3. AJELULLA SWITHININ KANSSA

Erään kuuluisan vanhan laulukirjan jossakin laulussa on kaksi näin kuuluvaa säettä:

»Takin napitkin ne kiilsi, hei lalalaa, Kuin lintu hän liversi ja lauloi.»

Swithin ei aivan täsmälleen livertänyt ja laulanut kuin lintu, mutta hänen melkein teki mieli hyräillä laulunpätkä, kun hän astui ulos Hyde Park Mansions'ista ja katseli oven eteen ajettuja hevosiaan.

Iltapäivä oli tuoksuva kuin kesäkuussa, ja jotta yhtäläisyys vanhan laulun kanssa olisi täydellinen, oli hän pannut ylleen sinisen lievetakkinsa ja jättänyt päällystakin kotiin lähetettyään Adolfin varmaan kolmasti katsomaan, eikö idässä ollut vähintäkään tuulen aavistusta. Ja lievetakki oli niin tiukkaan napitettu hänen uljaan vartalonsa ympäri, että jos napit eivät kiiltäneet, olisivat ne hyvästi voineet sen tehdä. Majesteettisena hän seisoi katukäytävällä sovitellen käsiinsä koirannahkakäsineitään. Korkea kellohattu päässään, kookkaana ja jyhkeänä hän näytti melkein liian alkuvoimaiselta ollakseen Forsyte. Paksu valkea tukka, jolle Adolf oli sivellyt pienen aavistuksen hiusöljyä, tuoksui voiteelta ja sikaareilta — noilta kuuluisilta Swithinin sikaareilta, joista hän maksoi sataneljäkymmentä shillinkiä sadalta ja joista vanha Jolyon oli epäystävällisesti sanonut, että hän vain ei tahtoisi polttaa niitä, ne vaativat hevosen vatsaa…

»Adolf!»

»Mikä on, herra?»

»Uusi vaunuhuopa!»

Hän ei koskaan saisi tuota miestä oppimaan hienoksi, ja rouva Soamesilla oli varmasti silmää!

»Laske kuomu alas, minä lähden — ajelulle — erään naisen kanssa!»

Kaunis nainen tahtoi tietenkin näyttää pukuaan ja — no niin, hän lähti nyt ajelulle naisen kanssa! Oli kuin vanhat hyvät ajat olisivat alkaneet uudestaan.

Siitä oli aikoja kun hän oli vienyt naisen ajelulle! Viimeksi se luultavasti oli ollut Juley — se vanha sielu parka oli ollut hermostunut kuin kissa kaiken aikaa ja hän itse oli niin suunniltaan jättäessään sisarensa Bayswater Roadille, että oli sanonut: »Hitto soikoon jos toiste vien sinut ajelulle!» Eikä hän ollut vienytkään.

Hän meni hevosten eteen ja tutki kuolaimet. Eipä siltä, että hän olisi ymmärtänyt kuolaimista mitään — hän ei maksanut kuskilleen kuuttakymmentä puntaa vuodessa sitävarten, että olisi itse suorittanut hänen työnsä, se ei koskaan ollut kuulunut hänen periaatteisiinsa. Itse asiassa hänen hevosmiehen maineensa perustui pääasiassa siihen tosiseikkaan, että eräät petkuttajat olivat kerran Derby-päivänä vetäneet häntä nenästä. Mutta joku klubiherra, joka oli nähnyt hänen ajavan harmonsa oven eteen — hän ajoi aina harmailla hevosilla, saihan siinä enemmän tyyliä saman rahan edestä — oli sanonut häntä »Nelivaljakko-Forsyteksi.» Nimen oli saattanut Swithinin korviin Nicholas Treffry, vanhan Jolyonin liiketoveri-vainaja, tuo suuri hevosmies, joka oli tullut kuuluisaksi useammista tapaturmista kuin kukaan muu koko kuningaskunnassa, — ja Swithin oli siitälähtien katsonut parhaaksi menetellä nimen mukaan. Nimi oli vallannut hänen mielikuvituksensa, ei siksi, että hän koskaan olisi ajanut nelivaljakkoa tai todennäköisesti ajaisi, vaan nimen hienostuneen kaiun vuoksi. Nelivaljakko-Forsyte! Ei hullumpaa! Liian varhain syntyneenä Swithin oli joutunut pettämään kutsumuksensa. Jos hän olisi tullut Lontooseen kaksikymmentä vuotta myöhemmin, olisi hänestä epäilemättä tullut pörssimies, mutta siihen aikaan, jolloin hänen oli ollut tehtävä valintansa, ei tuo suuri ammatti ollut vielä päässyt täyteen kunniaansa ylemmässä keskiluokassa. Hänen oli kirjaimellisesti ollut pakko ryhtyä talonkauppoihin.

