10. NUORI JOLYON TEKEE DIAGNOOSIN

Tavallisen Forsyten luontoon kuuluu, että hän ei tiedä olevansa Forsyte, mutta nuori Jolyon hyvin tiesi olevansa. Hän ei ollut tietänyt ennen tuota ratkaisevaa askelta, joka teki hänestä hylkiön, mutta siitä saakka oli tämä tietoisuus seurannut häntä aina. Hän tunsi sen liitostaan ja kaikista edesottamuksistaan toisen vaimonsa kanssa, joka intohimoisesti ei ollut Forsyte.

Hän tiesi, että jollei hänellä suuressa määrin olisi ollut silmää sille mitä hän tarvitsi, sitkeyttä pitämään siitä kiinni, ja jollei hän olisi ymmärtänyt hulluudeksi hukata sitä, mistä oli maksanut niin suuren hinnan — toisin sanoen, jollei hänellä olisi ollut »omistamisen vaistoa» — ei hän koskaan olisi voinut (kenties ei olisi tahtonutkaan) viedä tuota naista mukanaan läpi kaikkien näiden viidentoista vuoden rahahuolien, ylenkatseen ja väärinkäsitysten, ei olisi voinut suostuttaa häntä avioliittoon ensimmäisen vaimon kuoltua, ei itse olisi läpäissyt tätä kaikkea ja selviytynyt kaikesta — laihana, mutta hymyilevänä.

Hän oli noita ihmisiä, jotka pienoiskokoisten kiinalaisten epäjumalankuvien tavoin istuvat jalat ristissä oman sydämensä häkissä ja ikuisesti hymyilevät itselleen epäilevää hymyä. Eipä siltä, että tämä hymy, joka oli niin sisäinen ja niin ikuinen, olisi millään tavoin vaikuttanut hänen tekoihinsa, jotka, samoin kuin hänen leukansa ja temperamenttinsa, olivat aivan erikoinen sekoitus pehmeyttä ja päättäväisyyttä.

Hän tiesi olevansa Forsyte myöskin työssään, tuossa vesivärimaalailuissa, johon hän uhrasi niin paljon tarmoa, kuitenkin aina pitäen silmällä itseään, ikäänkuin hän ei voisi ottaa niin epäkäytännöllistä hommaa aivan vakavasti, ja aina jokin omituinen levottomuus mielessään siksi, ettei kyennyt tekemään enemmän rahaa työllään.

Tämä tietoisuus siitä, mitä merkitsi olla Forsyte, sai hänet ottamaan vastaan seuraavan kirjeen vanhalta Jolyonilta sekä myötätuntoisesti että vastahakoisesti.

»Sheldrake House,

Broadstairs,

1 p. heinäkuuta.

Rakas Jo.

(Isän käsiala oli muuttunut hyvin vähän niinä vähän yli kolmenakymmenenä vuotena, joitten ajalta hän saattoi muistaa sen.)

Olemme olleet täällä nyt kaksi viikkoa, ja sää on kaiken kaikkiaan ollut hyvä. Ilma on vahvistavaa, mutta maksani on epäkunnossa, joten olen iloinen päästessäni takaisin kaupunkiin. Junesta en voi sanoa paljoakaan, hänen terveytensä ja mielialansa on hyvin niin ja näin, enkä minä käsitä, mitä kaikesta tulee. Hän ei puhu mitään, mutta ilmeisesti hän hautoo tuota kihlausta, joka ei ole mikään kihlaus ja — taivas tiesi mitä. Minä epäilen vakavasti, pitäisikö minun sallia hänen palata Lontooseen asiain näin ollen, mutta hän on niin itsepäinen, että hän minä hetkenä tahansa voi saada päähänsä lähteä täältä. Asia on nyt niin, että jonkun pitäisi puhua Bosinneyn kanssa ja ottaa selville, mitä hän tarkoittaa. Minä itse pelkään ryhtyä siihen, sillä minä varmasti antaisin hänelle kyytiä, mutta ajattelin että sinä, joka tunnet hänet klubista, voisit sanoa sanasen ja ottaa selville, mikä sillä miehellä on mielessä. Tietysti tarkoin varot pahentamasta Junen asiaa. Odotan hartaasti lähipäivinä sinulta tietoa, oletko saanut mitään selville. Asiaintila vaivaa minua suuresti, murehdin sitä öisinkin. Rakkaat terveiseni Jollylle ja Hollylle.

