6. JAMES VALLOILLAAN

Kauan ei kestänyt, ennenkuin Soamesin rakentamispäätös oli koko perheen tietona ja aiheutti sen hälinän, minkä jokainen omaisuutta koskeva hanke Forsyteissä aiheuttaa.

Se ei ollut Soamesin syy, sillä hän oli päättänyt, ettei kukaan saisi tietää. June oli sydämensä kyllyydessä kertonut rouva Smallille antaen hänelle luvan kertoa vain Ann tädille — hän ajatteli, että se ehkä virkistäisi tuota herttaista vanhusparkaa! Sillä Ann täti oli nyt pysynyt huoneessaan monta päivää.

Rouva Small kertoi Ann tädille heti, ja tämä hymyili tyynyiltään sanoen selvällä, vapisevalla vanhalla äänellään:

»Se on erinomaista June kullalle, mutta minä toivon, että he ovat varovaisia — se on aika vaarallista!»

Kun hän taas jäi yksin, ilmestyi hänen kasvoilleen tuikea kurttu, joka oli kuin sateista aamua ennustava pilvi.

Hänen maatessaan täällä niin monta päivää jatkui »tahdon lataamisen» prosessi kaiken aikaa, se levisi hänen kasvoilleenkin, ja suupielissä oli tiukkenevia liikkeitä alituiseen.

Palvelustyttö Smither, joka oli ollut hänen palveluksessaan tyttöiästään saakka ja jonka mainittiin olevan »Smither, hyvä tyttö, mutta niin hidas!» — palvelustyttö Smither suoritti joka aamu äärimmäisen täsmällisenä vanhuksen pukeutumisen kruunausseremonian. Ottaen puhtaanvalkean korulippaan kätköistä nuo litteät, harmaat kiharat, persoonallisen arvokkuuden tunnukset, hän asetti ne turvallisesti emäntänsä käsiin ja käänsi selkänsä.

Ja joka päivä kutsuttiin tädit Juley ja Hester kertomaan Timothyn kuulumisia, mitä uutta Nicholasista, oliko June kulta onnistunut saamaan Jolyonin lyhentämään kihlausaikaa, nyt kun Bosinney rakensi Soamesille taloa, mahtoiko nuoren Rogerin vaimo todellakin odottaa, kuinka Archien leikkaus oli onnistunut ja mitä Swithin oli tehnyt tuolla Wigmore-Streetin tyhjällä talolla, jonka vuokralainen oli menettänyt kaikki rahansa ja kohdellut häntä niin huonosti, ja ennen kaikkea Soamesista, vieläköhän — vieläköhän Irene pyysi omaa makuuhuonetta? Ja joka aamu sanottiin Smitherille: »Tänä iltapäivänä tulen alakertaan, Smither, kahden ajoissa tarvitsen käsivarttasi kaikkien näiden vuoteessa vietettyjen päivien jälkeen.»

Kerrottuaan Ann tädille rouva Small oli uskonut taloasian rouva Nicholasille, joka vuorostaan oli pyytänyt sille vahvistusta Winifred Dartielta otaksuen tietysti, että tämä, joka oli Soamesin sisar, tietäisi asian tarkalleen. Hänen kauttaan se oli asianmukaisella kiertokulullaan tullut Jamesin korviin. Hän oli ollut aika lailla järkytetty.

Kukaan, sanoi hän, ei kertonut hänelle mitään. Ja sen sijaan, että olisi mennyt suoraan Soamesin itsensä luo, jonka vaiteliaisuutta hän pelkäsi, hän otti sateenvarjonsa ja lähti Timothyn taloon.

Hän kohtasi rouva Septimuksen ja Hesterin (jolle oli kerrottu — hän oli niin luotettava, puhuminen oli hänestä väsyttävää) valmiina, vieläpä innokkaina keskustelemaan uutisesta. Oli kovin hyvä, he ajattelivat, että rakas Soames tahtoi käyttää herra Bosinneytä, mutta aika uskallettua. Kuinkas George nimittääkään häntä? »Merirosvo!» Kuinka hullunkurista! Mutta George oli sellainen hulluttelija! Asia pysyisi tällä tavoin kuitenkin perheenkeskeisenä — nähtävästi heidän tosiaankin piti katsoa herra Bosinneyn kuuluvan perheeseen, vaikka se tuntuikin oudolta.