Päästyään vihdoin ajajan istuimelle ja saatuaan ohjakset käsiinsä hän vilkuili kalpeitten vanhojen poskiensa yli heleään auringonpaisteeseen ja katsoi hitaasti ympärilleen. Adolf oli jo kiivennyt taakse, virkapukuinen tallipoika seisoi hevosten päitten vieressä valmiina antamaan mennä, kaikki odotti vain lähtömerkkiä ja Swithin antoi sen. Vaunut syöksyivät eteenpäin, ja ennenkuin olisit ehtinyt sanoa Jack Robinson, olivat ne ratisten ja hienosti kaartaen ajaneet Soamesin oven eteen.

Irene tuli heti ulos ja nousi vaunuihin — niinkuin Swithin myöhemmin kuvaili tilannetta Timothylla — »keveänä kuin — hm — Taglioni, ilman muuta, kursailematta sen enempää», ja ennen kaikkea, niinkuin Swithin erikoisesti tehosti, katsellen rouva Septimukseen tavalla, joka teki hänen olonsa epämukavaksi »ilman mitään tyhmää hermostusta.» Täti Hesterille hän kuvaili Irenen hattua. »Ei mikään tuollainen suuri heiskuva ja leiskuva tomunkokoaja, jollaisiin nykyajan naiset ovat niin ihastuneita, vaan siisti ja pieni —» hän teki kaartuvan liikkeen kädellään — »valkea harso, verraton maku!»

»Mistä se oli tehty?» kysyi Hester täti, joka osoitti hidasta, mutta varmaa kiihtymystä aina kun tuli puhe puvuista.

»Tehty?» toisti Swithin. »Mistä minä sen tietäisin?»

Hän vaipui niin syvään hiljaisuuteen, että Hester täti alkoi pelätä hänen joutuneen hurmiotilaan. Hän ei koettanut itse ruveta herättelemään veljeään, se kun ei kuulunut hänen tapoihinsa.

»Soisin, että joku tulisi», ajatteli Hester täti. »En pidä hänen näöstään.»

Mutta äkkiä Swithin palasi elämään. »Tehty?» hän sai sanotuksi hitaasti. »Mistäpä se olisi tehty?»

He eivät olleet ajaneet neljää mailiakaan kun Swithin oli saanut sen tunteen, että Irene mielellään ajeli hänen kanssaan. Hänen kasvonsa olivat niin pehmeät tuon valkean harson alla, ja hänen tummat silmänsä loistivat kevään valossa. Ja aina kun Swithin puhui hänelle, nosti hän silmänsä ja hymyili.

Lauantaiaamuna Soames oli tavannut Irenen istumassa kirjoituspöydän ääressä, edessään Swithinille kirjoitettu kirjelippunen, jossa hän kieltäytyi tämän kutsusta. Miksi hän kieltäytyi, oli Soames kysynyt. Hän sai lähettää mielin määrin kieltoja omille sukulaisilleen, mutta ei hänen, sukulaisilleen.

Irene oli katsonut häneen kiinteästi, repinyt sitten kirjeen ja sanonut: »Hyvä on!»

Ja hän alkoi kirjoittaa toista. Soames vilkaisi siihen sattumalta ja näki, että se oli osoitettu Bosinneylle.