Isäsi

Jolyon Forsyte.»

Nuori Jolyon pohti tätä kirjettä niin kauan ja niin vakavasti, että hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mistä hän oli huolissaan. Hän vastasi: »En mistään.»

Hänellä oli luja periaate olla koskaan viittaamatta Juneen. Vaimo voisi hätäytyä, ei tiedä, mitä hän voisi ajatella. Mies koetti siis karkoittaa käytöksestään kaikki hajamielisyyden jäljet, mutta siinä hän onnistui suunnilleen yhtä hyvin kuin hänen isänsä olisi onnistunut, sillä hän oli perinyt vanhan Jolyonin koko »läpinäkyväisyyden» kotoisessa oveluudessa. Ja nuori rouva Jolyon, joka hoiti talon asioita, kulki ympäri huulet tiukkoina, luoden mieheen tutkimattomia katseita.

Mies lähti iltapäivällä klubiin kirje taskussaan, päättämättä mitään.

Tutkistella jonkun miehen »aikeita» oli hänestä erikoisen epämiellyttävää, eikä hänen oma epänormaali asemansa vähentänyt tätä epämiellyttävyyttä. Oli niin hänen perheensä tapaista, niin kaikkien niitten ihmisten tapaista, jotka he tunsivat ja joitten kanssa he joutuivat tekemisiin, vedota niin sanottuihin oikeuksiinsa johonkin ihmiseen nähden, asettaa hänet oikealle paikalleen, niin heidän tapaistaan sovelluttaa liikeperiaatteitaan yksityisasioihinsa!

Eikö tuokin lause kirjeessä: »Tietysti tarkoin varot pahentamasta Junen asiaa» ollut kuvaava?

Kuitenkin tuo kirje, siinä ilmenevä henkilökohtainen mielipaha, Junen varominen, »kyydin antaminen», oli kaiken kaikkiaan niin luonnollinen. Ei ihme, että hänen isänsä tahtoi tietää, mitä Bosinney tarkoitti, ei ihme että hän oli suuttunut.

Oli vaikea kieltäytyä! Mutta miksi pantiin asia hänen tehtäväkseen? Se oli totisesti vallan sopimatonta, mutta siihen asti kunnes Forsyte sai mitä tavoitteli, ei hän ollut erikoisen tarkka keinoista, kunhan vain ulkonainen näkö pelastui.

Kuinka hän voisi sen suorittaa, kuinka kieltäytyä? Kumpikin näytti mahdottomalta. Niin, nuori Jolyon!

Hän tuli klubiin kolmelta, ja ensimmäinen ihminen, jonka hän näki, oli Bosinney itse, joka istui nurkassa tuijottaen ulos ikkunasta.

Nuori Jolyon istahti lähitienoille ja alkoi hermostuneesti tutkia asemaansa. Hän katseli salaa Bosinneyta, joka istui siinä tietämättä mistään. Hän ei tuntenut miestä hyvin, ja tutki häntä tarkkaavaisesti kenties ensimmäisen kerran. Mies oli tavallisuudesta poikkeava näöltään, erilainen puvultaan, kasvoiltaan ja tavoiltaan kuin useimmat muut klubin jäsenet — nuori Jolyon itse, joka ulkoasultaan edelleen oli siisti Forsyte, niin paljon kuin hän oli muuttunutkin luonteeltaan ja mieleltään. Hän oli ainoa Forsyte, joka ei tuntenut Bosinneyn pilkkanimeä. Mies oli tavaton, ei mitenkään liioiteltu, mutta tavallisuudesta poikkeava, hän näytti myöskin kuluneelta, laihtuneelta, posket olivat ontot noitten leveitten, korkeitten poskipäitten alla. Sairaalta hän ei silti näyttänyt, sillä hän oli vahvarakenteinen, ja kihara tukka näytti osoittavan hyvän elimistön voimaa.

Jokin hänen kasvoissaan ja asennossaan liikutti nuorta Jolyonia. Hän tiesi, miltä kärsimys tuntuu, ja tuo mies näytti kärsivän.

Hän nousi ja kosketti Bosinneyn käsivartta.

Bosinney hätkähti, mutta ei joutunut millään tavoin hämilleen nähdessään kuka se oli.