Tässä James keskeytti:

»Kukaan ei tiedä hänestä mitään. En käsitä mitä Soames tahtoo tuollaisesta nuoresta miehestä. En ihmettelisi, jos Irene olisi kuiskannut sen hänen korvaansa. Minä aion puhua…»

»Soames oli», keskeytti Juley-täti, »sanonut herra Bosinneylle, ettei hän tahdo asiasta puhuttavan. Hän ei pitäisi siitä, ja olen varma, että Timothy olisi hyvin pahoillaan, jos hän tietäisi…»

James pani käden korvansa taakse.

»Mitä?» sanoi hän. »Olen tullut hyvin kuuroksi. Luultavasti en oikein kuule, mitä ihmiset sanovat. Emilyn varvasta särkee, emme pääse lähtemään Walesiin ennen kuun loppua. Aina pitää olla jotakin.» Ja saatuaan mitä hän tahtoi hän otti hattunsa ja lähti.

Oli kaunis iltapäivä, ja hän käveli puiston poikki Soamesin luo, missä aikoi syödä päivällistä, sillä varvas piti Emilyä vuoteessa ja Rachel ja Cicely olivat lähteneet vieraisille maaseudulle. Hän kulki viettävää polkua Bayswaterin puolelta Rotten Rowta Knightsbridge Gatelle, niityn poikki, jonka peitti lyhyt, palanut ruoho ja jolla täplinä oli mustia lampaita sinne tänne siroteltuina keskelle istuvia pareja ja oudon näköisiä, suullaan makaavia kulkureita, jotka olivat kuin kaatuneitten ruumiita sodan aallon huuhtelemalla kentällä.

Hän kulki nopeasti, pää kumarassa, katselematta oikeaan tai vasempaan. Tämän puiston, hänen oman taistelukenttänsä keskuksen näkeminen, jolla hän oli kaiken ikäänsä kamppaillut, ei herättänyt mitään ajatusta tai mietettä hänen mielessään. Nuo ruumiit, jotka olivat singahtaneet tänne taistelunsa paineesta ja tuoksinasta, nuo rakastavaiset parit, jotka poskitusten viettivät elämänsä polkumyllyn yksitoikkoisuudesta riistettyä joutilasta onnen hetkeä, ne eivät herättäneet mitään mielikuvaa hänessä, hän oli elänyt yli tuon laatuisen mielikuvituksen, ja niinkuin lampaitten, niin oli hänenkin turpansa kiintynyt vain laitumeen, jolta jyrsittiin ruohoa.

Eräs hänen vuokralaisistaan oli hiljattain osoittanut taipumuksia myöhästyä maksuissaan, ja nyt oli tullut polttavaksi kysymykseksi, olisiko paras sanoa hänet irti heti, silläkin uhalla ettei taloa saataisi uudelleen vuokratuksi ennen joulua. Swithinillä oli juuri ollut ikävyyksiä vuokralaisistaan, mutta se oli hänelle parhaiksi — mitä oli odottanut niin kauan?

Hän pohti tätä kävellessään nopein askelin, pitäen huolellisesti kiinni sateenvarjon varresta, juuri kädensijan koukun alapuolelta, niin että kärki ei koskettanut maahan eikä silkki hankaantunut. Ohuet, korkeat olkapäät olivat kumaraiset, pitkät jalat liikkuivat nopeina ja täsmällisinä kuin kone, ja tämä kulku läpi puiston, jossa aurinko kirkkaana loisti yli niin paljon joutilaisuuden — niin monen inhimillisen todisteen siitä tunnottomasta taistelusta, jota raivoisa Omistushalu tässäkin piirissä kävi — oli kuin maalinnun lentoa meren poikki.

Tullessaan ulos Albert Gatesta hän tunsi jonkun koskettavan käsivarttaan.

Se oli Soames, joka äkkiä oli ilmaantunut hänen vierelleen Piccadillyn varjopuolelta, jota pitkin hän oli kävellyt kotiin toimistostaan.

»Äitisi on vuoteessa», sanoi James. »Olin tulossa teille, mutta olen kai tiellä.»

Jamesin ja hänen poikansa ulkonaista suhdetta luonnehti erikoisesti forsyteläinen tunteellisuuden puute, mutta he eivät silti suinkaan olleet pitämättä toisistaan. Ehkä he katsoivat toisiaan sijoituksiksi, ainakin he huolehtivat toinen toisensa hyvinvoinnista ja nauttivat toistensa seurasta. He eivät olleet koskaan vaihtaneet kahta sanaa elämän sisäisemmistä ongelmista eivätkä toinen toisensa aikana ilmaisseet minkään syvemmän tunteen olemassaoloa.