»Mitä sinä hänelle kirjoitat?» Soames kysyi.

Irene loi häneen taaskin tuon kiinteän katseensa ja sanoi hiljaa: »Eräästä asiasta, jota hän tahtoi minua tekemään!»

»Hm», sanoi Soames. »Asioita! Kyllä sinä sitten työtä saat, jos hänen asioihinsa rupeat.» Hän ei sanonut muuta.

Swithin avasi silmänsä kun Robin Hill mainittiin. Se oli pitkä matka hänen hevosilleen, ja hän söi päivällistä aina puoli kahdeksalta, ennenkuin suuri ryntäys klubiin alkoi. Uusi klubimestari, se laiska lurjus, näki enemmän vaivaa aikaisesta päivällisestä.

Hänen teki kuitenkin mieli nähdä talo. Talo mikä tahansa kiinnitti jokaisen Forsyten mieltä, varsinkin sellaisen, joka oli ollut talojenvälittäjä. Loppujen lopulta, eihän tuo nyt niin pitkä matka ollut. Nuorempana miehenä hän oli monen vuoden ajan asunut vuokralla Richmondissa, pitänyt vaununsa ja parihevosensa siellä ja ajanut kaupunkiin asioilleen joka Jumalan päivä. Nelivaljakko-Forsyteksi häntä sanottiin. Hänen korivaununsa, hänen hevosensa tunnettiin Hyde Park Cornerista hamaan Star and Carteriin. Herttua Z — olisi tahtonut saada ne omikseen, olisi maksanut niistä kaksinkertaisen hinnan, mutta hän piti ne itse, sillä eikö hyvää tavaraa ole paras pitää itse, vai mitä? Juhlallinen ylpeys levisi mahtipontisena hänen vanhoille, nelikulmaisille, sileäksiajelluille kasvoilleen, hän keinutteli päätään korkean pystykauluksen välissä kuin pöyhistelevä kalkkunakukko.

Irene oli tosiaankin viehättävä nainen! Swithin kuvaili perästäpäin laajasti hänen pukuaan Juley tädille, joka kädet koholla päivitteli tätä kuvausta.

Istui kuin valettu — tiukka kuin hansikas, juuri sellainen piti naisen puvun ollakin, kuin yhdestä kappaleesta tehty, eikä tuollaisia hepeneitä ja himphamppuja, jotka tekevät kantajastaan linnunpelättimen. Swithin tuijotti rouva Septimus Smalliin, joka oli samaa lajia kuin James, pitkä ja ohut.

»Hänessä on tyyliä», jatkoi Swithin, »kelpaisi vaikka kuninkaalle! Eikä hän tee siitä mitään asiaakaan.»

»Ainakin hän näyttää valloittaneen sinut kokonaan», sanoi Hester täti nurkastaan venytellen.

Swithin kuuli aina erikoisen hyvin, kun hänen kimppuunsa hyökättiin.

»Entä sitten?» sanoi hän. »Minä ymmärrän mikä on — kaunis — nainen, kun näen sellaisen, enkä muuta voi sanoa kuin että en näe lähimailla nuorta miestä, joka sopisi hänelle. Mutta ehkä — te — niin, ehkä te näette!»

»Oh», mutisi Hester täti, »kysy Juleylta.»

Jo kauan ennen Robin Hilliä oli tuo tavaton määrä ulkoilmaa tehnyt hänet kauhean uniseksi, hän ajoi ummessa silmin, ja vain koko elinajan hyvä ryhti esti hänen pitkän ja jyhkeän vartensa menemästä vinoon.

Bosinney, joka piti vahtia, tuli ulos heitä vastaan, ja kaikki kolme yhdessä astuivat taloon, Swithin edellä nojautuen paksuun kultanuppiseen espanjalaiskeppiin, jonka Adolf oli pannut hänen käteensä, sillä hänen polvensa alkoivat tuntea seurauksia pitkästä olostaan samassa asennossa. Hän oli pannut turkin ylleen turvaksi vetoa vastaan puolivalmiissa talossa.