Nuori Jolyon istahti.

»En ole nähnyt teitä pitkiin aikoihin», sanoi hän. »Kuinka serkkuni talo edistyy?»

»Se valmistuu noin viikon kuluessa.»

»Minä onnittelen teitä.»

»Kiitos — minä en tiedä, kannattaako juuri onnitella.»

»Eikö?» kysyi nuori Jolyon. »Minä luulin, että olisitte iloinen saadessanne niin suuren työn käsistänne, mutta otaksun, että teistä tuntuu hyvin samalta kuin minusta, kun eroan jostakin taulustani — se on eräänlainen lapsi.»

Hän katseli Bosinneyhin ystävällisesti.

»Niin», sanoi tämä sydämellisemmin, »se on jotakin, minkä antaa itsestään, ja sillä hyvä. En tiennyt, että te maalaatte.»

»Vesiväreillä vain, enkä voi sanoa, että uskoisin työhöni.»

»Ette usko työhönne? Kuinka voitte sitten tehdä sitä? Työstä ei ole mihinkään, jollei siihen usko.»

»Hyvä», sanoi nuori Jolyon, »juuri samaa olen minä aina sanonut. Oletteko muuten huomannut, että aina kun joku sanoo »hyvä», jatko kuuluu: »juuri samaa minä olen aina sanonut.» Mutta jos kysytte minulta, kuinka minä voin tehdä työtä, vastaan: koska olen Forsyte.»

»Forsyte! en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että olette Forsyte.»

»Forsyte», jatkoi nuori Jolyon, »ei ole mikään tavaton eläin. Tämän klubin jäsenten joukossa on niitä sadottain. Sadottain kulkee ulkona kaduilla, niitä kohtaa, minne ikinä menee.»

»Ja saanko kysyä, mistä tunnette heidät?» sanoi Bosinney.

»Heidän omistamisvaistostaan. Forsyte suhtautuu asioihin käytännöllisesti — voisi sanoa terveen järjen kannalta — ja käytännöllinen näkökanta pohjautuu etupäässä omistamisvaistoon. Forsyte, niinkuin tulette huomaamaan, ei koskaan anna mitään itsestään.»

»Onko tuo leikkipuhetta?»

Nuoren Jolyonin silmät välähtivät.

»Ei paljonkaan. Koska itse olen Forsyte, ei minulla ole mitään syytä puhua. Mutta minä olen eräänlainen puhdasverinen sekasikiö; teitä taas ei kukaan voisi erehtyä luulemaan Forsyteksi. Te eroatte minusta yhtä paljon kuin minä sedästäni Jamesista, joka on Forsyte-tyypin täydellinen edustaja. Hänen omistamisvaistonsa on ääretön, kun taas teillä itse asiassa ei ole sitä ollenkaan. Jollen minä olisi välillänne, näyttäisitte eri lajiin kuuluvilta olennoilta. Minä olen puuttuva rengas. Me olemme tietysti kaikki omistamisen orjia, ja minä myönnän, että on kysymys vain aste-erosta, mutta Forsyteksi minä sanon ihmistä, joka on ratkaisevan suuressa määrin omaisuuden orja. Hän tietää, mikä tavara on hyvä, tuntee, mikä on pilaantumaton, ja hänen otteensa omaisuuteen — oli sitten kysymys hänen vaimostaan, talostaan tai maineestaan — on hänen tunnusmerkkinsä.»

»Ah», mutisi Bosinney, »teidän pitäisi hakea patentti tuolle sanalle.»

»Tahtoisin», jatkoi nuori Jolyon, »luennoida aiheesta: Forsyten omaisuudet ja laatu. Tämä pieni eläin, jota samaa lajia olevan pilkka vaivaa, on täysin välinpitämätön vieraitten olioitten (teidän tai minun) naurulle. Omaten synnynnäiset taipumukset likinäköisyyteen hän erottaa vain omaan lajiinsa kuuluvain persoonat ja asuinpaikat, ja lajinsa keskuudessa hän viettää kadehdittavan rauhallista elämää.»

»Te puhutte heistä», sanoi Bosinney, »ikäänkuin puolet Englantia kuuluisi heihin.»

»Niin kuuluukin», vastasi nuori Jolyon, »puolet Englantia, parempi puoli sittenkin, terveempi puoli, kolmen prosentin puoli, se puoli, joka jotakin merkitsee. Heidän rikkautensa ja turvallisuutensa tekee kaiken mahdolliseksi, tekee teidän taiteenne mahdolliseksi, tekee kirjallisuuden, tieteen, vieläpä uskonnon mahdolliseksi. Ilman Forsyteja, jotka eivät usko mihinkään näistä kaikista, mutta kääntävät ne kaikki hyödykseen — missä me olisimme? Hyvä herra, Forsytet ovat välittäjiä, kauppiaita, yhteiskunnan pylväitä, sovinnaisuuden kulmakiviä, kaikkea mikä on ihailtavaa.»

»En tiedä saanko kiinni ajatuksistanne», sanoi Bosinney, »mutta minä kuvittelen, että omassa ammattikunnassani on yllin kyllin, niinkuin sanotte, Forsyteja.»

»Varmasti», vastasi nuori Jolyon. »Suuri enemmistö arkkitehtejä, maalareita tai kirjailijoita on vailla periaatteita niinkuin kuka tahansa muu Forsyte. Taide, kirjallisuus, uskonto elää niitten harvojen voimasta, jotka todella uskovat niihin, ja niitten monien Forsytein, jotka tekevät niistä kauppatavaraa. Matalasti arvioiden kolme neljännestä Kuninkaallisen Akatemiamme jäsenistä on Forsyteja, kahdeksan yhdeksäsosaa romaanikirjailijoistamme, suuri osa sanomalehtimiehiä. Tieteestä en osaa puhua, uskonnon alalla he ovat loistavasti edustettuina, Alahuoneessa heitä kenties on enemmän kuin missään muualla, ylimyssääty puhuu itse puolestaan. Mutta minä en naura. On vaarallista vastustaa enemmistöä — ja minkälaista enemmistöä!» Hän kiinnitti katseensa Bosinneyhin. »On vaarallista antaa minkään viedä itseään harhateille — talon, maalauksen, — naisen!»

He katsoivat toisiaan. Ja ikääkuin olisi tehnyt sen mitä kukaan Forsyte ei tehnyt — antanut jotakin itsestään — nuori Jolyon vetäytyi kuoreensa. Bosinney katkaisi hiljaisuuden.

»Miksi otatte omaisenne tyypeiksi?» sanoi hän.

»Omaiseni», vastasi nuori Jolyon, »eivät ole kovin äärimmäisiä tyyppejä ja heillä on omat yksityiset erikoisuutensa, mutta heillä on huomattavassa määrin nuo kaksi ominaisuutta, jotka ovat Forsyten todelliset tunnusmerkit — kyky olla koskaan antautumatta mihinkään sieluineen, ruumiineen ja 'omistamisen vaisto'.»

Bosinney hymyili. »Minkälainen on esimerkiksi tuo iso?»

»Tarkoitatteko Swithiniä?» kysyi nuori Jolyon. »Oi, Swithinissä on vielä jotakin alkuaikaista. Kaupunki ja keskiluokka eivät ole sulattaneet häntä vielä. Kaikki vanhat maanviljelyksen ja raa'an voiman vuosisadat ovat asettuneet häneen, ja siinä ne pysyvät, oli hän sitten miten hienostunut tahansa.»

Bosinney näytti miettivän. »Ainakin serkkuunne Soamesiin nähden sananne sattuu paikalleen», sanoi hän äkkiä. »Hän ei koskaan tule ampumaan kuulaa otsaansa.»

Nuori Jolyon katsoi häneen läpitunkevasti.

»Ei», sanoi hän, »sitä Soames ei tee. Sitä varten hänet pitääkin ottaa lukuun. Pankaa merkille hänen otteensa. On helppo nauraa, mutta älkää ymmärtäkö minua väärin. Forsyteja ei käy halveksuminen, heitä ei voi sivuuttaa.»

»Te itse olette sen tehnyt.»

Nuori Jolyon osoitti sanan sattuneen menettämällä hymynsä.

»Te unohdatte», sanoi hän omituisen ylpeästi, »minä kestänkin — minä itse olen Forsyte. Me olemme kaikki suurten voimien käsissä. Ihminen, joka jättää seinän tuen — no niin — te ymmärrätte mitä tarkoitan. Minä en», lopetti hän puheensa hyvin hiljaa, »suosittele kenellekään — minun polkujani. Se riippuu ihmisestä.»

Veri syöksyi Bosinneyn kasvoihin, mutta pakeni taas kohta jättäen ne yhtä kellanruskeiksi kuin ennenkin. Hän nauroi lyhyen naurun, jonka jälkeen hänen huulensa jäivät omituiseen, ylpeään hymyyn. Hänen silmänsä pilkkasivat nuorta Jolyonia.

»Kiitoksia», sanoi hän. »Olette helkkarin ystävällinen. Mutta ette te ole ainoita miehiä, jotka kestävät.» Hän nousi.

Nuori Jolyon katsoi hänen jälkeensä, painoi pään käsiinsä ja huokasi.

Uneliaassa, melkein tyhjässä huoneessa ei kuulunut muuta kuin sanomalehtien rapinaa, sytytettävän tulitikun ääntä. Nuori Jolyon oli pitkän aikaa liikkumatta, eläen uudelleen niitä aikoja, jolloin hänkin oli istunut pitkiä tunteja katsellen kelloa, odottaen minuuttien kuluvan — pitkiä tunteja täynnä epävarmuuden kidutusta ja ankaraa, suloista polttoa. Ja noitten aikojen hidas, suloinen tuska palasi hänen mieleensä kipeänä kuten ennenkin. Bosinneyn näkeminen, hänen laihtuneet kasvonsa, hänen levottomat silmänsä, jotka aina pälyilivät kelloon, herätti hänessä sääliä, johon yhtyi omituinen, vastustamaton kateus.

Hän tunsi nuo merkit niin hyvin. Minne oli hän menossa — minkälaista kohtaloa kohti? Minkälainen oli se nainen joka veti häntä puoleensa tuolla magneettisella voimalla, jota ei mikään kunnia, periaate tai etunäkökohta voinut vastustaa, josta ainoa pelastus oli pako.

Pako! Mutta minkätähden Bosinney pakenisi? Mies pakeni, kun hän oli vaarassa tuhota kotilietensä, kun oli lapsia, kun hän tunsi polkevansa ihanteita, särkevänsä jotakin Mutta hän oli kuullut sanottavan, että tässä oli kaikki jo valmiiksi särjetty.

Hän itse ei ollut paennut eikä pakenisi, jos kaikki tulisi elettäväksi uudestaan. Hän oli kuitenkin mennyt pitemmälle kuin Bosinney, oli rikkonut oman onnettoman kotinsa ei kenenkään muun. Ja hän muisti vanhan sananlaskun: »Ihmisen kohtalo on hänen omassa sydämessään.»

Hänen omassa sydämessään! Maun tuntee vasta syödessä — Bosinneyn putinki oli vielä syömättä.

Hänen ajatuksensa siirtyivät tuohon naiseen, naiseen, jota hän ei tuntenut, mutta jonka tarinan ääriviivat hän oli kuullut.

Onneton avioliitto! Ei mitään pahoinpitelyä — vain tuota epämääräistä pahantunnetta, tuota kauheata ruostetta, joka tappaa kaiken suloisuuden taivaan alla, päivästä päivään, yöstä yöhön, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen, kunnes kuolema tekee lopun!

Mutta nuori Jolyon, jonka omien tunteitten katkeruutta aika oli lievittänyt, näki myös Soamesin puolen asiasta. Mistä voisi hänen serkkunsa kaltainen mies, joka oli kyllästetty kaikilla luokkansa ennakkoluuloilla ja uskomuksilla, saada sen ymmärryksen tai innoituksen, mikä tarvittaisiin tuollaisen elämän katkaisemiseen? Siinä vaadittiin mielikuvitusta, oli asetuttava kaikkien niitten puheitten, pilkallisten katseitten ja juorujen yläpuolelle, jotka aina seuraavat tällaisia eroja, oli asetuttava yläpuolelle sen ohimenevän tuskan, mitä vaimon häviäminen näköpiiristä merkitsisi, yläpuolelle kaikkien kunnon ihmisten vakavan paheksumisen. Mutta harvoilla miehillä, erikoisen harvoilla Soamesin luokasta, oli siihen tarvittava mielikuvitus. Paljon on kuolevaisia tässä maailmassa, eikä tarpeeksi mielikuvitusta! Ja laupias taivas, mikä ero sitäpaitsi teorialla ja käytännöllä! Monella miehellä, kenties myös Soamesilla, oli ritarillinen suhtautuminen näihin asioihin, ja kun kenkä puristi, löytyi aina jokin erikoinen tekijä, jonka vuoksi hänen tapauksestaan tuli poikkeus.

Sitten nuori Jolyon alkoi myös epäillä omaa arvostelukykyään. Hän oli kokenut tuon kaiken itse, oli sakkaa myöten saanut maistaa onnettoman avioliiton katkeruutta — kuinka hänellä siis voisi olla niiden ihmisten laaja ja intohimoton näkökanta, jotka eivät koskaan olleet käyneet taistelun ulottuvilla? Hänen todistuksensa perustuivat liiaksi ensi käden kokemuksiin, niinkuin aktiivisessa sotapalveluksessa olleen sotilaan kanta on toinen kuin siviili-ihmisten, jotka eivät ole tunteneet sitä haittaa, että ovat nähneet asiat liian läheltä. Enimpäin ihmisten mielestä avioliitto sellainen kuin Soamesin ja Irenen oli erinomaisen onnistunut, miehellä oli rahaa, naisella kauneutta, se ratkaisi asian. Ei ollut mitään syytä, miksi he eivät nuhjuttaisi eteenpäin, vaikka vihaisivatkin toisiaan. Ei merkinnyt mitään, vaikka he vähän kulkisivatkin omia teitään, mikäli vain sopivaisuuden vaatimukset otettaisiin huomioon — aviositeen, yhteisen kodin pyhyys pidettäisiin kunniassa. Puolet yläluokan avioliitoista perustuivat näille suuntaviivoille: Älä loukkaa yhteiskunnan herkkätuntoisuutta, älä loukkaa kirkon herkkätuntoisuutta! Jotta näitä ei loukattaisi, kannattaa uhrata yksityiset tunteet. Kiinteän kodin edut ovat silmin nähtävät, käsin kosketeltavat — niin paljon omaisuutta, ei mitään vaaraa tasapainolle. Kodin purkaminen on parhaassakin tapauksessa vaarallinen koe, ja lisäksi itsekästä.

Tämä oli vastustajien kanta, ja nuori Jolyon huokasi.

»Kaiken ydin», ajatteli hän, »on omistaminen, mutta on paljon ihmisiä, jotka eivät tahtoisi esittää sitä siinä muodossa. Heille se on »aviositeen pyhyys», mutta aviositeen pyhyys on riippuvainen perheen pyhyydestä, ja perheen pyhyys on riippuvainen omaisuuden pyhyydestä. Ja ajatella sitten, että kaikki nämä ihmiset seuraavat Erästä, joka ei omistanut mitään. Se on omituista!»

Ja taas nuori Jolyon huokasi.

»Pyydänkö minä kotimatkalla ketään kohtaamiani piruparkoja jakamaan päivälliseni, joka siinä tapauksessa ei riittäisi minulle eikä ainakaan vaimolleni, joka on välttämätön onnelleni ja terveydelleni? Ehkä Soames loppujen lopulta tekee oikein pitäessään kiinni oikeuksistaan ja tukiessaan menettelyllään sitä pyhää omistamisen periaatetta, joka hyödyttää meitä kaikkia, paitsi niitä, jotka — kärsivät siitä.»

Ja niin hän nousi tuolistaan, puikkelehti ohi monien istuinten, otti hattunsa ja kulki hitaasti kuumia katuja, jotka olivat täynnä vaunuja ja tomuhuurujen tuoksuja, kohti kotiansa.

Ennenkuin hän ehti Wistaria Avenuelle hän otti vanhan Jolyonin kirjeen taskustaan, repi sen huolellisesti pieniksi kappaleiksi ja sirotti kappaleet kadun tomuun.

Hän avasi oven avaimella ja kutsui vaimoaan. Mutta tämä oli lähtenyt ulos ottaen Hollyn ja Jollyn mukanaan, ja talo oli tyhjä. Koira Balthasar vain makasi puutarhan varjossa siepaten kärpäsiä suuhunsa.

Nuori Jolyonkin istuutui sinne, päärynäpuun alle, joka ei kantanut hedelmää.