← Table of contents
Forsytein taru I

2. YÖ PUISTOSSA

Tyyni Tuulio translation

Vaikka rouva Small pettämättömällä vaistollaan oli sanonut juuri sellaista, mikä teki hänen vieraansa entistään uteliaammaksi, on vaikea käsittää, mitä muutakaan hän totuuden mukaan olisi voinut sanoa.

Tämä ei ollut asia, josta Forsytet olisivat voineet puhella edes keskenään — käyttääksemme sanaa, jonka Soames oli keksinyt luonnehtiakseen itselleen tilannetta, se oli »maanalainen.»

Viikon sisällä rouva MacAnderin ajelusta Richmond Parkissa tiesivät he kuitenkin kaikki, lukuunottamatta Timothya, jolta asia huolellisesti salattiin — James jokapäiväisellä vaelluksellaan Poultrysta Park Laneen, George, tuo hurjimus, päivittäisellä seikkailullaan Haversnaken kaari-ikkunan ja »punaisen kattilan» biljardihuoneen välillä — kaikki he tiesivät, että »nuo kaksi» olivat menneet äärimmäisyyksiin.

George (hän se keksi monia noista sattuvista sutkauksista, jotka vielä elävät muodinmukaisissa piireissä) lausui tunteen julki täsmällisemmin kuin kukaan, sanoessaan veljelleen Eustacelle, että »Merirosvo» on »vauhdissa» ja että Soames kai kohta on saanut tarpeekseen.

Kaikki tunsivat, että niin hän olikin, mutta mitä saattoi tehdä? Hänen olisi ehkä pitänyt ryhtyä toimenpiteisiin, mutta toimenpiteisiin ryhtyminen oli vihoviimeistä.

Oli vaikeata nähdä, mihin toimenpiteisiin saattoi ryhtyä ilman julkista skandaalia, jota kukaan heistä ei katsonut sopivaksi suositella. Tässä umpikujassa oli ainoa keino olla hiiskumatta mitään Soamesille ja mitään edes toinen toisilleen, itse teossa, ei olla tietääkseen.

Osoittamalla kylmyyttä Ireneä kohtaan saattaisi ehkä vaikuttaa häneen hiukan, mutta hän oli harvoin nähtävänä tähän aikaan, ja näytti hieman vaikealta mennä hakemaan häntä vain voidakseen osoittaa kylmyyttä. Makuuhuoneensa eristyksessä James väliin uskoi Emilylle sen todellisen surun, jota pojan onnettomuus hänessä herätti.

»Minä en ymmärrä», sanoi hän tavallisesti, »mutta se kiusaa minut hengiltä. Siitä tulee skandaali, ja sellaisesta ei ole Soamesille mitään hyötyä. Minä en aio sanoa hänelle mitään. Ehkä siinä ei olekaan mitään. Mitä sinä luulet? Irene on hyvin taiteellinen, sanotaan. Mitä? Oi, sinä olet »oikea Juley!» niin, minä en osaa sanoa, mutta minä odotan pahinta. Sellaista siitä tulee, kun ei ole lapsia. Minä olen ensi hetkestä saakka sen tietänyt. He eivät koskaan sanoneet minulle, että he eivät aio saada lapsia — ei kukaan koskaan sano minulle mitään!»

Polvillaan vuoteen vieressä, silmät avoimina ja murheellisen tuijottavina hän hengitti peittoonsa. Yöpaidassaan, niska kurkottuen eteenpäin, sekä pyöristyneenä hän oli kuin jokin pitkä valkea lintu.

»Isä meidän —», luki hän ja ajatteli yhä uudelleen ja uudelleen mahdollista häväistysjuttua.

Niinkuin vanha Jolyon, niin pani hänkin pohjimmalla sydämessään syyn tähän murhenäytelmään perheen niskoille. Mitä tuon joukon — hän alkoi ajatella Stanhope Gaten haaraa, johon kuului nuori Jolyon ja hänen tyttärensä »tuona joukkona» — mitä tuon joukon tarvitsi tuoda perheeseen Bosinneyn tapainen henkilö? (Hän oli kuullut Georgen pilanimen »Merirosvo», mutta hän ei saanut siitä mitään irti — nuori mieshän oli arkkitehti.)