Porraskäytävä — sanoi hän — oli kaunis! Ylimyksellinen tyyli! Tarvittaisiin vain vähän kuvapatsaita! Hän pysähtyi sisäpihalle johtavan oviaukon pylväitten väliin ja kohotti kysyvästi keppiään.

Mitä tuosta piti tulla — eteinen, vai miksi sitä sanoisi? Mutta lasikaton nähdessään hän sai äkillisen mielijohteen.

»Ahaa, biljardisali.»

Kuultuaan, että siitä tulisi tiilillä päällystetty piha, jonka keskelle istutettaisiin kukkia, hän kääntyi Ireneen:

»Kaikki tämä tila kukille? Seuratkaa neuvoani ja pankaa biljardipöytä tähän.»

Irene hymyili. Hän oli kohottanut harsoaan ja sitonut sen otsalleen kuin nunnanpäähineen, ja tummien silmien hymy tämän päähineen ulkopuolelta näytti Swithinista hurmaavammalta kuin koskaan. Hän nyökäytti päätään. Swithin näki, että hän aikoi noudattaa neuvoa.

Swithinillä oli hyvin vähän sanottavaa salista ja ruokasalista, joita hän mainitsi »tilaviksi», mutta hän oli niin hurmaantunut kuin hänen arvoisensa mies suinkin voi sallia olevansa, nähdessään viinikellarin, johon hän laskeutui kiviportaita, Bosinneyn kulkiessa edellä näyttämässä valoa.

»Täällä teillä on tilaa», sanoi hän, »kuudelle tai seitsemälle sadalle tusinalle — oivallinen pieni kellari!»

Bosinneyn ilmaistua halunsa näyttää talo tuolla alhaalla olevasta viidakosta Swithin teki tenän.

»Tästä on hyvä näköala», huomautti hän, »ei suinkaan teillä olisi mitään sellaista kuin tuoli?»

Tuoli haettiin Bosinneyn teltasta.

»Menkää te vain», sanoi hän suopeasti, »te kaksi! Minä istun tässä katselemassa näköalaa.»

Hän istahti tammipuun juureen auringonpaisteeseen, istui suorana ja nelikulmaisena, toinen käsi ojolla nojautuen kepin nuppiin, toinen asetettuna polvelle, turkki avattuna, tasakupuinen kellohattu kattaen kasvojen kelmeätä nelikulmiota. Katse tuijotti hyvin tyhjänä maisemaan.

Hän nyökäytti heille, kun he menivät rinnettä alas. Hän ei tosiaankaan ollut pahoillaan siitä, että hänet hetkeksi oli jätetty rauhassa miettimään. Ilma oli lämmin, ei kuitenkaan liian kuuma auringossakaan, näköala hieno, erikoi —. Hänen päänsä horjahti vähän sivulle, hän nykäisi sen ylös ja ajatteli: Hullunkurista! Hän — ah! He viittoilivat hänelle tuolta alhaalta! Hän nosti kätensä ja liikutti sitä enemmän kuin yhden kerran. He olivat innokkaita — näköala oli eri —. Hänen päänsä painui vasemmalle, hän nykäisi sen heti ylös, se painui oikealle. Se pysyi siinä, hän nukkui.

Ja nukkuvana, kuin vahtisotilas kukkulan huipulta, hän näytti hallitsevan tätä näköalaa — joka oli erikoinen — ikäänkuin jokin kuva, jonka alkuperäisten Forsytein erikoistaiteilija oli pakanuuden aikana pystyttänyt muistuttamaan hengen voittoa aineesta!

Ja kaikki luvuttomat sukupolvet hänen talonpoikaisia esi-isiään, jotka olivat tottuneet sunnuntaisin seisomaan kädet puuskassa katselemassa pieniä maapilkkujaan liikkumattomin harmain silmin, joihin kätkeytyi heidän vaistonsa, salaisin juurin pohjautuva väkivaltaisuuteen, heidän omistamisen vaistonsa, jonka ulkopuolella ei ollut mitään — kaikki nämä luvuttomat sukupolvet näyttivät istuvan hänen kanssaan tuolla rinteen huipulla.