Heidät yhdisti toisiinsa jokin, joka on sanaerittelyn ulkopuolella, jokin, joka kätkeytyy syvälle kansojen ja perheitten syvimpään olemukseen — sillä sanotaan, että veri on vettä sakeampi — eikä kumpikaan heistä ollut kylmäverinen mies. Itse asiassa rakkaus omiin lapsiin oli nyt Jamesin elämän liikkeellepaneva voima. Omata olentoja, jotka olivat osa hänestä, joille hän saattoi siirtää säästämänsä rahan, siinä kaiken hänen säästämisensä juuri. Ja mitä muuta iloa olisi hänellä seitsemänkymmenviiden vuoden iässä ollut kuin — säästäminen? Elämän ydin oli säästöjen tekemisessä lapsia varten.

Terveempää miestä kuin James Forsyte, kaikesta hänen ruikuttelustaan huolimatta, ei ollut (jos terveyden johtava oire, niinkuin meille sanotaan, on itsesäilytys, vaikka se Timothyssa epäilemättä oli mennyt liian pitkälle) koko tässä Lontoossa, josta hän omisti niin paljon ja jota hän niin äänettömällä rakkaudella rakasti, kuin mahdollisuuksiensa keskusta ikään. Hän omisti keskiluokan ihmeellisen vaistomaisen terveyden. Hänessä — enemmän kuin Jolyonissa, jolla oli mestarillinen tahto ja hellyyden ja mietiskelyn hetkensä — enemmän kuin Swithinissa, joka oli erikoisuutensa marttyyri — Nicholasissa, joka kärsi taitavuudestaan ja Rogerissa, joka oli yritteliäisyytensä uhri — sykki oikea kompromissin hermo. Hän oli kaikista veljeksistä vähimmän huomattava hengeltään ja persoonaltaan, ja siksi hän todennäköisimmin tulisi elämään ikuisesti.

Jamesille, enemmän kuin toisille, oli perhe merkitsevä ja rakas. Hänen suhtautumisessaan elämään oli aina ollut jotakin alkeellisen herttaista. Hän rakasti kotiliettä, hän rakasti juoruja ja hän rakasti ruikuttamista. Kaikki hänen päätöksensä muodostuivat siitä kermasta, minkä hän kuori perhesielun pinnalta, ja tämän perheen kautta tuhansien muitten samaa kudosta olevien perheitten. Vuosi vuodelta, viikko viikolta hän teki käyntejään Timothyn talossa, ja veljensä etusalongissa hän istui — pitkät jalat ristissä, pitkä poskiparta kehystämässä sileiksiajeltuja kasvoja — seuraten perhekattilan kiehuntaa, kerman kohoamista pinnalle, ja hän palasi kotiin turvallisin mielin, virkistyneenä, helpottuneena, tuntien epämääräistä tyytyväisyyttä.

Itsesäilytysvaiston timantinkovuuden alla Jamesissa oli paljon todellista pehmeyttä. Käynti Timothyn talossa oli kuin äidin sylissä vietetty hetki, ja hänen oma syvä tarpeensa saada olla perhesiiven suojeluksessa vaikutti vuorostaan hänen tunteisiinsa omia lapsia kohtaan. Hänelle oli todellinen painajainen ajatella heidän olevan alttiina maailman kohtelulle asioissa, jotka koskivat rahoja, terveyttä tai mainetta. Kun hänen vanhan ystävänsä John Streetin poika meni vapaaehtoiseen sotapalvelukseen, hän pudisti päätään ruikuttavasti ja ihmetteli, kuinka John Street saattoi suostua siihen, ja kun sitten nuori Street sai heittokeihään rintaansa, otti James sen niin kovasti sydämelleen, että sai syyn lukuisiin vieraskäynteihin sanoakseen kaikkialla, että hän kyllä tiesi juuri niin tulevan käymään ja että hän oli ollut heille oikein vihainen.

Kun hänen vävyllään Dartiella oli tuo taloudellinen kriisinsä, joka aiheutui öljyosakekeinottelusta, otti James sen kovin pahakseen. Oli kuin kaiken varallisuuden kuolinkellot olisivat soineet. Toipuakseen hän tarvitsi kolme kuukautta ja matkan Baden-Badeniin — oli jotakin kauheata siinä ajatuksessa että ilman hänen, Jamesin, rahoja olisi hänen vävynsä nimi joutunut vararikkoisten luetteloon.

Omaten niin vankan ruumiinrakenteen, että hän luuli kuolevansa, jos hänen korvaansa särki, hän katsoi vaimonsa ja lastensa satunnaisia sairauksia persoonallisiksi suruiksi, Sallimuksen erikoisiksi toimenpiteiksi hänen mielenrauhansa järkyttämiseksi. Mutta hän ei vähääkään uskonut oman välittömän perheensä ulkopuolella olevien ihmisten vaivoihin ja vakuutti niiden joka tapauksessa johtuvan vain laiminlyödystä maksasta.

Hänen yleinen selityksensä oli: »Mitä muuta he voivat odottaa? Niin käy minunkin, jos en ole varovainen.»

Sinä iltana tullessaan Soamesin luo hän tunsi elämänsä erikoisen armottomaksi. Tuossa Emily sairasti varvastaan, ja Rachel liehui maaseudulla, hän ei saanut myötätuntoa keneltäkään. Ja Ann, hän oli sairas — James ei uskonut, että hän kestäisi yli kesän, hän oli käynyt talossa kolmasti ilman että Ann oli kyennyt tapaamaan häntä! Entä sitten tuo Soamesin rakentamishanke, sitä sieti harkita. Ja mitä tuli tuohon häiriöön Irenen kanssa, ei hän vain tietänyt mitä siitä saattoi tulla — jotakin siitä voi tulla.

Hän astui Montpellier Squaren taloon n:o 62 lujasti aikoen olla surkea.

Kello oli jo puoli seitsemän, ja Irene istui arkihuoneessa päivällispuvussaan. Hänellä oli yllään kullanvärinen pukunsa — sillä käytettyään sitä kerran päivälliskutsuissa, kerran iltajuhlassa ja kerran tanssiaisissa hän piti sen nyt loppuun kotona — ja hän oli koristanut povensa oikealla pitsiryöpyllä, johon Jamesin silmät kohta liimautuivat.

»Mistä saat kaikki tavarasi?» hän kysyi närkästyneellä äänellä. »Rachel ja Cicely eivät koskaan ole puoliksikaan noin kauniita. Tuokin ruusunnuppu — ei, eihän se voi olla oikea.»

Irene tuli lähemmäksi todistaakseen, että hän erehtyi.

Ja tahtomattaan tunsi James hänen miellyttävyytensä vaikutuksen, joka henki hänestä kuin heikko, viekoitteleva tuoksu. Kukaan itseäänkunnioittava Forsyte ei antaudu yhdestä iskusta, ja hän sanoi vain arvelevansa, että Irene käytti sievoiset summat pukuihinsa.

Kello soi, Irene pisti valkean käsivartensa hänen käsipuoleensa ja vei hänet ruokasaliin. Hän istutti Jamesin Soamesin tavalliselle paikalle pöydänkulman taakse, vasemmalle puolelleen. Valo lankesi siihen niin pehmeästi, ettei James tuntisi haittaa päivän asteettaisesta sammumisesta. Ja Irene alkoi puhua Jamesille hänestä itsestään.

Nyt tapahtui Jamesissa muutos, joka muistutti hedelmän huomaamatonta kypsymistä auringossa. Häneen tuli tunne, että häntä hyväiltiin ja kiitettiin ja helliteltiin, ja kaikki ilman että hänen itsensä tarvitsi kustantaa ainoatakaan hyväilyä tai kiitossanaa. Hän tunsi, että ruoka oli hänelle sopivaa, sitä tunnetta hän ei voinut saada kotona, hän ei tietänyt koska hän olisi näin nauttinut samppanjalasista, ja kysyessään merkkiä ja hintaa hän kuuli yllätyksekseen, että se oli samaa mitä hänellä itsellään oli suuri varasto kotona. Hän paikalla päätti antaa viinikauppiaansa tietää, että häntä oli puijattu.

Katsoen ylös ruuastaan hän huomautti:

»Teillä on paljon kauniita tavaroita täällä. Mitä olette maksaneet tuosta sokerisirottimesta? En ihmettelisi, vaikka se olisi maksanut paljonkin.»

Hän oli erikoisesti mielissään nähdessään vastakkaisella seinällä taulun, jonka hän itse oli antanut heille.

»En muistanutkaan, että se oli niin hyvä.»

He nousivat mennäkseen arkihuoneeseen, ja James seurasi Ireneä kiinteästi.