Hänestä alkoi tuntua, että veli Jolyon, johon hän aina oli katsonut ylöspäin, ja jonka mielipiteeseen hän oli luottanut, ei ollutkaan aivan se, miksi hän oli häntä luullut.

Koska hänellä ei ollut vanhemman veljensä luonteenvoimaa, oli hän enemmän surullinen kuin suuttunut. Hänen suuri lohdutuksensa oli mennä Winifredin luo ja viedä pikku Dartiet ajelulle Kensingtonin puutarhaan. Siellä hänen usein nähtiin kävelevän pyöreän lammikon rannalla, levottomana tuijottaen pikku Publius Dartien purjeveneeseen, jonka hän itse oli vuokrannut pennistä, näköjään varmana siitä, että se ei koskaan tule takaisin. Pikku Publius taas, josta James ilokseen saattoi sanoa, ettei hän ollenkaan tullut isäänsä, ja joka hyppeli rannalla isoisän tuulensuojassa, koetti saada hänet lyömään toisen pennin vetoa, että laiva ei tulisi takaisin, sillä hän oli huomannut, että se aina tuli. Ja James löi vedon ja maksoi häviönsä aina — väliin aina kolme tai neljäkin penniä iltapäivässä, sillä pikku Publius ei näyttänyt koskaan, väsyvän leikkiin — ja aina maksaessaan hän sanoi: »No, tämä on säästölaatikkoasi varten. Sinustahan tulee rikas mies!» Pienen tyttärenpojan kasvavan rikkauden ajatteleminen tuotti hänelle todellista huvia. Mutta pikku Publius tiesi makeiskaupan ja paljon paremman keinon käyttää rahojaan.

Ja he tulivat kotiin puiston kautta, ja Jamesin pitkä, laiha hahmo korkeine olkapäineen ja hajamielisine, murehtivine kasvoineen yritti holhota, vaikkakin säälittävän huonolla menestyksellä, Imogenin ja pikku Publiuksen terveitä lapsiolemuksia.

Mutta nämä puutarhat ja puisto eivät olleet pyhitetyt yksin Jamesille. Forsytet ja maankiertäjät, lapset ja rakastavaiset, viipyivät ja vaelsivat täällä päivästä päivään, yöstä yöhön etsien jokainen vähän vapautusta työstä, katujen noesta ja melskeestä.

Lehdet kellastuivat hitaasti, viivytellen, auringossa ja öitten kesäisessä lämpimässä.

Lauantaina lokakuun viidentenä päivänä taivas, joka kaiken päivää oli ollut sininen, tummeni auringon laskettua purppurarypäleitten väriseksi. Kuuta ei näkynyt, ja kirkas hämärä kietoutui samettiverhon tavoin puitten ympärille, joiden ohentuneet, höyheniä muistuttavat lehvät eivät liikahtaneet hiljaisessa, lämpimässä ilmassa. Koko Lontoo oli kerääntynyt puistoon tyhjentämään kesän maljan pohjaa myöten.

Joka portista virtasi parittain ihmisiä pitkin polkuja ja palanutta ruohokenttää, ja pari toisensa jälkeen pujahti hiljaa valaistuilta paikoilta höyhenoksaisten puitten varjoon, missä, runkoon nojaten tai pensaikkojen suojassa, he eivät tietäneet muusta kuin toisistaan kaukana pehmeässä pimeydessä.

Uusille tulijoille nämä edelläkävijät olivat vain osana tuota intohimoista pimeyttä, mistä kuului omituista huminaa kuin epämääräistä sydänten lyöntiä. Mutta kun tuo humina ehti lampunvalossa vaeltavien korviin, värähtivät heidän äänensä ja taukosivat, heidän käsivartensa kietoutuivat yhteen, heidän silmänsä alkoivat etsiä, tutkistella, tunnustella pimeyttä. Äkkiä, kuin näkymättömien käsien vetäminä hekin astuivat kaiteen yli ja katosivat pimeyteen.