Mutta hänen kateellinen Forsyte-henkensä lähti unessa hänen luotaan ja matkusti kauas, Herra tiesi mihin satujen viidakkoihin, noiden kahden nuoren ihmisen kanssa, katsomaan, mitä he tekivät tuolla pensaikossa — pensaikossa, jossa Kevät ilakoi keskellä mahlan ja puhkeavien kukkien tuoksua, luvuttomien lintujen laulua, sinikelloja ja suloisia kasvavia kukkia ja jonka latvoissa päivänpaiste kultana kimalteli. Hänen piti mennä katsomaan mitä he tekivät kulkiessaan niin lähekkäin polulla, joka oli liian kapea, kulkiessaan niin lähekkäin, että he alituiseen koskettivat toisiaan. Hänen piti mennä katsomaan Irenen silmiä, noita mustia varkaita, jotka veivät itse keväältä sydämen. Hänen henkensä oli läsnä suurena näkymättömänä kaitsijana, pysähtyi heidän kanssaan katsomaan kuolleen myyrän pientä pehmeätä ruumista, joka ei ollut ollut kuolleena vielä tuntiakaan ja jonka sienen ja hopeankarvaiselle turkille ei ollut vielä sade eikä kaste langennut, pani merkille Irenen taivutetun pään ja hänen säälivien silmiensä pehmeän katseen, mutta myös nuoren miehen taivutetun pään ja katseen, joka viipyi Irenessä niin kovana, niin kummallisena. Hänen henkensä kulki heidän kanssaan myös poikki avoimen paikan, missä puunhakkaaja oli ollut työssä, missä sinikelloja oli tallattu ja eräs puunrunko oli kallistunut ja horjahtanut maahan haavoitetusta tyvestään. Hän kiipesi sen yli heidän kanssaan ja tuli aivan pensaikon reunaan, mistä tuntematon maailma alkoi, maailma, jonka etäisyyksistä kuului: »Kukkuu, kukkuu!»

Hiljaisena hän seisoi siinä heidän kanssaan, levottomana heidän hiljaisuudestaan! Hyvin omituista, hyvin kummallista!

Sitten takaisin taas, ikäänkuin syyllisinä, metsän poikki, takaisin aukealle paikalle, yhä vaieten keskellä lakkaamatonta lintujen laulua ja tuota villiä tuoksua — hm, mikä kukka se nyt olikaan — se, jota pannaan — takaisin puun rungolle, joka oli kaatunut tien poikki.

Ja siinä, näkymättömänä, levottomana, yrittäen hälistä, hänen Forsytelainen henkensä piti silmällä Ireneä, joka seisoi tasapainossa rungolla keinuttaen kaunista vartaloaan ja hymyillen nuorelle miehelle, joka katseli häntä niin omituisin, loistavin silmin. Ja nyt — oi, hän liukastui — oi, liukui — alas nuoren miehen rintaa vasten, ja mies tempasi syliinsä tuon pehmeän, lämpimän ruumiin, Irenen pää taipui hänen huuliensa tieltä, hän suutelee, Irene vastustelee, hän huutaa: »Teidän pitää tietää — minä rakastan teitä!» Pitää tietää — kyllä kai! Rakkautta sekin! Hahaa!

Swithin heräsi, lumous oli haihtunut. Hänellä oli paha maku suussa. Missä hän oli?

Pahus! Hän oli nukkunut!

Hän oli nähnyt jotakin unta uudesta liemestä, joka maistui mintulta.

Nuo nuoret ihmiset — mitä heistä oli tullut? Swithinin vasenta jalkaa pisteli ja kihelmöi.

»Adolf!» Se lurjus ei ollut paikalla, se lurjus nukkui jossakin.

Hän nousi seisomaan pitkänä, nelikulmaisena, kookkaana turkissaan katsellen levottomana alas notkoon ja pian hän näki heidän tulevan.

Irene tuli edellä, nuori mies — minkä pilkkanimen he oli vatkaan antaneet hänelle — oliko se »Merirosvo»? — hänen takanaan näytti aika nuopealta, oli kai saanut korvilleen, hän arveli. Sepä parhaiksi, kuka käski kuljettaa Ireneä koko pitkän matkan tuonne alas muka taloa katsomaan! Oikea paikka mistä taloa oli katseltava oli ruohokenttä.

He näkivät hänet. Hän ojensi käsivartensa ja liikutti sitä suonenvedontapaisesti rohkaistakseen heitä. Mutta he olivat pysähtyneet. Mitä varten he seisoivat siinä — puhumassa, puhumassa? He kulkivat taas. Irene oli varmasti moittinut häntä, siitä ei ollut vähintäkään epäilystä, eikä ollut ihmekään, tällaisesta talosta — se oli suuri ruma laitos, hän ei ainakaan ollut tottunut sellaisiin taloihin.

Swithin katseli kiinteästi heidän kasvoihinsa, kalpealla, liikkumattomalla tuijotuksellaan. Nuori mies oli hyvin kummallisen näköinen!

»Ette te tästä ikinä mitään saa», sanoi Swithin happamesti osoittaen taloa. »Liian uudenaikaista.»

Bosinney tuijotti häneen ikäänkuin ei olisi kuullut, ja Swithin kuvaili häntä perästäpäin Hester tädille tähän tapaan: »Eriskummallinen herra — katsoo toiseen hyvin merkillisesti — kömpelö kerjäläinen!»

Hän ei maininnut mikä antoi aiheen tähän äkilliseen psykologiseen erittelyyn. Kenties Bosinneyn ulkoneva otsa ja poskipäät ja leuka, tai jokin nälkäinen hänen katseessaan, joka oli ristiriidassa sen tyvenen kylläisyyden kanssa, mikä Swithinin mielestä oli ominaista täydelliselle gentlemannille.

Hän kirkastui kun puhuttiin teenjuonnista. Hän halveksui teetä — veli Jolyon oli toiminut teealalla, tehnyt siinä paljon rahaa — mutta nyt hänen oli niin jano ja niin paha maku suussa, että hän oli valmis juomaan jotakin. Hän olisi tahtonut kertoa Irenelle tuosta mausta suussaan, Irene oli aina niin myötätuntoinen, mutta se ei olisi ollut hienon miehen teko. Niinpä hän kieritteli kieltään ja maiskutteli sitä hiljaa kitalakeaan vastaan.

Eräässä teltan kaukaisessa nurkassa Adolf oli kallistanut kissanviiksensä kattilaa kohti. Hän jätti kattilan sikseen ja veti korkin isosta samppanjapullosta. Swithin hymyili, noikkasi Bosinneylle ja sanoi: »No tehän olette oikea Monte Christo». Tuo kuuluisa romaani — yksi niistä puolesta tusinasta, jotka hän eläessään oli lukenut, oli tehnyt erikoisen vaikutuksen hänen mieleensä.

Hän otti pöydältä lasin ja piti sitä vähän etäämpänä tutkiakseen väriä, sillä vaikka hänen olikin jano, ei hän aikonut juoda mitä tahansa rojua. Sitten hän nosti lasin huulilleen ja maistoi.

»Oikein hyvää viiniä», sanoi hän viimein ja nosti lasin nenälleen, »ei kuitenkaan minun Heidsieckini veroista!»

Juuri tänä hetkenä hänen mieleensä tuli ajatus, jonka hän sitten Timothylle lausui julki tässä muodossa: »En ihmettelisi vähääkään, vaikka tuo arkkitehtinulikka olisi ihastunut rouva Soamesiin!»

Ja tämän keksinnön kiintoisuus pullisti siitä hetkestä saakka hänen kalpeita, pyöreitä silmiään.

»Tuo mies», sanoi hän rouva Septimukselle, »seuraa häntä silmillään kuin koira — tuo kömpelö kerjäläinen! Minä en sitä ihmettele — hän on hyvin viehättävä nainen ja, tahtoisin sanoa, oikea tahdikkuuden kukkanen.» Epämääräinen tietoisuus tuoksusta, joka liittyi Ireneen niinkuin kukkaan, jonka terälehdet ovat puoliavoimet ja jonka sydän hehkuu, sai hänet luomaan tämän kuvan. »Mutta en ollut varma siitä», sanoi hän, »ennenkuin näin hänen nostavan maasta Irenen nenäliinan.»

Rouva Smallin silmät kiehuivat jännityksestä.

»Antoiko hän sen Irenelle takaisin?»

»Antoiko takaisin?» sanoi Swithin. »Minä näin hänen nuoleskelevan sitä kun hän ei luullut minun katselevan.»

Rouva Small huohotti — hän oli liian jännittynyt voidakseen puhua.

»Mutta Irene ei kylläkään rohkaissut häntä», jatkoi Swithin. Sitten hän pysähtyi ja tuijotti minuutin tai pari tuolla tavalla, joka niin huolestutti Hester tätiä — hän oli äkkiä muistanut, että kun he nousivat takaisin vaunuihin, Irene oli toiseen kertaan antanut kätensä Bosinneylle eikä pitänyt kiirettä sen vetämisessä pois… Hän oli antanut hevosille hienon näpäyksen piiskalla, sillä hänellä oli kiire saada Irene kokonaan itselleen. Mutta Irene oli katsonut taakseen eikä ollut vastannut hänen ensimmäiseen kysymykseensä, eikä Swithin ollut voinut nähdä hänen kasvojaankaan, hän kun oli pitänyt ne painuksissa.

Jossakin on taulu jota Swithin ei ole nähnyt, ja joka esittää kalliolla istuvaa miestä ja merenneitoa, joka hänen lähellään, hiljaiseen, vihreään veteen vajonneena, makaa selällään, käsi painettuna paljaalle rinnalle. Merenneidon kasvoilla on puolittainen hymy — toivottoman antaumuksen ja salaisen ilon hymy. Swithinin vieressä istuessaan Irene kenties hymyili noin.

Kun samppanjan lämmittämä Swithin oli saanut hänet kokonaan itselleen, purki hän hänelle kaikki kärsimänsä vääryydet, salaisen kaunansa uutta klubimestaria kohtaan, Wigmore Streetin kadun talon tuottamat ikävyydet, tuo viheliäinen vuokralainen kun oli joutunut vararikkoon auttaessaan lankoaan — ikäänkuin ei armeliaisuuden pitäisi alkaa kotoa, kuuroutensa, ja myös tuon kivun, jota hän väliin tunsi oikealla puolellaan. Irene kuunteli, hänen silmänsä värähtelivät luomiensa alla. Swithin luuli, että Irene otti syvästi osaa hänen huoliinsa ja sääli itseään kovasti. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan tuntenut itseään hienommaksi kuin nyt, istuessaan siinä turkissaan, kaluunanapit rinnassa, kello hattu kenossa ja vieressään tämä kaunis nainen.

Eräällä hedelmäkauppiaalla, joka oli vienyt tyttönsä sunnuntaiajelulle, näytti kuitenkin olevan sama tunne itsestään. Tuo ihminen oli piiskannut aasinsa juoksemaan vierellä ja istui hullunkurisilla rattaillaan suorana kuin vahakuva, leuka mahtavasti upotettuna punaiseen nenäliinaan, niinkuin Swithinin leuka oli upotettu komeaan kravattiin. Hänen tyttönsä, jonka niskassa keikkuivat nuhraantuneen nahkakauluksen päät, leikki vallasnaista. Nuorukainen heilutteli keppiä, jonka päässä riippui resuinen nuoranpätkä, ja jäljitteli hämmästyttävän uskollisesti Swithinin piiskan kaartoliikkeitä pyöritellen päätään ja mulkoillen naiselleen tavalla, joka aivan kammottavassa määrin muistutti Swithinin esihistoriallista tuijotusta.

Vaikka Swithin jonkin aikaa olikin tietämätön tuon alhaisen roiston läsnäolosta, sai hän äkkiä päähänsä, että häntä pilkattiin. Hän sivalsi piiskallaan tammaa kylkeen. Jonkin onnettoman sattuman vuoksi ajoivat molemmat vaunut kuitenkin vielä rinnan. Swithinin keltaiset, pöhöttyneet kasvot punastuivat, hän kohotti piiskansa iskeäkseen hedelmäkauppiasta, mutta pelastui Sallimuksen erikoisen väliintulon kautta siinä määrin unohtamasta arvokkuuttaan. Eräästä portista saapuneet ajoneuvot pakottivat sekä korivaunut että aasinrattaat aivan lähelle toisiaan, pyörät takertuivat yhteen, keveämmät rattaat seisahtuivat ja kaatuivat.

Swithin ei katsonut ympärilleen. Mistään hinnasta hän ei olisi tahtonut jäädä auttamaan tuota roistoa. Pitäköön hyvänään, jos taittoi niskansa!

Mutta hän ei olisi voinutkaan, vaikka olisi tahtonut. Harmot olivat pillastuneet. Korivaunut lensivät puolelta toiselle, ja ihmiset katselivat säikähtänein kasvoin niitten hurjaa menoa. Swithinin pitkät käsivarret, jotka nyt olivat ojentuneet täyteen mittaansa, tempoivat ohjaksia. Hänen kasvonsa pullistuivat, huulet pusertuivat yhteen, turvonneet kasvot olivat tumman, vihaisen punaiset.

Irene piti kättään kaiteella ja joka keikauksella tiukensi otettaan. Swithin kuuli hänen kysyvän:

»Tuleeko tästä tapaturma, Swithin setä?»

Swithin sai sanotuksi kesken läähätystään: »Ei tämä mitään ole, vähän — hurjaa menoa vain.»

»Minä en koskaan ole ollut mukana onnettomuudessa.»

»Istu hiljaa vain!» Swithin vilkaisi häneen. Hän hymyili täysin levollisena. »Istu hiljaa», hän sanoi taas. »Älä pelkää, kyllä minä toimitan sinut kotiin.»

Ja kesken kauheita ponnistuksiaan Swithin ihmeekseen kuuli hänen vastaavan äänellä, joka ei ollut hänen tavallisensa:

»Minä en välitä, vaikka en pääsisikään kotiin.»

Vaunut keikahtivat kauheasti, huuto tarttui Swithinin kurkkuun. Mutta hevoset olivat hengästyneet ylämäessä ja juoksivat nyt tasaista laukkaa pysähtyen vihdoin omasta halustaan.

»Kun sain ne talttumaan» — kertoi Swithin Timothylla — »oli hän yhtä levollinen kuin minäkin. Taivas varjelkoon, mutta hän käyttäytyi ikäänkuin hänestä olisi aivan yhdentekevää, taittaisiko hän niskansa vai ei. Mitä hän sanoikaan? »Minä en välitä, vaikka en pääsisikään kotiin.» Swithin nojautui keppiinsä ja ähkäisi rouva Smallin kauhuksi: »Enkä minä sitä niin kovin ihmettelekään, kun miehenä on sellainen hiuksenhalkoja kuin nuori Soames.»

Hänen mieleensä ei juolahtanut pohtia, mitä Bosinney oli tehnyt sitten kun he olivat jättäneet hänet yksin, oliko hän kuljeskellut ympäri kuin koira, johon Swithin oli verrannut häntä, vaeltanut alas notkoon, missä kevät vieläkin ilakoi ja käki kaukaa kutsui, viipynyt siellä painaen Irenen nenäliinan huulilleen niin että sen tuoksu yhtyi mintun ja hajuruohon lemuun. Kulkenut siellä, sydämessään tuska niin raju ja ihana, että hän olisi voinut huutaa ääneen puitten lomaan. Tai mitä oli mies mahtanut tehdä. Itse asiassa Swithin oli unohtanut hänet kokonaan kunnes tuli Timothylle.