaseen turkkiin puetun naisen kasvot vaunun ikkunassa. Se oli rouva Soames — ja George tunsi, että tämä oli kiintoisaa!

Ja hän alkoi seurata Bosinneyta kiinteämmin kuin koskaan — portaita ylös, pilottien kokoojan ohi kadulle. Tänä aikana kuitenkin hänen tunteissaan tapahtui muutos, hän ei ollut enää yksinomaan utelias ja huvitettu, vaan alkoi sääliä tuota takaa-ajamaansa miesparkaa. »Merirosvo» ei ollut humalassa, mutta näytti toimivan kiihkeän mielenliikutuksen vallassa, hän puhui itsekseen, ja ainoa, minkä George sai korviinsa, olivat sanat »Voi, Jumala!» Eikä hän näyttänyt tietävän mitä teki tai minne meni, vaan tuijotti, hapuili, liikkui kuin ihminen, joka on menettänyt järkensä, ja George, joka alkujaan oli ollut pelkkä huvitusta etsivä pilkkakirves, tunsi nyt, että hänen piti katsoa, ettei tuon miesparan käy hullusti.

Mies oli »nitistetty» — »nitistetty!» Ja George ihmetteli, mitä kummaa rouva Soames oli sanonut, mitä kummaa hän oli kertonut hänelle maanalaisessa junassa. Hän oli itsekin näyttänyt perin surkealta! Georgea suretti ajatella, että Irenen piti matkustaa yksin suruineen.

Hän kulki aivan Bosinneyn kintereillä — pitkä, kookas olento, sanaton, varovasti väistelevä — ja saattoi häntä ulos sumuun. Tässä oli jotakin, joka oli pilkanteon tuollapuolen! Hän piti päänsä ihailtavan selvänä, pienestä kiihtymyksestä huolimatta, sillä säälin lisäksi olivat hänen metsästysvaistonsa heränneet.

Bosinney kulki suoraan ulos valtaväylälle — avaraan verhottuun pimeyteen, missä ihminen ei nähnyt kuutta askelta eteensä, missä äänet ja vihellykset joka taholla pilkkasivat paikallisvaistoa ja äkilliset hahmot hitaina vyöryivät ohi, valon silloin tällöin näyttäessä kuin himmeän saaren tuossa äärettömässä, pimeässä meressä.

Ja Bosinney kulki nopeasti yön vaaralliseen kitaan, ja nopeasti hänen perässään kulki George. Jos mies aikoi panna »kaksipennisensä» raitiovaunun alle, koettaisi George estää mikäli mahdollista! Takaa-ajettu kulki kadun poikki ja takaisin hapuilematta niinkuin muut hapuilivat tuossa pimeydessä, nopeasti, ikäänkuin kintereillä seuraava George olisi heiluttanut ruoskaa. Tämä harhailevan miehen takaa-ajo alkoi kummasti viehättää Georgea.

Mutta nyt asia alkoi kehittyä suuntaan, joka sai sen aina perästäpäin pysymään tuoreena hänen mielessään. Mitä rouva Soames oli sanonut Bosinneylle junassa, ei enää jäänyt pimeyteen. Bosinneyn oli pakko pysähtyä sumussa, ja George kuuli sanoja, jotka loivat äkillistä valaistusta hänen käyttäytymiseensä. Näistä katkonaisista lauseista hän ymmärsi, että Soames oli käyttänyt oikeuksiaan vieraantuneeseen ja vastahakoiseen vaimoonsa nähden — suurimpia omistuksesta aiheutuvia oikeuksiaan.

Georgen mielikuvitus lähti tutkimaan tilannetta, se järkytti häntä, hän saattoi vähän aavistaa sitä hätää, eroottista hämmentymistä ja kauhua, joka vallitsi Bosinneyn sydämessä. Ja hän ajatteli: »On totisesti se vähän paksua! En ihmettele, että miesparka on melkein järjiltään.»

Hän oli ajanut riistansa uuvuksiin penkille erään Trafalgar Squaren leijonan juurelle, joka oli samanlainen kummitusmainen, harhaan joutunut sfinksi kuin he itsekin tässä pimeyden kuilussa. Siinä Bosinney istui, jäykkänä ja hiljaisena, ja George, jonka kärsivällisyydessä oli hitunen outoa veljellisyyttä, asettui seisomaan taakse. Häneltä ei puuttunut eräänlaista hienotunteisuutta — muodollisuuden tajua — joka esti häntä tunkeutumasta tähän murhenäytelmään, ja hän odotti, hiljaisena kuin yläpuolella oleva leijona, turkiskaulus nostettuna korviin ja kätkien hänen poskiensa ihon punakkuuden, kätkien kaiken paitsi hänen silmiään, joissa oli säälivä, sardoninen tuijotus. Ja miehiä kulki ohi, matkalla toimesta klubiin, miehiä, joitten hahmot kääriytyivät sumuun kuin koteloon, tuli näkyviin kummitusten tavoin ja katosi kummitusten tavoin. Silloin, kesken sääliäkin, Georgen koiranleukaluonto pääsi voitolle, ja hänen teki mieli tarttua noitten kummitusten hihaan ja sanoa:

»Hei, hei, veikkoset! Ettepä usein saa nähdä tällaista näkyä! Täällä on piruparka, jonka rakastajatar on juuri kertonut sievän pienen jutun miehestään. Tulkaa katsomaan, tulkaa tänne! Hän on vallan nitistetty, ettekö näe.»

Mielikuvituksessaan hän näki heidän töllistelevän kidutettua rakastajaa joka taholta, ja hän irvisteli ajatellessaan jotakin kunniallista, vastanainutta kummitusta, joka omien lemmenseikkojensa vuoksi kykenisi saamaan väläyksen siitä, mitä oli tekeillä Bosinneyssa. Hän kuvitteli kuinka sellaisen suu aukenisi suuremmaksi ja suuremmaksi ja sumu tunkeutuisi sisään syvemmälle ja syvemmälle. Sillä George halveksi keskiluokkaa — varsinkin nainutta keskiluokkaa — niinkuin on ominaista samaan luokkaan kuuluville villeille urheilijahengille.

Mutta sitten hän alkoi kyllästyä. Odottaminen ei kuulunut hänen laatuunsa.

»Kaiken kaikkiaan», ajatteli hän, »pääseehän poikaparka toki asian yli, ei se ole ensi kerta, kun tällaista tapahtuu tässä pienessä kaupungissa!» Mutta nyt alkoi hänen riistansa taas mutista kiivaan suuttumuksen ja vihan sanoja. Ja äkillistä mielijohdetta seuraten George kosketti hänen olkapäätään kädellään.

Bosinney pyörähti ympäri.

»Kuka olette? Mitä tahdotte?»

George olisi hyvinkin kestänyt tuon katseen kaasulamppujen valossa, sen arkimaailman valaistuksessa, jonka karaistunut tuntija hän oli, mutta tässä sumussa, jossa kaikki oli kolkkoa ja epätodellista, jossa millään ei ollut sitä asiallista arvoa, jonka Forsytet tähän maailmaan liittävät, Georgea alkoi kummasti heikottaa, ja kun hän koetti tuijottaa takaisin tämän mielipuolen silmiin, ajatteli hän:

»Jos näen poliisin, jätän miehen hänen haltuunsa. Hän ei kelpaa kulkemaan ominpäin.»

Mutta Bosinney ei odottanut vastausta, vaan syöksyi takaisin sumuun, ja George seurasi häntä, kenties vähän etäämpänä, mutta innokkaampana takaa-ajossaan kuin konsanaan.

»Hän ei kauan voi kulkea tuolla tavoin», ajatteli George. »On Jumalan oma ihme, että hän ei jo ole joutunut hevosten jalkoihin.» Hän ei enää muistanut poliisia, urheilijan pyhä tuli elähytti häntä taas.

Bosinney jatkoi hurjaa kulkuaan yhä syvemmälle pimeyteen, mutta hänen takaa-ajajansa huomasi enemmän järjestelmää hänen hulluudessaan — hän pyrki selvästi länttä kohden.

»Hän aikoo tosiaankin mennä Soamesin luo!» ajatteli George. Ajatus oli viehättävä. Siinä olisi sopiva päätös hänen metsästykselleen. Hän ei ollut koskaan pitänyt serkustaan.

Ohikulkevain ajurinrattaitten aisa pyyhkäisi hänen olkapäätään ja sai hänet hypähtämään syrjään. Hän ei aikonut tulla surmatuksi Merirosvon vuoksi eikä kenenkään. Perityllä sitkeydellään hän kuitenkin palasi jäljilleen sumuun, joka peitti kaiken muun paitsi takaa-ajetun miehen varjoa ja lähimmän lampun himmeätä kuuta.

Sitten äkkiä, kaupunginkiertäjän vaistolla, George huomasi olevansa Piccadillyllä. Täällä hän osasi kulkea vaikka silmät ummessa, ja vapautuneena paikallisen epävarmuuden jännityksestä hän palasi ajattelemaan Bosinneyn surua.

Kaukana alkupäässä hänen maailmanmiehen kokemustensa pitkää käytävää, joka sittemmin kulki epäilyttävien suhteitten sarjan läpi, häämöitti eräs nuoruuden muisto, joka nyt hiipi hänen mieleensä. Muisto, polttava vieläkin, joka toi mukanaan heinän tuoksua, kuunvalon väikettä, kesän taikaa tähän Lontoon sumun tihkuvaan mustuuteen — muisto yöstä, jolloin hän metsätien pimeimmässä varjossa oli erään naisen huulilta kuullut, ettei hän ollutkaan tuon naisen ainoa omistaja. Ja hetkisen aikaa hän ei enää kulkenutkaan mustalla Piccadillyllä, vaan makasi taas, helvetti sydämessään, kasvot painuneina tuoksuvaan, kasteiseen ruohoon, poppelien pitkässä varjossa, joka peitti kuun.

Hänen olisi tehnyt mieli heittää käsivartensa Merirosvon harteille ja sanoa: »Kas niin, vanha veikko. Aika parantaa kaiken. Mennään juomaan sen asian kunniaksi!»

Mutta eräs ääni huusi hänelle, ja hän hypähti taaksepäin. Vaunut vyöryivät pimeydestä ja katosivat pimeyteen. Ja äkkiä George huomasi hukanneensa Bosinneyn. Hän juoksi eteenpäin ja taaksepäin, ja hänen sydäntään ahdisti sietämätön pelko, pimeä pelko, joka asuu sumun siivillä. Hiki kihosi hänen otsalleen. Hän seisoi aivan hiljaa ja kuunteli kaikin voimin.

»Ja silloin menetin hänet näkyvistä», uskoi hän samana iltana myöhemmin Dartielle biljardipelin aikana Punaisessa Kannussa.

Dartie väänteli muhoillen mustia viiksiään. Hän oli juuri saavuttanut sievän kahdenkymmenenkolmen sarjan, menetettyään edellisen pelin.

»Entä kuka oli nainen?» kysyi hän.

George silmäili hitaasti »maailmanmiehen» lihavahkoja, tummia kasvoja, ja pieni Ilkeä hymy väijyi hänen poskiensa ja raskaitten silmäluomiensa poimuissa.

»Ei, ei, hieno herraseni», ajatteli hän. »Minä en aio kertoa sinulle.» Sillä vaikka hän seurustelikin Dartien kanssa melko paljon, oli tämä hänen mielestään vähän tomppelimainen.

»Oi, jokin pieni hempukkainen kai», sanoi hän ja teki liikkeen biljardisauvallaan.

»Hempukkainen!» huudahti Dartie — hän käytti kuvannollisempaa sanaa. »Minä olen varma, että se oli ystävämme Soa —»

»Oletko?» sanoi George lyhyesti. »Silloin, hitto vieköön, erehdyt!»

Hänen lyöntinsä epäonnistui. Hän varoi koskettamasta aihetta uudelleen, kunnes yhdentoista aikaan, »katseltuaan juomaa, kun se on keltainen», niinkuin hän runollisella kielellään sanoi, hän veti verhot syrjään ja katsoi kadulle. Punaisen Kannun lamppujen valo taittoi heikosti sumun kolkkoa pimeyttä, eikä mitään kuolevaisen ihmisen tai muun olennon hahmoa ollut näkyvissä.

»En voi olla ajattelematta tuota Merirosvoparkaa», sanoi hän. »Hän ehkä vieläkin kuljeskelee tuolla sumussa. Jollei hän jo ole ruumiina», lisäsi hän kumman alakuloisena.

»Ruumiina!» sanoi Dartie, jonka mieleen leimahti Richmondissa kärsimänsä tappion muisto. »Hänellä ei ole mitään hätää. Kymmenen yhtä vastaan, että hän oli hutikassa!»

George kääntyi häneen todella hirmuisen näköisenä, jonkinlainen villi jurous suurilla kasvoillaan.

»Huuti, mies!» sanoi hän. »Enkö minä sanonut sinulle, että hän oli nitistetty.»