Tätä hiljaisuutta, joka sisältyi kaupungin kaukaiseen, armottomaan pauhuun, elähyttivät lukemattomien taistelevien ihmisatomien luvuttomat intohimot, toiveet ja lemmentunteet, sillä huolimatta tuon suuren Forsyte-järjestön, Kaupunginvaltuuston, kiellosta — rakkaus oli sen silmissä jo kauan ollut, lähinnä katuojitusta, yhteiskunnan pulmallisin kysymys tuona yönä tapahtui tässä puistossa ja sadoissa muissa puistoissa sellaista, jota ilman nuo tuhannet tehtaat, kirkot, myymälät, verotoimistot ja viemärit, joitten vartijoita he olivat, olisivat olleet valtasuonia ilman verta, ihminen ilman sydäntä.

Kaikki itseunohduksen, intohimon ja rakkauden vaistot viettivät salaista juhlaansa puitten kätkössä, suojassa tunnottoman vihollisensa, »omistamisen vaiston», kätyreiltä, ja Soames, joka palasi kotiin Bayswaterista — hän oli yksin ollut syömässä päivällistä Timothylla — ja kulki jokivartta miettien tulevaa oikeudenkäyntiä, sai aivan verensä hyydyksiin kuullessaan matalaa naurua ja suudelmien ääntä. Hän aikoi kirjoittaa Times-lehteen seuraavana aamuna kiinnittääkseen toimituksen huomion puistojemme tilaan. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, sillä häntä kauhistutti saada nimensä julkisuuteen.

Mutta koska hän oli nälkäinen, vaikuttivat hiljaisuuden kuiskeet, pimeässä häämöittävät olennot häneen kuin jokin epäterve kiihoitusaine. Hän poikkesi joen vartta kulkevalta tieltä ja hiipi puitten alle, pienten istutusten syvään varjoon, missä pähkinäpuitten oksat riiputtivat suuria lehtiään alhaalla ja missä pimeys oli syvempää. Hän kulki tietään kierrellen ja salaa tarkastellen tuoleja, jotka oli asetettu vieri vierekkäin puunrunkoja vastaan ja joilta toisiinsa kietoutuneet rakastavaiset liikahtivat hänen lähestyessään.

Sitten hän seisoi hiljaa rinteellä ja katseli Serpentine lammikkoa, jonka rannalla muuan täysin liikkumaton pari istui kirkkaassa lampunvalossa erottuen mustana hopeaisesta vedestä. Nainen oli haudannut kasvonsa miehen kaulaan — he olivat kuin yksi ainoa olento, puusta leikattu intohimon kuva, hiljainen ja häpeämätön.

Ja tämän näyn pistämänä Soames kiirehti syvemmälle puitten varjoon.

Kuka tietää mitä hän ajatteli ja mitä hän etsi tällä matkallaan? Leipää nälkäänsä — valoa pimeyteen? Kuka tietää mitä hän odotti löytävänsä — persoonatonta ihmissydämen tuntemusta — päätöstä yksityiseen maanalaiseen murhenäytelmäänsä — sillä kuka taaskaan tietää, eikö mikä tahansa pari, nimetön ja nimeämätön, voinut olla juuri »nuo kaksi?»

Mutta sellaista tietoa hän ei toki etsinyt — istuisiko Soames Forsyten vaimo puistossa kuin mikäkin tavallinen letukka? Sellaisia ajatuksia ei voinut sulattaa, ja hän kulki äänettömin ajatuksin puulta puulle.

Kerran hän olisi voinut vaikka vannoa, kerran kuiskaus »Jospa vain aina voisi olla näin!» karkoitti veren hänen sydämestään, ja hän odotti kärsivällisenä ja jurona, kunnes nuo kaksi nousisivat. Mutta hänen ohitseen kulkikin vain laiha pieni puotityttö tuhruisessa puserossaan riippuen rakastajansa käsipuolessa.

Sadat muut rakastavaiset kuiskasivat tuon saman toiveen puitten hiljaisuudessa, sadat muut rakastavaiset riippuivat kiinni toisissaan.

Mutta äkillisen vastenmielisyyden valtaamana Soames palasi tielle ja lakkasi hakemasta sitä, mitä ei itsekään tietänyt.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings