9. IRENEN PALUU

Jätettyään Jamesin ja vanhan Jolyonin ruumishuoneeseen Soames riensi päämäärää vailla pitkin katuja.

Bosinneyn traagillinen kuolema muutti kaiken. Ei ollut enää samaa tunnetta, että minuutinkin menettäminen voisi olla tuhoisaa, eikä hän nyt uskaltanut ilmoittaa vaimonsa pakoa kenellekään, ennenkuin tutkimukset kuolemantapauksen johdosta olisivat ohi.

Hän oli sinä aamuna noussut aikaisin, ennen postinkantajan tuloa, ottanut ensimmäiset kirjeet laatikosta itse, ja vaikka niitten joukossa ei ollutkaan kirjettä Ireneltä, saanut aiheen sanoa Bilsonille, että rouva oli merenrannikolla ja että hän itse luultavasti viettäisi siellä ajan lauantaista maanantaihin. Näin hän oli saanut aikaa hengittää, aikaa kääntää joka kiven löytääkseen Irenen.

Mutta nyt, kun Bosinneyn kuolema oli keskeyttänyt hänen toimenpiteensä — tuo kummallinen kuolemantapaus, jonka ajatteleminen oli kuin kuuman raudan työntämistä hänen sydämeensä, kuin suuren painon nostamista siltä — nyt hän ei tietänyt, kuinka kuluttaisi päivänsä, ja hän vaelsi siellä täällä pitkin katuja, katseli kaikkien vastaantulijain kasvoihin, satojen huolten jäytämänä.

Ja vaeltaessaan hän ajatteli tuota, joka oli lopettanut vaelluksensa, rosvoilunsa, eikä enää kummittelisi hänen talossaan.

Jo iltapäivällä hän kulki uutistaulujen ohi, joissa ilmoitettiin, että kuolleen miehen henkilöllisyys oli todettu. Hän osti lehdet nähdäkseen mitä niissä sanottiin. Hän tukkisi niitten suun, jos suinkin voisi, ja hän istui Boulterin kanssa kahden pitkän aikaa.

Kotimatkalla, kulkiessaan Jobsonin portaita puoli viiden aikaan hän kohtasi George Forsyten, joka ojensi Soamesille iltalehden sanoen:

»Kas siinä! Oletko lukenut uutista Merirosvo parasta.»

Soames vastasi kuin kivettyneenä: »Olen.»

George tuijotti häneen. Hän ei ollut koskaan pitänyt Soamesista, nyt hän katsoi tämän syylliseksi Bosinneyn kuolemaan. Soames oli aiheuttanut — aiheuttanut omistuksen teollaan sen, että Merirosvo oli tuona kohtalokkaana iltapäivänä juossut kuolemaansa.

»Mies parka», ajatteli hän, »oli niin hulluna mustasukkaisuudesta, niin hulluna kostonhalusta, että hän ei kuullut raitiovaunun tuloa tuossa helvetillisessä sumussa.»

Soames oli nujertanut hänet! Ja tämä tuomio näkyi Georgen silmissä.

»Tässä puhutaan itsemurhasta», sanoi hän viimein. »Se naula ei vedä.»

Soames pudisti päätään. »Tapaturma», mutisi hän.

George iski nyrkkinsä sanomalehteen ja rutisti sitä taskussaan. Hän ei voinut olla ampumatta lähtölaukausta.

»Hm! Kukoistaako kaikki kotona? Joko alkaa kuulua pikku Soameseja?»

Kasvot valkeina kuin Jobsonin portaat ja huuli kohonneena kuin voihkeeseen Soames syöksyi hänen ohitseen ja oli kadonnut.

Ehdittyään kotiin ja avattuaan avaimellaan oven pieneen valaistuun eteiseen hän sai ensimmäiseksi silmiinsä vaimonsa kultakoristeisen sateenvarjon, joka makasi matolla. Hän tempasi turkin yltään ja kiirehti saliin.

Ikkunaverhot oli laskettu alas illaksi, kirkas setripuu-tuli paloi takassa, ja sen valossa hän näki Irenen istuvan tavallisessa nurkassaan sohvassa. Soames sulki oven hiljaa ja tuli hänen luokseen. Irene ei liikahtanut eikä näkynyt huomaavan tulijaa.

»Olet siis tullut takaisin?» sanoi Soames. »Miksi istut täällä pimeässä?»

Silloin hän näki Irenen kasvot, jotka olivat niin valkeat ja liikkumattomat, että oli kuin veri olisi lakannut virtaamasta hänen suonissaan, ja hänen silmänsä näyttivät äärettömiltä kuin pöllön suuret, laajat, säikähtäneet silmät.

Kääriytyneenä harmaaseen turkkiinsa sohvatyynyjen keskellä hän omituisesti muistutti vangittua pöllöä, joka pehmeitä höyheniään pullistellen istuu häkin rautalankojen takana. Hänen vartalonsa notkea suoruus oli mennyttä, ikäänkuin ankara ruumiinliike olisi hänet murtanut, ikäänkuin ei enää olisi mitään syytä olla kaunis, notkea ja suora.

»Olet siis tullut takaisin», toisti Soames.

Irene ei katsahtanut ylös eikä puhunut, ja tulenvalo leikitteli hänen liikkumattomalla olemuksellaan.

Äkkiä hän yritti nousta, mutta Soames ei antanut. Silloin Soames ymmärsi.

Irene oli tullut takaisin kuin kuolinhaavan saanut eläin, joka ei tiedä mihin kääntyä, ei tiedä mitä tehdä. Hänen turkkiin kääriytyneen hahmonsa näkeminen oli tarpeeksi.

Soames tiesi nyt varmasti, että Bosinney oli ollut Irenen rakastaja, tiesi, että Irene oli nähnyt uutisen hänen kuolemastaan — oli ehkä niinkuin hänkin ostanut sanomalehden vetoisesta kadunkulmasta ja lukenut sen.

Hän oli tullut omalla suostumuksellaan takaisin häkkiin, josta hän tuskissaan oli pyrkinyt vapaaksi — ja tajuten tämän teon koko peloittavan merkityksen Soames olisi tahtonut huutaa: »Vie vihattu ruumiisi, jota rakastan, pois talostani! Vie pois nuo viheliäiset valkeat kasvot, niin julmat ja niin pehmeät, ennenkuin murskaan ne. Mene pois näkyvistäni äläkä koskaan enää tule!»

Nämä sanat, joita ei lausuttu, näyttivät saavan Irenen nousemaan ja liikkumaan poispäin ikäänkuin naisen, joka näkee kauheata unta ja koettaa herätä siitä — nousevan ja menevän ulos kylmyyteen ja pimeyteen, ajattelemattakaan Soamesia, olematta edes tietoinen hänen läheisyydestään.

Sitten Soames huusi, kumoten äskeiset lausumattomat sanansa: »Ei, jää tänne!» Ja kääntyen pois Irenestä hän istui tavalliseen tuoliinsa takan toiselle puolelle.

He istuivat ääneti.

Ja Soames ajatteli: »Miksi tämä kaikki? Miksi pitää minun kärsiä näin? Mitä minä olen tehnyt? Ei se ole minun syyni!»

Taaskin hän katsoi Ireneen, joka istui kyyryssä kuin ammuttu ja kuoleva lintu, jonka poloisen rinnan näet läähättävän, kun ilma siltä riistetään, jonka poloiset silmät katsovat ampujaansa hitain, pehmein, näkemättömin katsein ottaen hyvästit kaikelta, mikä on hyvää — auringolta, ilmalta, elämänkumppanilta.

Niin he istuivat tulen valossa hiljaisina, kumpikin omalla puolellaan takkaa.

Ja palavien setripuitten tuoksu, jota Soames niin rakasti, tuntui tarttuvan hänen kurkkuunsa, kunnes hän ei voinut sietää sitä enää. Ja hän meni eteiseen paiskaten oven selkoselälleen ja ahmi kylmää ilmaa, joka virtasi sisään, sitten, ilman päällystakkia, hän lähti kadulle.

Puutarhan aitaa pitkin tuli nälkiintynyt kissa hankaamaan itseään häntä vastaan, ja Soames ajatteli: »Kärsimys! Koska päättyy minun kärsimykseni?»

Kadun toisella puolella olevan talon ovella seisoi mies jonka hän tunsi, Rutter nimeltään, pyyhkien jalkojaan ja näyttäen siltä kuin olisi tahtonut sanoa: »Minä olen herra tässä talossa.» Ja Soames käveli eteenpäin.

Kaukaa kirkkaassa ilmassa kantautui kellojen ääni kirkosta, jossa Irene ja hän olivat vihityt, kutsuen adventtijumalanpalvelukseen. Niitten soitto kuului yli liikenteen melun. Soames kaipasi jotakin väkevää juomaa, joka olisi tuudittanut hänet välinpitämättömyyteen tai nostattanut raivoon. Jospa vain hän olisi voinut riistäytyä irti, ulos tästä verkosta, jonka hän ensi kertaa elämässään tunsi ympärillään. Jospa vain hän olisi voinut antautua ajatukselle: »Ota ero hänestä — aja hänet pois! Hän on unohtanut sinut, unohda sinä hänet!»

Jospa vain hän olisi voinut antautua ajatukselle: »Anna hänen mennä — hän on kärsinyt tarpeeksi!»

Jospa vain hän olisi voinut antautua halulleen: »Tee hänestä orjasi — hän on vallassasi!»

Jospa vain hän olisi voinut antautua äkilliselle näkemykselleen: »Mitä se kaikki merkitsee?» Unohtaa itsensä hetkiseksi, unohtaa, että hänen tekonsa muka jotakin merkitsisivät, unohtaa, että mitä ikinä hän tekisi, pitäisi hänen uhrata jotakin.

Jospa vain hän olisi voinut seurata jotakin mielijohdettaan!

Hän ei voinut unohtaa mitään, antautua millekään ajatukselle, näkemykselle tai halulle, kaikki oli liian vakavaa, liian tiukkana hänen ympärillään kuin murtumaton häkki.

Kauempana kadulla sanomalehtipojat huutelivat iltalehtiään, ja kimeät äänet sekaantuivat ja riitelivät kirkonkellojen soiton kanssa.

Soames peitti korvansa. Hänen mielessään leimahti ajatus, että oli pelkkä sattuma, ettei kuolleena maannut hän itse, vaan Bosinney, ja silloin Irene, sen sijaan, että hän nyt kyyrötti tuolla kuin ammuttu lintu silmät kuolevina —

Jokin pehmeä kosketti hänen jalkojaan, kissa hieroi itseään niitä vastaan. Ja Soamesin rinnasta puhkesi nyyhkytys, joka vapisutti häntä kiireestä kantapäähän. Sitten oli kaikki taas hiljaista pimeydessä, mistä talot näyttivät tuijottavan häneen, jokaisella suojissaan oma herransa ja valtiattarensa, jokainen kätkien salaisen onnen tai surun tarinan.

Ja äkkiä hän näki, että hänen oma ovensa oli auki, ja mustana eteisestä tulevaa valoa vastaan seisoi miehen hahmo, selkä päin häneen. Jotakin hiipi hänen rintaansa ja hän astui hiljaa miehen taakse.

Hän saattoi nähdä oman turkkinsa, joka oli viskattu leikatulle tammituolille, persialaismatot, hopeamaljat, posliinivatien rivit seinillä ja tuon tuntemattoman miehen, joka seisoi siinä.

Ja hän kysyi tuikeasti: »Mitä tahdotte, herra?»

Tulija kääntyi. Se oli nuori Jolyon.

»Ovi oli auki», sanoi hän. »Saanko puhutella vaimoasi hetkisen, minulla on hänelle terveisiä.»

Soames katsoi häneen omituisesti, vinosti.

»Vaimoni ei voi tavata ketään», sanoi hän jurosti.

Nuori Jolyon vastasi hiljaa: »En pidättäisi häntä minuuttiakaan.»

Soames syöksyi hänen ohitseen ja sulki tien.

»Hän ei voi tavata ketään», sanoi hän taas.

Nuoren Jolyonin katse sinkoutui hänen ohitseen eteiseen, ja Soames kääntyi. Salin ovessa seisoi Irene, silmät hurjina ja kiihkeinä, huulet avoimina, kädet ojennettuina. Molempien miesten nähden tuo valo katosi hänen kasvoiltaan, hänen kätensä putosivat hänen sivuilleen, hän seisoi kuin kivettyneenä.

Soames käännähti ympäri, kohtasi tulijan katseen ja nähdessään hänen ilmeensä melkein voihkaisi. Sitten hän veti huulensa yhteen ja pakotti ne hymyntapaiseen.

»Tämä on minun taloni», sanoi hän. »Minä hoidan omat asiani. Olen sanonut sinulle jo kerran — sanon taaskin: me emme ole kotona.»

Ja hän paukautti oven kiinni nuoren Jolyonin kasvojen edessä.