2. JUNE HUVITTELEE

Päivällinen aloitettiin hiljaisuudessa; naiset istuivat vastakkain, miehet samoin.

Hiljaisuuden vallitessa syötiin liemi — erinomainen, joskin vähän sakea, ja kala tuotiin sisään. Hiljaisuuden vallitessa kukin sai annoksensa.

Bosinney uskalsi: »Nyt on ensimmäinen kevätpäivä.»

Irene vastasi pehmeänä kaikuna: »Niin — ensimmäinen kevätpäivä.»

»Kevätkö?» sanoi June. »Eihän voi edes hengittää!» Ei kukaan vastannut.

Kala oli jo viety pois — hieno, tuore Doverin kampela. Ja Bilson toi samppanjapullon, jonka kaulan ympärillä oli valkoinen kääre.

Soames sanoi: »Huomaatte, että se on kuivaa.»

Tarjottiin kyljyksiä, jokaisen tyvessä punainen röyhelö. June ei ottanut, ja taas tuli hiljaista.

Soames sanoi: »Paras, että otat vain kyljyksen, June, täällä ei tule muuta.»

Mutta June kielsi uudelleen, ja ne vietiin pois. Ja sitten Irene kysyi: »Kuulitko mustarastastani, Phil?»

Bosinney vastasi: »Tosiaankin — se lauloi metsästyslauluaan. Minä kuulin sen puistossa, kun tulin tänne.»

»Se on niin ihastuttava.»

»Salaattia, herra?» Kananpoika vietiin pois.

Mutta Soames puhui: »Parsa on hyvin heikkoa. Bosinney, lasi sherryä jälkiruoan kanssa? June, sinähän et juo mitään!»

June sanoi: »Tiedäthän, etten juo koskaan. Viini on hirveätä moskaa.»

Hopeatarjottimella tuotiin omenapaistos. Ja Irene sanoi hymyillen: »Azaleat ovat niin ihanat tänä vuonna!»

Tähän Bosinney mumisi: »Ihanat! Tuoksu on ihmeellinen.»

June sanoi: »Kuinka voit pitää tuosta tuoksusta? Sokeria, Bilson, olkaa hyvä.»

Sokeri ojennettiin hänelle, ja Soames huomautti: »Tämä omenapaistos on hyvä.»

Omenapaistos vietiin pois. Seurasi pitkä hiljaisuus. Irene viittasi Bilsonille ja sanoi: »Viekää pois azalea, Bilson. June neiti ei voi kestää sen tuoksua.»

»Ei, anna sen olla», sanoi June.

Ranskalaisia öljymarjoja ja venäläistä kaviaaria oli asetettu pienille vadeille. Ja Soames huomautti: »Miksi ei meillä voi olla espanjalaista?» Mutta kukaan ei vastannut.

Öljymarjat vietiin pois. June nosti lasinsa ja sanoi: »Saanko vähän vettä.» Hänelle annettiin vettä. Hopeatarjotin tuotiin taas, ja sillä saksalaisia luumuja. Seurasi pitkähkö vaitiolo. Kaikki söivät niitä täydellisen sopusoinnun vallitessa.

Bosinney laski kivet: »Tänä vuonna — ensi vuonna — joskus —»

Irene lopetti laskun lempeästi: »Ei koskaan. Oli ihana auringonlasku. Taivas hohtaa vieläkin — kuinka kaunista!»

Bosinney vastasi: »Mutta ylempänä on pimeätä.»

Heidän silmänsä olivat kohdanneet, ja June huudahti halveksivasti: »Lontoolainen auringonlasku!»

Egyptiläisiä savukkeita ojennettiin hopearasiassa. Soames otti yhden ja kysyi: »Koska näytäntönne alkaa?»

Kukaan ei vastannut, ja seurasi turkkilainen kahvi, joka tarjottiin emaljoiduista kupeista.

Irene hymyili hiljaisena ja sanoi: »Jospa vain —»

»Jospa mitä?» kysyi June.

»Jospa vain aina voisi olla kevät!»

Tarjottiin konjakkia, se oli vanhaa ja vaaleaa.

Soames sanoi: »Bosinney, ota konjakkia.»

Bosinney otti lasin; sitten kaikki nousivat.

»Tarvitsetteko ajurin?» kysyi Soames.

June vastasi: »Emme. Saanko takkini, Bilson.» Takki tuotiin.

Irene kuiskasi ikkunasta: »Mikä ihana ilta! Tähdet alkavat syttyä.»

Soames lisäsi: »Toivottavasti saatte molemmat hauskan illan.»

June vastasi ovelta: »Kiitos. Tule, Phil.»

Bosinney huusi: »Minä tulen.»

Soames hymyili ivallisesti ja sanoi: »Toivotan onnea.»

Ja ovella Irene katseli heidän lähtöään.

Bosinney sanoi: »Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä», vastasi Irene pehmeästi.

June pani sulhasensa auttamaan itsensä raitiovaunun katolle sanoen tarvitsevansa ilmaa, ja siinä hän istui hiljaisena, kasvot tuulta vasten.

Ajuri kääntyi kerran tai kaksi aikoen sanoa jotakin, mutta katsoi parhaaksi vaieta. Olipa siinä vilkas pari! Kevät oli mennyt hänenkin veriinsä, hän tunsi tarvetta laskea ulos liikaa höyryä, maiskutteli kielellään, läjäytteli piiskaansa, tanssitteli hevosiaan. Ja nämäkin, eläinparat, olivat tunteneet kevään tuoksun, ja lyhyen puolituntisen ne karauttivat kivityksellä onnellisin kavioin.

Koko kaupunki eli, nuorten lehtien peittämät oksat olivat kääntyneet ylöspäin odotellen jotakin lahjaa tuulenhengeltä. Vastasytytetyt lamput alkoivat saada valonsa vallitsevaksi, ja ihmisjoukkojen kasvot näyttivät kalpeilta niitten hohteessa, kun taas ylhäällä kiitivät suuret valkeat pilvet nopeina, pehmeinä yli purppuraisen taivaan.

Iltapukuiset herrat olivat riisuneet päällysvaatteensa ja astelivat hilpeästi klubihuoneistojen portaita, työväki kuljeskeli joutilaana, ja naiset — ne naiset, jotka tähän aikaan illasta ovat yksin — yksin ihmisvirrassa kulkeutuen itää kohti — liikkuivat hitaasti eteenpäin, astunnassaan odotusta, uneksien hyvästä viinistä ja hyvästä illallisesta tai — jonkun harvinaisen hetken ajan — suudelmista, jotka annetaan rakkaudesta.

Nuo lukemattomat hahmot, jotka kulkivat tietään lamppujen ja liikehtivien pilvien alla, olivat joka ainoa kevään kosketuksesta saaneet jotakin levotonta siunausta. Ja joka ainoa oli, niinkuin nuo klubiherrat, jotka olivat heittäneet päällystakit hartioilta, viskannut yltään jotakin säädystään, uskomuksistaan ja tavoistaan ja ilmaisi — hattunsa asennossa, astunnassa, naurussaan tai hiljaisuudessaan — yhteenkuuluvaisuutensa toisten kanssa tämän intohimoisen taivaan alla.

Bosinney ja June astuivat teatteriin hiljaisina ja nousivat paikoilleen yläaitioissa. Näytäntö oli juuri alkanut, ja puoli pimeä huone kaikkialta kurkistelevine olentoineen näytti suurelta puutarhalta, jonka kukat kääntyvät aurinkoa kohti.

June ei koskaan ennen ollut ollut yläaitioissa. Viisitoista vuotiaasta saakka hän säännöllisesti oli seurannut isoisäänsä permannolle, eikä millekään tavallisille paikoille, vaan koko salin parhaille, kolmannen tuolirivin keskipaikkeilla, paikoille, jotka vanha Jolyon oli tilannut Groganin ja Boynesin toimistosta paluumatkallaan Citystä jo kauan ennen määräpäivää. Liput hän oli pannut päällystakkinsa taskuun sikaarilaatikkonsa ja vanhojen säämiskähansikkaittensa seuraan ja antoi ne Junelle säilytettäviksi määräpäivää varten. Ja siellä permantopaikoilla he istuivat kaikenlaatuisissa näytännöissä — ryhdikäs vanha mies, jolla oli tyven, valkea tukka, ja pieni, innokas ja kiihkeä punakultatukkainen olento — ja paluumatkalla vanha Jolyon sanoi pääosan näyttelijästä: »Kyllä oli vaivainen! Olisitpa nähnyt pikku Bobsonin!»

June oli ajatellut tätä iltaa kiihkeällä riemulla, se oli varastettu, kaitsijaton ilta, josta Stanhope Gatella ei uneksittukaan — luultiin että hän oli Soamesilla. Hän oli odottanut palkkaa sotajuonestaan, jonka hän oli suunnitellut sulhasensa iloksi, hän oli odottanut, että se poistaisi tuon paksun, kalsean pilven ja tekisi heidän keskinäisen suhteensa, joka viime aikoina oli ollut niin kummallinen, niin kiduttava, yhtä yksinkertaiseksi ja aurinkoiseksi kuin se oli ollut ennen tätä talvea. Hän oli tullut siinä mielessä, että sanoisi jotakin ratkaisevaa, ja hän katseli näyttämölle vako silmien välissä, näkemättä mitään, kädet polvilla likistettyinä yhteen. Mustasukkaisten epäluulojen parvi pisteli häntä yhtenään.

Jos Bosinney huomasi hänen tuskansa, ei hän ainakaan ollut huomaavinaan.

Väliverho laskeutui. Ensimmäinen näytös oli päättynyt.

»Täällä on kauhean kuuma!» sanoi tyttö. »Minä tahtoisin mennä ulos.»

Hän oli hyvin kalpea, ja hän tiesi — sillä niin pingottunein hermoin hän näki kaiken — että mies tunsi olonsa epämukavaksi ja oli masentunut.

Teatterin taustassa oli avoin parveke, joka antoi kadulle. June otti sen haltuunsa ja nojautui kaiteeseen sanomatta sanaakaan, odottaen, että toinen alkaisi.

Vihdoin hän ei kestänyt enää.

»Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Phil», sanoi hän.

»Mitä sitten?»

Hänen torjuva äänensä lennätti punan Junen poskille, ja sanat kiitivät hänen huuliltaan: »Sinä et anna minulle mitään tilaisuutta olla kiltti, et ole antanut aikakausiin!»

Bosinney tuijotti kadulle. Hän ei vastannut.

June huudahti kiihkeästi: »Tiedäthän, että minä tekisin mitä tahansa tähtesi — antaisin sinulle kaikkeni —»

Kadun humina kuului, ja kellon kimeä ääni katkaisi sen ilmoittaen väliverhon nousun. June ei liikahtanut. Epätoivoinen taistelu riehui hänen sielussaan. Panisiko hän kaiken alttiiksi? Haastaisiko hän suoraan esiin tuon vaikutuksen, tuon vetovoiman, joka loitonsi Philiä hänestä? Haastaminen oli hänen luonteensa mukaista, ja hän sanoi: »Phil, vie minut katsomaan tuota taloa sunnuntaina!»

Hymy värisi ja sammui hänen huulillaan, hän koetti — oi, kuinka hän koetti — olla näyttämättä epäluuloaan tarkastaessaan Philin kasvoja, nähdessään niiden vavahtavan ja epäröivän, nähdessään levottoman rypyn ilmaantuvan silmäkulmain väliin, veren syöksyvän poskille. Phil vastasi: »Ei sunnuntaina, rakas, jonakin toisena päivänä.»

»Miksi ei sunnuntaina? En minä olisi tiellä sunnuntaina?»

Phil teki ilmeisen ponnistuksen ja vastasi: »Minulla on sopimus.»

»Sinä aiot viedä —».

Philin silmissä välähti suuttumus, hän kohautti olkapäitään ja sanoi: »Minulla on sopimus, joka estää minut viemästä sinua katsomaan taloa!»

June puri huuliaan kunnes niistä tuli veri ja lähti sanaakaan sanomatta takaisin paikalleen, mutta hän ei voinut estää kyyneleitä virtaamasta poskilleen. Näytelmässä sattui onneksi olemaan sellainen kohta, että koko huone oli pimeä, niin että kukaan ei voinut nähdä hänen tuskaansa.

Mutta tässä Forsytein maailmassa älköön kukaan luulko olevansa turvassa silmälläpidolta.

Kolmannella rivillä heidän takanaan istuivat Euphemia, Nicholasin nuorempi tytär, ja hänen naimisissaoleva sisarensa rouva Tweetyman ja pitivät vahtia.

He tiedoittivat Timothyn talossa nähneensä Junen ja hänen sulhasensa teatterissa.

»Permannollako?» »Ei, eihän toki —». »Oi, tietysti ensi rivillä. Se näkyy olevan aivan muodissa nykyjään nuorten kesken!»

No — eipä juuri. He istuivat — Se kihlaus ei ainakaan tule kestämään kauan. He eivät olleet koskaan nähneet ketään, joka olisi niin kauttaaltaan ukkosta ja salamaa kuin tuo pikku June! Heidän täytyi nauraa niin, että kyynelet tulivat silmiin kun he kertoivat, kuinka June oli potkaissut erään herran hattua palatessaan paikalleen keskellä näytöstä ja miltä herra oli näyttänyt. Euphemialla oli tunnettu, hiljainen nauru, joka päättyi mitä harmillisimpiin tukahtuneisiin kirkaisuihin, ja kun rouva Small kohotti kätensä ja sanoi: »Hyvät ihmiset! Potkaisiko hän ha-hattua?» pääsi häneltä näitä kirkaisuja sellainen määrä, että häntä täytyi toinnuttaa hajusuolalla. Lähtiessään hän sanoi rouva Tweetymanille: »Potkaisi ha-hattua! Voi, minä kuolen naurusta.»

»Tuolle pikku Junelle» ilta, jonka piti olla »hänen hauskuutensa», oli viheliäisin mitä hänellä koskaan oli ollut. Jumala tietää, että hän koetti tukahduttaa ylpeyttään, epäluulojaan, mustasukkaisuuttaan!

Hän erosi Bosinneystä vanhan Jolyonin ovella luhistumatta, sillä tunne siitä, että sulhanen oli valloitettava, oli kyllin voimakas pitämään häntä pystyssä kunnes hänen poistuvat askeleensa tekivät hänelle selväksi onnettomuuden koko laajuuden.

Äänetön »Sankey» päästi hänet sisään. Hän olisi tahtonut pujahtaa omaan huoneeseensa, mutta vanha Jolyon, joka oli kuullut hänen tulevan, oli ruokasalin ovella.

»Tule juomaan maitosi», sanoi hän. »Sitä on pidetty kuumana. Tulet hyvin myöhään. Missä olet ollut?»

June seisoi tulisijan edessä, toinen jalka ristikolla ja toinen käsivarsi reunuksella, niinkuin isoisä oli seisonut, kun he tuona iltana olivat tulleet kotiin oopperasta. Hän oli liian lähellä luhistumista välittääkseen siitä mitä vastasi.

»Me söimme päivällistä Soamesilla.»

»Hm, tuon rikkaan miehen luona! Hänen vaimonsa siis — ja Bosinney?»

»Niin.»

Vanha Jolyon oli kiinnittänyt häneen tuon läpitunkevan katseensa, jolta oli niin vaikea salata mitään. Mutta June ei katsonut häneen, ja kun hän viimein käänsi kasvonsa, lopetti vanhus tutkimuksensa heti. Hän oli nähnyt tarpeeksi ja liiaksikin. Hän kumartui ottamaan tytön maitokupin tulisijalta ja mutisi, poispäin kääntyneenä: »Sinun ei pitäisi viipyä niin kauan, sinähän väsyt aivan pilalle.»

Hän oli nyt näkymättömänä sanomalehtensä takana, joka rapisi pahanpäiväisesti, mutta kun June tuli antamaan hänelle iltasuukon, sanoi hän: »Hyvää yötä, lemmikkini», niin värisevällä ja odottamattomalla äänellä, että tytöllä oli täysi työ päästä lähtemään huoneesta ennenkuin puhkesi niihin nyyhkytyksiin, jotka kestivät myöhälle yöhön.

Kun ovi oli sulkeutunut, antoi vanha Jolyon lehtensä pudota ja katseli kauan ja levottomana eteensä.

»Senkin lurjus», ajatteli hän. »Olen aina tietänyt, että Junelle tulisi ikävyyksiä hänen kanssaan!»

Kaikenlaisia ikäviä arveluita ja epäilyksiä, sitä tuskallisempia, kun hän tunsi olevansa kykenemätön estämään tai johtamaan asiain kulkua, nousi hänen mieleensä.

Aikoiko tuo mies jättää hänet? Hänen teki mieli mennä sanomaan Bosinneylle: »Kuulkaas nyt, hyvä herra! Aiotteko jättää pojantyttäreni?» Mutta kuinka hän voisi? Vaikka hän tiesikin vähän tai ei mitään, oli hän kuitenkin varma, erehtymättömän terävänäköinen kun oli, että jotakin oli tekeillä. Hän epäili, että Bosinney oli liian paljon Montpellier Squarella.

»Tuo mies», ajatteli hän, »ei ole mikään konna, hänen kasvonsa eivät ole pahat, mutta hän on kummallinen otus. En tiedä, mikä tulee neuvoksi hänen kanssaan. Enkä koskaan tule tietämäänkään, mitä hänelle pitäisi tehdä. Sanotaan, että hän tekee työtä kuin neekeri, mutta minä en näe siitä mitään hyvää tulevan. Hän on epäkäytännöllinen, hänellä ei ole järjestelmää. Kun hän tulee tänne, istuu hän jurona kuin apina. Jos kysyn, mitä viiniä hän tahtoo, sanoo hän: »Kiitos, mitä vain.» Jos tarjoan hänelle sikaarin, polttaa hän sitä kuin jos se olisi tuollainen kahdenpennin saksalainen. En koskaan näe hänen katselevan Junea niinkuin hänen pitäisi katsella häntä, eikä hän sittenkään tavoittele tytön rahoja. Jos June vain viittaisi kädellään, olisi hän tiessään huomispäivänä. Mutta June ei tahdo — kaikkia vielä! Hän pitää kyllä kiinni! Hän on itsepäinen kuin kohtalo — hän ei hellitä!»

Syvään huoaten hän käänsi sanomalehtensä, ehkä sen palstoilta löytyisi lohdutusta.

Ja yläkerrassa June istui avonaisen ikkunan ääressä, ja kevättuuli, ilakoituaan puistossa, tuli viilentämään hänen poskiaan ja polttamaan hänen sydäntään.