»Tätä minä sanoisin mainioksi pikku päivälliseksi», mutisi hän hengittäen viihtyisästi Irenen olkapään yli. »Ei mitään raskasta — eikä liian ranskalaismallista. Mutta minä en saa sellaista kotona. Minä maksan keittäjälleni kuusikymmentä puntaa vuodessa, mutta hän ei vain voisi tarjota minulle tällaista päivällistä.»

Hän ei ollut vielä tehnyt mitään viittausta talon rakentamiseen eikä tehnyt silloinkaan, kun Soames, syyttäen liikeasioita, lähti yläkerran huoneeseen, missä säilytti taulujaan.

James jäi miniänsä kanssa kahden. Viinin hehku ja oivallinen likööri vaikuttivat hänessä yhä. Hän oli aivan lämmennyt Ireneä kohtaan. Tämä oli tosiaankin viehättävä pieni olento, hän osasi kuunnella ja näytti ymmärtävän mitä toinen sanoi. Ja puhuessaan James kaiken aikaa tutki hänen vartaloaan, pronssinvärisistä kengistä aina hiuksien aaltoilevaan kultaan asti. Irene nojautui taaksepäin empiirituolissaan, olkapäät painautuneina selustaan — hänen notkea, mutta suora ruumiinsa huojui hänen liikkuessaan ikäänkuin taipuen rakastajan syleilyyn. Hänen huulensa hymyilivät, hänen silmänsä olivat puoliummessa.

Kenties jokin vaaran aavistus hänen asentonsa viehättävyydessä, kenties jokin ruuansulatuksen jälkimaku teki Jamesin äkkiä mykäksi. Hän ei muistanut ennen olleensa aivan yksin Irenen kanssa. Ja katsellessaan häntä omituinen tunne valtasi Jamesin ikäänkuin hän olisi kohdannut jotakin outoa ja vierasta.

Mitähän tuokin mahtoi ajatella nojautuessaan taaksepäin tuolla tavoin?

Ja kun James puhui, oli ääni terävämpi, ikäänkuin hänet olisi herätetty mieluisasta unesta.

»Millä kulutat aikasi kaiken päivää?» hän sanoi. »Et koskaan tule Park Laneen!»

Irene tuntui puolustautuvan hyvin laimeasti, eikä James katsonut häneen. Hän ei tahtonut uskoa, että Irene todella välttäisi heitä — se olisi sentään liikaa.

»Minä otaksun, ettei sinulla ole aikaa», sanoi hän. »Olet aina Junen kanssa. Otaksun, että olet hänelle hyödyksi nyt kun hänellä on tuo nuori mies — saat olla kaitsijana ja niin poispäin. Kerrotaan, ettei June enää ole koskaan kotona, eikä setäsi Jolyon luultavasti ole hyvillään siitä, että saa niin paljon jäädä yksin. Sanotaan, että June aina on tuon nuoren Bosinneyn kintereillä, sulhanen kai tulee taloon joka päivä. No mitä sinä arvelet hänestä? Minusta hän ei ole yhtään minkään näköinen. Sanoisin, että harmaa tamma on parempi hevonen.»

Väri tummeni Irenen kasvoilla, ja James katseli häneen epäluuloisena.

»Ehkä ette aivan ymmärrä herra Bosinneytä», sanoi hän.

»Ymmärrä häntä», tiuskasi James. »Kuinka niin? Näenhän minä, että hän on noita taiteellisia ihmisiä. Sanotaan, että hän on etevä — kaikki he luulevat olevansa eteviä. Sinä tiedät hänestä enemmän kuin minä», hän lisäsi, ja taas hänen epäluuloinen katseensa viipyi Irenessä.

»Hän piirtää Soamesille taloa», sanoi Irene pehmeästi koettaen ilmeisesti tasoittaa asioita.

»Nyt pääsin siihen mitä minulla oli sanottavaa», jatkoi James. »En ymmärrä mitä Soames tekee noin nuorella arkkitehdillä, miksi hän ei ota ensiluokkaista miestä?»

»Ehkä herra Bosinney on ensiluokkainen.»

James nousi ja kääntyi, pää kumarassa.

»Niin se on», sanoi hän, »te nuoret ihmiset olette aina yhtä puolta, te kaikki luulette tietävänne asiat parhaiten.»

Hän pysäytti pitkän, hontelon vartalonsa Irenen eteen, nosti sormensa ja asetti sen hänen povensa tasolle ikäänkuin lausuen haasteen hänen kauneudelleen.

»Kaikki mitä voin sanoa, on että nuo taiteilijaihmiset tai miksi ikinä he sanovat itseään, ovat niin epäluotettavia kuin vain suinkin saattavat olla, ja neuvoni sinulle on, ettet liikoja antautuisi tekemisiin heidän kanssaan.»

Irene hymyili, ja hänen huultensa kaarteessa oli omituista ärsytystä. Hän näytti menettäneen nöyrän ystävällisyytensä. Hänen rintansa nousi ja laski kuin salaisessa tuskassa, hän veti kätensä pois levostaan tuolin käsinojalla kunnes sormien päät yhtyivät, ja hänen tummat silmänsä katsoivat tutkimattomasti Jamesiin.

Tämä tarkasti synkeänä lattiaa.

»Minä sanon sinulle mielipiteeni», sanoi hän, »on sääli, ettet ole saanut lasta askarruttamaan ajatuksiasi ja itseäsi.»

Irenen kasvoille tuli heti miettivä ilme, ja Jameskin huomasi jäykkyyden, joka valtasi koko hänen olemuksensa silkki- ja pitsipuvun pehmeyden alla.

James säikähti sanojensa vaikutusta, ja niinkuin useimmat miehet, joilla on rohkeutta niukalti, hän koetti heti puolustautua rupeamalla pauhaamaan.

»Et näytä välittävän liikkumisesta. Miksi et aja Hurlinghamiin kanssamme? Tai silloin tällöin käy teatterissa? Sinun iässäsi pitäisi harrastaa kaikenlaista. Olethan nuori nainen.»

Miettivä ilme tummeni Irenen kasvoilla. James hermostui.

»No niin, minä en tiedä mistään mitään», sanoi hän, »kukaan ei kerro minulle mitään. Soamesin pitäisi kyetä huolehtimaan asioistaan. Jollei hän katso eteensä, älköön luottako minuun — siinä kaikki —»

Pureskellen etusormensa päätä hän lähetti kylmän, terävän katseen miniäänsä.

Hän kohtasi tämän silmät kiintyneinä omiinsa niin tummina ja syvinä, että hän pysähtyi, ja hänen tuli vähän hiki.

»No niin, minun täytyy lähteä», sanoi hän pienen hiljaisuuden jälkeen. Minuuttia myöhemmin hän nousi, näyttäen hieman yllättyneeltä ikäänkuin olisi odottanut, että häntä olisi pyydetty jäämään. Antaen kätensä Irenelle hän salli tämän saattaa itsensä ovelle ja päästää ulos kadulle. Hän ei tahtonut ajuria, hän tahtoi kävellä, Irenen piti sanoa Soamesille hyvää yötä hänen puolestaan, ja jos Irene tahtoisi vähän huvitusta, no niin, appi-isä veisi hänet Richmondiin ajelulle jonakin päivänä.

Hän tuli kotiin, astui yläkertaan ja herätti Emilyn ensimmäisestä unesta, johon tämä oli onnistunut pääsemään kahdenkymmenen neljän tunnin aikana, kertoakseen hänelle saaneensa sen vaikutelman, että asiat Soamesilla olivat hullusti. Tätä aihetta hän kehitteli puolen tunnin ajan, kunnes vihdoin ilmoittaen, ettei tulisi nukkumaan hiventäkään, hän käänsi kylkeä ja alkoi paikalla kuorsata.

Montpellier Squaren varrella Soames, joka oli tullut tauluhuoneesta, seisoi näkymättömänä portaitten ylipäässä ja katseli Ireneä, joka lajitteli viime postin tuomia kirjeitä. Irene kääntyi takaisin arkihuoneeseen, mutta palasi hetken kuluttua ja seisoi ikäänkuin kuunnellen jotakin. Sitten hän tuli hiipien portaita ylös, kissanpoikanen käsivarrellaan. Soames saattoi nähdä, kuinka hänen kasvonsa kallistuivat tuota pikku eläintä kohti, joka kehräsi hänen kaulallaan. Miksi ei hän voinut katsoa Soamesiin tuolla tavoin?

Äkkiä Irene huomasi hänet, ja ilme hänen kasvoillaan muuttui.

»Onko kirjeitä minulle?» kysyi Soames.

»Kolme.»

Soames astui syrjään, ja muuta sanomatta Irene meni makuuhuoneeseen.