7. ILTAPÄIVÄ TIMOTHYN TALOSSA

Jos vanha Jolyon, noustessaan vaunuihin, olisi sanonut: »Minä en tahdo uskoa siitä sanaakaan», olisi hän ilmaissut tunteensa rehellisemmin.

Tieto siitä, että James naisineen oli nähnyt hänet poikansa seurassa, ei ollut herättänyt hänessä ainoastaan sitä kärsimättömyyttä, jota hän aina tunsi, kun jokin meni hullusti, vaan tuon salaisen vihamielisyyden, joka on luonnollinen veljesten välillä. Sen juuret — pienet lastenkamarikiistat — voivat väliin kovettua ja tunkeutua syvemmälle elämän kuluessa ja itse yhä piilossa ollen kannattaa kasvia, joka ajan tullen voi tuottaa mitä katkerimpia hedelmiä.

Tähän saakka ei noiden kuuden veljeksen kesken ollut vallinnut sen epäystävällisempää tunnetta kuin salainen ja luonnollinen epäilys, että tuo toinen ehkä oli rikkaampi kuin itsekukin itse. Tämän tunteen oli nostattanut suoranaiseksi uteliaisuudeksi kuoleman, tuon kaikkien kilpajuoksujen päätöksen, lähestyminen ja heidän yhteisen asianajajansa suuri umpimielisyys, hän kun oli kyllin ovela sanomaan Nicholasille, ettei tuntenut Jamesin tuloja, Jamesille, ettei tuntenut Jolyonin ja Jolyonille, ettei tuntenut Rogerin, Rogerille, ettei tuntenut Swithinin tuloja. Swithinille hän taas sanoi erittäin ärsyttävästi, että Nicholas mahtoi olla rikas mies. Timothy yksin oli poissa pelistä — hänen vakavaraisuutensa oli niin ilmeinen.

Mutta nyt oli ainakin kahden välille noussut aivan erilainen loukkaantumisen tunne. Siitä hetkestä saakka, jolloin James oli ruvennut nuuskimaan hänen asioitaan — niin selitti vanha Jolyon tilanteen — ei tämän enää tehnyt mieli uskoa tuota juttua Bosinneysta. Hänenkö pojantyttärensä olisi tullut syrjäytetyksi »tuon miehen» perheenjäsenen vuoksi! Vanha Jolyon päätti, että Bosinneyta oli parjattu. Hänen rikkomukseensa täytyi olla jokin muu syy.

Ehkä June oli suuttunut hänelle, tyttöhän oli niin närkäs kuin ikinä saattoi.

Vanha Jolyon tahtoi kuitenkin antaa Timothyn vähän tuntea mielialaansa — saa nähdä, vieläkö hän sitten jatkaisi vihjailujaan! Eikä hän liioin antaisi ruohon kasvaa jalkainsa alle, vaan lähtisi heti, saman tien, Timothyn luo ja katsoisikin, ettei hänen tarvitsisi lähteä samalle asialle uudestaan.

Hän näki Jamesin valjakon sulkevan kadun »Bowerin» edustalla. He olivat siis ehtineet ennen häntä — kaakattamaan siitä, että olivat nähneet hänet, tietenkin. Ja kauempana Swithinin harmot kääntelivät turpiaan Jamesin ruskeitten turpia kohti, ikäänkuin nekin pohtisivat perheen asioita niinkuin isännät tuolla ylhäällä pohtivat.

Vanha Jolyon pani hattunsa tuolille tuossa ahtaassa eteisessä, missä Bosinneyn hattua niin kauan sitten oli luultu kissaksi, siveli laihalla kädellään tuimasti kasvojaan ja riippuvia valkeita viiksiään ikäänkuin haihduttaakseen kaikki ilmeitten jäljet, ja nousi yläkertaan.

Sali oli hänen tullessaan täynnä. Se oli muuten täynnä parhaillaankin ollen — kun ei ollut vieraita sillä Timothy ja hänen sisarensa, seuraten sukupolvensa tapoja, olivat sitä mieltä, että huone ei ole »hauska» jollei se ole »kunnollisesti» kalustettu. Siinä oli siis yksitoista tuolia, sohva, kolme pöytää, kaksi kaappia, lukematon määrä pikkutavaroita ja osa suurta flyygeliä. Ja nyt, kun tuoleilla istuivat rouva Small, täti Hester, Swithin, James, Rachel, Winifred, Euphemia, joka oli tullut tuomaan takaisin »Kärsimyksen ja lohdun», jota hän oli lukenut aamupäivällä, ja hänen paras ystävänsä Frances, Rogerin tytär (soitannollinen Forsyte, hän, joka sävelsi lauluja), oli vain yksi tuoli tyhjänä, lukuunottamatta tietenkään niitä kahta, joilla ei kukaan koskaan istunut — ja ainoata seisomapaikkaa piti hallussaan kissa, jonka päälle vanha Jolyon suoraa päätä astui.

Näinä aikoina ei ollut mitenkään tavatonta, että Timothyn talossa oli noin paljon kävijöitä. Perhe oli aina, joka jäsentään myöten, tuntenut todellista kunnioitusta Ann tätiä kohtaan, ja nyt, kun hän oli poissa, tultiin Boweriin paljon useammin ja viivyttiin kauemmin.

Swithin oli tullut ensimmäisenä ja istui tympeänä punaisessa nojatuolissa, jolla oli kullattu selkä, ehdottomasti sen näköisenä, että hän aikoi istua väsyksiin kaikki toiset. Hänen valtava ruhonsa, joka antoi täyden oikeutuksen Bosinneyn nimitykselle »tuo iso», paksu valkea tukka, pöyhkeät, liikkumattomat, parrattomat kasvot tekivät hänet alkuaikaisemman näköiseksi kuin konsanaan tuossa suuressa, täyteenahdetussa huoneessa.

Hänen puheensa, niinkuin viime aikoina usein, oli heti kääntynyt Ireneen, ja hän ei ollut kadottanut hetkeäkään ilmaistakseen Juley ja Hester tädeille mielipidettään huhuista, joitten hän oli kuullut olevan liikkeellä. Ei, sanoi hän, Irene kenties tarvitsi hieman liehittelyä — pitäähän kauniilla naisella olla vähän huvia — mutta sen enempää hän ei uskonut asiasta. Ei mitään julkista — Irenellä oli siksi paljon hyvää järkeä, siksi paljon oikeata tietoa siitä, mitä hän oli velkaa asemalleen ja perheelleen! Ei mitään sk — hän aikoi sanoa »skandaalia», mutta pelkkä ajatuskin tuntui niin mahdottomalta, että hän vain heilautti kättään ikäänkuin sanoakseen »jättäkää nuo puheet sikseen!»

Myönnettäköön, että Swithin suhtautui asiaan vanhanpojan tavoin — mutta eikö voinutkin puhua velvollisuuksista tuota perhettä kohtaan, jonka niin monet jäsenet olivat osanneet järjestää asiansa niin hyvin, olivat saavuttaneet määrätynlaisen aseman? Jos hän olikin joinakin pimeinä pessimismin hetkinä kuullut käytettävän sanoja »talonpoika», »pien'eläjä» esi-isiensä yhteydessä, niin uskoiko hän niihin?

Ei, hän elätteli intomielisen hartaasti rinnassaan salaista teoriaa, jonka mukaan jossakin kohdassa hänen esi-isiensä sukupuuta oli jotakin erikoisen hienoa.

»Täytyy olla», oli hän kerran sanonut nuorelle Jolyonille ennenkuin tämä oli kääntynyt pahan puolelle. »Katsohan meitä, me olemme menestyneet maailmassa! Meissä täytyy olla hyvää verta jossakin kohden.»

Hän oli pitänyt nuoresta Jolyonista. Poika oli joutunut hyvään seuraan korkeakoulussa, oli tuntenut tuon vanhan lurjuksen Sir Charles Fisten pojat — yhdestä olikin tullut aika veijari. Hänessä oli tyyliä — oli vietävän viheliäistä, että hänen piti karata tuon ulkomaalaisen tytön kanssa — kotiopettajatar päälle päätteeksi! Jos hänen välttämättä piti karata, niin miksi hän ei voinut valita jotakin, joka olisi tuottanut perheelle kunniaa! Ja mikä hän nyt oli? Alempi kirjuri Lloyds'illa. Kuului maalaavan taulujakin — tauluja! Hitto vieköön, hän olisi voinut lopettaa Sir Jolyon Forsytena, saada paikan parlamenttiin ja maatilan!

Swithin se oli, joka seuraten jokaisen suuren perheen jossakin jäsenessä ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvaa mielijohdetta lähti sukututkimustoimistoon, missä hänelle sanottiin, että hän epäilemättä oli samaa perhettä kuin tunnetut Forsitet (i:llä), joiden vaakunassa oli »kolme oikean saran solkea mustapunaisella pohjalla». Tämä epäilemättä sanottiin siinä toivossa, että hän ostaisi perheelleen aatelisarvon.

Swithin ei kuitenkaan ostanut, mutta saatuaan tietää, että vaakunakilven kruununa oli »heraldinen fasaani», ja että tunnuslause oli »Forsiten puolesta», teetti hän »heraldisen fasaanin» kuvan vaunujensa katolle ja ajajainsa nappeihin ja painatti sekä tunnuslauseen että fasaanin kirjepapereihinsa. Itse vaakunan hän piti omana tietonaan, osittain siksi, että hänen mielestään olisi ollut kerskailua panna vaunuihinsa vaakunaa, kun hän ei kerran ollut maksanut siitä, ja hän vihasi kerskailua, ja osittain siksi, että hän, niinkuin kuka tahansa käytännöllinen mies kautta maan, salaa vieroi ja halveksi asioita, joita ei ymmärtänyt — hänen oli vaikea, niinkuin kenen tahansa olisi ollut, niellä »kolmea oikean saran solkea mustapunaisella pohjalla».

Hän ei koskaan kuitenkaan unohtanut sitä kuulemaansa sanaa, että jos hän maksaisi vaakunasta, olisi hänellä oikeus käyttää sitä, ja se lujitti hänen vakaumustaan, että hän oli oikea herrasmies. Huomaamatta muukin perhe omaksui »heraldisen fasaanin» ja muutamat toisia vakavammat omaksuivat myös tunnuslauseen. Vanha Jolyon kuitenkin kieltäytyi jälkimmäisestä sanoen, että se oli humpuukia — vailla mitään tarkoitusta, mikäli hän saattoi nähdä.

Vanhempi sukupolvi kenties vielä saattoi muistaa, mistä suuresta historiallisesta tapauksesta he olivat saaneet tuon vaakunakruununsa. Jos heiltä tiukattiin tätä tietoa, he välttääkseen valhetta — he eivät pitäneet valheista, heillä oli se tunne, että vain ranskalaiset ja ryssät valehtelevat — tunnustivat kiireisesti että Swithin kai oli sen saanut jollakin tavoin haltuunsa.

Nuorempi sukupolvi suhtautui asiaan tahdikkaasti, niinkuin sopikin. He eivät tahtoneet pahoittaa vanhempiensa mieltä eivätkä itse joutua naurunalaisiksi, he yksinkertaisesti käyttivät vaakunakruunua…

»Ei», sanoi Swithin, hänellä oli ollut tilaisuus nähdä omin silmin, ja hän tahtoisi sanoa, että Irene ei ollut käyttäytynyt tuota nuorta Merirosvoa tai Bosinneyta tai mikä hänen nimensä nyt oli, millään tavoin toisin kuin Swithiniä itseään kohtaan, itse asiassa hän sanoisi, että… Mutta tässä Francesin ja Euphemian tulo onnettomuudeksi katkaisi keskustelun, sillä tämä ei ollut aihe, josta voitaisiin puhua nuorten ihmisten aikana.

Ja vaikka Swithin oli vähän kiihtynyt siitä, että hänet tällä tavoin keskeytettiin juuri, kun hän aikoi sanoa jotakin tärkeätä, hän pian taas oli ystävällinen kuten aina. Hän oikein piti Francesista — eli Franciesta, niinkuin häntä kotona sanottiin. Tyttö oli hieno, ja hänen sanottiin ansaitsevan sievät neularahat lauluillaan, mikä Swithinin mielestä oli erittäin viisasta.

Swithin melkein ylpeili vapaamielisestä suhtautumisestaan naisiin, hän kun ei nähnyt mitään syytä, miksi he eivät voisi maalata tauluja tai sepittää lauluja tai kirjojakin, varsinkin jos he voivat sillä tavoin ansaita muutaman hyödyllisen pennin. Kaikkia vielä — se vain piti heidät poissa pahemmista kolttosista. Ei heistä siltä miehiä tullut!

»Pikku Francie», joksi häntä yleensä hyväntahtoisesti väheksyen sanottiin, oli tärkeä henkilö, jollei muuten niin ainakin elävänä todistuskappaleena Forsytein suhtautumisesta taiteeseen. Hän ei todellisuudessa ollut »pieni», vaan pikemminkin pitkä, ja hänellä oli Forsyteksi tumma tukka, joka yhdessä harmaitten silmien kanssa antoi hänelle, niinkuin sana kuului, »kelttiläisen ulkomuodon». Hän sepitti lauluja, joilla oli sellaisia nimiä kuin »Huokaellen», tai »Äiti, anna suutelo», jossa oli virsimäinen kertosäe:

»Äiti, anna suutelo, Kuolo luoksein saapuu jo! Äiti armas, suutelo Anna, kuolo saapuu jo!»

Hän kirjoitti laulujen sanat itse ja muitakin runoja. Iloisempina hetkinään hän sepitti valsseja, joista yksi, »Kensingtonin karkelo», oli melkein kansallisvalssina Kensingtonissa, siinä kun oli niin suloinen sävelkulku. Tähän tapaan:

Se oli hyvin omaperäinen. Sitten oli »Lauluja pikkuväelle», jotka olivat sekä kasvattavia että hauskoja, varsinkin »Isoäidin kultamuru» ja tuo reipas »Iske hänet mustelmiin», joka miltei profeetallisesti kuvasti tulossaolevaa imperialistista henkeä.

Kuka tahansa kustantaja otti tällaisia vastaan, ja aikakauslehdet sellaiset kuin »Ylhäismaailma» ja »Hienon naisen opas» olivat haltioissaan, kun saivat julkaista »taaskin ihastuttavan pikkupalan, säkenöivän ja harrasmielisen, neiti Francie Forsytelta. Me itse itkimme ja nauroimme. Neiti Forsyte tulee menemään pitkälle.»

Heimonsa tarkkavaistoisena tyttärenä Francie oli pannut asiakseen tutustua oikeihin ihmisiin, sellaisiin, jotka voivat kirjoittaa hänestä ja puhua hänestä ja jotka liikkuivat seurapiireissä myöskin. Hän luetteloi hengessään ihmiset ja tiesi tarkoin, milloin hänen oli käytettävä viehätysvoimaansa. Hän ei myöskään päästänyt näkyvistä palkkioitten ylenevää asteikkoa, mikä hänen silmissään merkitsi tulevaisuutta. Tällä tavoin hän hankki itselleen yleistä arvonantoa.

Kerran, kun hänen mieltään oli järkyttänyt rakastuminen — sillä Rogerin elämän pääsuunta, joka oli ollut eheäsydämistä kiinteimistöjen kokoamista, oli aiheuttanut hänen ainoassa tyttäressään taipumuksen antautua tunteen valtaan — hän oli ryhtynyt suureen ja vilpittömään työhön ja valinnut muodoksi viulusonaatin. Tämä oli hänen tuotteistaan ainoa, joka teki Forsytet levottomiksi. He tunsivat heti, että se ei menisi kaupaksi.

Roger, joka oli sangen tyytyväinen älykkääseen tyttäreensä ja joka usein viittasi hänen itse ansaitsemiensa taskurahojen runsauteen, oli harmissaan viulusonaatista.

»Sellaista roskaa», sanoi hän. Frances oli lainannut Euphemialta nuoren Flageolettin soittamaan sitä Prince's Gardensin salongissa.

Itse asiassa Roger oli oikeassa. Se oli roskaa, mutta — harmillista kyllä — sellaista roskaa, joka ei mennyt kaupaksi. Niinkuin jokainen Forsyte tietää, ei kaupaksimenevä roska olekaan roskaa — kaukana siitä!

Ja kuitenkin, huolimatta siitä terveestä periaatteesta, joka määrittelee taideteoksen arvon myynnin perustuksella, eräät Forsytet — täti Hester esimerkiksi, joka oli aina ollut soitannollinen — ei voinut olla valittamatta sitä, että Francien musiikki ei ollut »klassillista», ja samaa he sanoivat hänen runoistaan. Mutta Hester täti sanoi myös, ettei tähän aikaan ilmestynytkään oikeata runoutta, kaikki runot olivat vain »keveitä pikkunäperryksiä». Kukaan ei voinut kirjoittaa sellaista kuin »Kadotettu Paratiisi» tai »Childe Harold», mistä molemmista sai sen tunteen, että todella oli lukenut jotakin. Oli kuitenkin mukavaa, että Franciella oli jotakin askartelua — toisten tyttöjen hukatessa rahaa kaupoissa hän istui kotona ja teki rahaa! Ja sekä Hester täti että Juley täti olivat aina valmiit kuulemaan uusinta kertomusta siitä, kuinka Francie oli saanut palkkionsa kohoamaan.

He kuuntelivat nytkin, ja saman teki Swithin, vaikka ei ollut kuuntelevinaan — nuo nuoret ihmiset puhuivat niin nopeasti ja epäselvästi, ettei hän koskaan saanut selvää heidän sanoistaan!

»Minä en sitten käsitä kuinka sinä osaat», sanoi rouva Septimus. »Minä en ikinä maailmassa uskaltaisi!»

Francie hymyili keveästi. »Minä olen paljon mieluummin tekemisissä miesten kuin naisten kanssa. Naiset ovat niin ilkeitä!»

»Eihän toki, rakkaani», huudahti rouva Small.

Euphemia puhkesi hiljaiseen nauruun, joka päättyi kirkaisuihin, kuten aina, ja sanoi ikäänkuin häntä olisi kuristettu: »Oi, sinä otat minut hengiltä jonakin päivänä, täti pieni.»

Swithin ei katsonut välttämättömäksi nauraa, hän ei sietänyt ihmisiä, jotka nauroivat, kun hän itse ei keksinyt mitään naurun syytä. Itse asiassa hän ei sietänyt koko Euphemiaa, josta hän aina puhui tähän tapaan »Nickin tytär, mikä hänen nimensä nyt onkaan — se kalpea?» Hän oli ollut vähällä joutua Euphemian kummiksi — olisi joutunutkin, jollei olisi niin lujasti asettunut vastustamaan hänen ulkomaalaista nimeään. Hän vihasi kummiksi joutumista. Swithin sanoi siis Francielle arvokkaasti: »Kaunis ilma — hm — vuodenaikaan nähden.» Mutta Euphemia, joka tiesi erittäin h yvin, että Swithin setä oli kieltäytynyt tulemasta hänen kummikseen, kääntyi Hester tätiin ja alkoi kertoa, kuinka hän oli nähnyt Irenen — rouva Soamesin — Kirkko- ja Kauppayhtiössä.

»Oliko Soames hänen kanssaan?» kysyi Hester täti, jolle rouva Small ei ollut vielä ehtinyt kertoa tapausta.

»Soames hänen kanssaan? Tietysti ei.»

»Oliko hän siis yksin ulkona Lontoossa?»

»Ei toki, herra Bosinney oli hänen kanssaan. Irene oli täydellisen hyvin puettu.»

Mutta Swithin, kuullessaan Irenen nimen, katsoi ankarasti Euphemiaan, joka totta puhuen ei koskaan näyttänyt miltään puvussaan, oli hänen yllään sitten mitä hyvänsä, ja sanoi:

»Puettuna hienon naisen tavoin, otaksun. Häntä on ilo katsella.»

Sinä hetkenä ilmoitettiin James ja hänen tyttärensä. Dartie, jota kovin oli alkanut janottaa, oli sanonut saaneensa vastaanoton hammaslääkäriltä ja noustuaan vaunuista Marble Archin kohdalla istahtanut ajurinrattaille ja oli jo asettunut ikkunapöytänsä ääreen klubiinsa Piccadillyllä.

Hänen vaimonsa — kertoi hän klubiveikoilleen — olisi tahtonut hänet mukaan joillekin vierailuille. Se ei ollut hänen makuunsa — ei oikein. Hahahaa!

Hän huusi tarjoilijaa ja lähetti hänet halliin katsomaan kuka oli voittanut puoli viiden kilpa-ajot. Hän sanoi olevansa väsynyt kuin koira, ja se oli totta, hän oli ajellut kaiken iltapäivää vaimonsa kanssa »näyttelyissä». Oli viimein kuitenkin hypännyt pois. Täytyihän miehen elää omaa elämäänsä.

Samana hetkenä, katsellessaan ulos ikkunasta — hän piti tästä pöydästä, josta saattoi nähdä kaikki ohikulkijat — hän sattui onnettomuudeksi tai kenties onneksi huomaamaan Soamesin hahmon, joka pyrki hiljalleen kadun poikki Green Parkin puolelta ilmeisesti aikoen tulla sisään, sillä myöskin Soames kuului »Iseeum-klubiin.»

Dartie hyppäsi pystyyn, sieppasi lasinsa, mutisi jotakin »tuosta puoli viiden kilpailusta» ja poistui nopeasti pelihuoneeseen, johon Soames ei koskaan tullut. Täällä, himmeässä valossa, täydellisesti eristettynä, hän eli omaa elämäänsä puoli kahdeksaan, jolloin hän tiesi Soamesin varmasti lähteneen klubista.

Ei kävisi laatuun, niin toisti hän itselleen aina, kun kiusaus liittyä ikkunapöytien äärellä pakinoiviin yltyi liian voimakkaaksi, ei kerta kaikkiaan kävisi laatuun panna toimeen kohtausta Winifredin kanssa nyt, kun hänen raha-asiansa olivat niin huonot ja »vanha herra» (James) pahalla tuulella aina tuosta öljyosake-jutusta saakka.

Jos Soames näkisi hänet klubilla, tulisi epäilemättä tiedoksi, että hän ei ollut käynytkään hammaslääkärillä. Hän ei käsittänyt kuinka perheasiat »tulivat tiedoksi» niin pian. Hän istui levottomana vihreällä verhottujen pelipöytien keskellä, olivinväriset kasvot rypyssä, toinen ruutuinen housunpolvi nostettuna toisen päälle, kiiltonahkakengät loistaen hämärässä, ja mietti etusormeaan pureskellen mistä hitosta saisi rahaa, jos Erotic ei voitaisikaan Lancashire-kilpailuissa.

Hänen ajatuksensa kääntyivät synkeinä Forsyteihin. Oli sekin joukkoa! Heiltä ei saanut kerrassaan mitään — ei ainakaan ilman suuria vaikeuksia. He olivat niin s — saamarin pikkumaisia raha-asioissa, ei ainoatakaan urheilijaa koko joukossa, jollei kenties George. Tuo Soames esimerkiksi sai melkein kohtauksen, jos pyysi häneltä viheliäistä vippiä, tai jollei hän saanut kohtausta, katsoi hän toiseen hymyillen tuota kirottua ylimielistä hymyään ikäänkuin sitä olisi kadotettu sielu vain siksi, että oli rahapulassa.

Ja tuo Soamesin vaimo sitten (Dartielle tuli tahtomattaan vesi suuhun), hänen kanssaan Dartie oli koettanut olla hyvissä väleissä, niinkuin kauniin kälyn ainakin, mutta paha hänet periköön, jos tuo — (hän käytti hengessään rumaa sanaa) — koskaan suvaitsi puhua hänelle mitään, ja hän katsoikin lankoonsa ikäänkuin tämä olisi lokaa — ja kuitenkin sama nainen saattoi mennä sangen pitkälle, siitä hän löisi korkean vedon. Hän tunsi naiset, noin lempeitä silmiä ja kaunista vartaloa ei annettu turhan vuoksi, minkä Soames pian saisi huomata, jos oli mitään perää siinä, mitä hän oli kuullut tuosta herra Merirosvosta.

Dartie nousi tuoliltaan, käveli huoneen poikki ja pysähtyi marmorisen tulisijan yläpuolella olevan peilin eteen. Siinä hän seisoi kauan katsellen peilistä kasvojensa kuvaa. Vahattuine tummine viiksineen ja pienine hienostuneille poskiparran alkuineen ne näyttivät kuin pellavaöljyllä voidelluilta, niinkuin muutamien miesten tyyppiin kuuluu. Hän huomasi surukseen lupaavan näppylänäkin toisella sivulla käyrähköä, lihavaa nenäänsä.

Tällä välin vanha Jolyon oli huomannut tuon ainoan tyhjän tuolin Timothyn mukavassa salongissa. Hänen tulonsa oli ilmeisesti katkaissut keskustelun, ja vääjäämätön nolous oli vallalla. Juley täti pyrki tunnetulla hyväntahtoisuudellaan auttamaan tilanteen ennalleen.

»Niin, Jolyon», sanoi hän, »me juuri sanomme, että sinä et ole ollut täällä pitkään aikaan, mutta emmehän me saa sitä ihmetellä. Sinulla tietysti on työtä? James juuri sanoi, kuinka kiireellinen aika vuodesta —»

»Sanoiko hän?» sanoi vanha Jolyon ja katsoi Jamesiin tiukasti. »Ei olisi puoleksikaan niin paljon kiirettä, jos jokainen hoitaisi omat asiansa.»

James torkkui matalalla tuolilla, jolta hänen jalkansa nousivat kuin ylämäkeen. Hän alkoi muutella niitä levottomana ja polki toisella niistä kissaa, joka epäviisaasti kyllä oli etsinyt turvaa vanhasta Jolyonista hänen luonaan.

»Kas, teillä on täällä kissa», sanoi hän loukkaantuneella äänellä vetäen hermostuneena pois jalkansa, jonka hän tunsi likistävän tuota pehmeätä, karvaista ruumista.

»Montakin», sanoi vanha Jolyon katsellen toisesta toiseen, »minä poljin juuri yhtä.»

Hiljaisuus seurasi.

Sitten rouva Small, väännellen sormiaan ja katsellen ympärilleen intomielisen tyvenesti, kysyi: »Entä kuinka voi rakas June?»

Huumorin tuikahdus välähti vanhan Jolyonin totisuudessa. Ihmeellinen nainen tuo Juley! Ei kukaan vetänyt vertoja hänelle väärän asian sanomisessa.

»Huonosti», sanoi hän. »Lontoo ei sovi hänelle — liian paljon väkeä, liian paljon juorua ja jupinaa.» Hän sanoi sanansa painokkaasti ja katseli taaskin Jamesia kasvoihin.

Kukaan ei puhunut.

Kaikilla oli se tunne, että oli liian vaarallista yrittää mihinkään suuntaan tai huomauttaa mitään. Jotakin siitä uhkaavan kohtalon tunteesta, joka valtaa katselijan kreikkalaista draamaa esitettäessä, oli tullut tuohon täyteenahdettuun huoneeseen, noitten valkotukkaisten, lievetakkisten vanhojen miesten ja muodikkaasti puettujen naisten keskuuteen, jotka kaikki olivat samaa verta ja joitten kaikkien välillä oli epämääräistä yhtäläisyyttä.

Eipä siltä, että he olisivat olleet siitä tietoisia — sellaisten kohtalokkaitten, katkerien henkien vierailu vain tunnetaan.

Sitten Swithin nousi. Hän ei tahtonut jäädä tällaisen mielialan vallitessa. — Hän ei vain antaisi kenenkään nujertaa itseään! Hän liikehti huoneen läpi tavallistakin juhlallisempana ja sanoi kädestä hyvästi jokaiselle erikseen.

»Sanokaa terveisiä Timothylle, että hän lellittelee itseään liikaa», sanoi hän. Sitten hän kääntyi Francieen, joka hänen mielestään oli »tyylikäs», ja lisäsi: »Tule ajelemaan minun kanssani jonakin päivänä.» Mutta tämä manasi esille muiston tuosta toisesta tapausrikkaasta ajelusta, josta oli ollut niin paljon puhetta, ja hän seisoi hetkisen aivan hiljaa, silmät lasimaisina, ikäänkuin tajutakseen omien sanojensa merkityksen, sitten hän äkkiä muisti, että hän ei välittänyt rahtuakaan ja kääntyi vanhaan Jolyoniin: »No, hyvästi, Jolyon! Sinun ei pitäisi lähteä ulos ilman päällystakkia, sinä saat lonkkasärkyä tai jotakin muuta sellaista!» Ja potkaisten hiljaa kiiltonahkakenkänsä kärjellä kissaa hän kuljetti valtavan ruhonsa pois.

Kun hän oli lähtenyt, katsoivat kaikki salaa toisiinsa nähdäkseen, kuinka muut olivat ottaneet sanan »ajelu» — tuon kuuluisaksi käyneen sanan, joka oli saanut niin valtavan merkityksen ollen ainoa niin sanoaksemme virallinen uutinen, joka voitiin asettaa yhteyteen tuon epämääräisen ja kolkon, perhekielille tarrautuneen huhun kanssa.

Euphemia antautui mielijohteen valtaan ja sanoi lyhyesti nauraen: »Onpa hyvä, ettei Swithin setä kutsu minua ajelulle.»

Rouva Small, rauhoittaakseen häntä ja hälventääkseen mahdollisen pienen hämmingin, vastasi: »Rakkaani, hän vie kernaasti ajelulle jonkun, joka on hyvin puettu, josta hänellä on kunniaa. Minä en koskaan unohda sitä kertaa, jolloin hän kutsui minut. Se oli elämys!» Ja hänen pöhöttyneille vanhoille kasvoilleen levisi hetkeksi omituinen tyytyväisyys. Sitten ne hervahtivat, ja hän sai kyyneleet silmiin. Hän ajatteli sitä ajelua, jonka hän kauan sitten oli tehnyt Septimus Smallin kanssa.

James, joka oli vaipunut takaisin hermostuneeseen mietiskelyynsä matalalla tuolilla, tempautui äkkiä pystyyn: »Lystikäs mies, tuo Swithin», sanoi hän, mutta ei koko sydämestään.

Vanhan Jolyonin hiljaisuus, hänen ankarat silmänsä pitivät kaikkia lamaannuksen vallassa. Hän itse oli levoton omien sanojensa vaikutuksesta — se näytti syventävän tuon huhun merkitystä, jota hän oli tullut tekemään tyhjäksi — mutta suuttunut hän oli vieläkin.

Hän ei ollut vielä selvä heistä. Ei, ei — hän antaisi heille vielä letkauksen tai pari.

Hän ei tahtonut letkauttaa veljentyttäriään, hänellä ei ollut mitään riitaa heidän kanssaan — nuori ja edustavannäköinen nainen aina vetosi vanhan Jolyonin suopeuteen — mutta tuo James, ja — kenties vähemmässä määrässä — nuo toiset ansaitsivat kaiken minkä voivat saada. Ja hän kysyi myöskin Timothya.

Ikäänkuin aavistaen jonkin vaaran uhkaavan nuorempaa veljeä Juley täti äkkiä tarjosi Jolyonille teetä. »Tuolla sitä on», sanoi hän, »kylmää ja pahaa kylläkin, se odottaa sinua ruokasalissa, mutta Smither saa laittaa sinulle uutta.»

Vanha Jolyon nousi. »Ei kiitos», sanoi hän katsellen suoraan Jamesiin, »minulla ei ole aikaa teenjuontiin ja — skandaalijuttuihin ja sen semmoisiin. Minun on aika lähteä kotiin. Hyvästi, Julia, hyvästi, Hester, hyvästi, Winifred.»

Ilman sen juhlallisempaa hyvästiä hän marssi ulos.

Vuokravaunuissa hänen kiukkunsa haihtui, sillä sellaista hänen suuttumuksensa aina oli — kun hän oli saanut purkaa sitä, haihtui se. Hänen mielensä tuli ankeaksi. Hän oli tukkinut heidän suunsa, mutta millä hinnalla! Sillä, että hän nyt varmaan tiesi tuon huhun, jota hän oli tullut kumoamaan, olevan totta. June oli hyljätty, tuon miehen pojan vaimon vuoksi! Hän tunsi, että huhu oli totta, ja koetti karkaista itsensä käyttäytymään ikäänkuin se ei olisi totta, mutta kipu, jonka hän kätki tähän päätökseen, alkoi hitaasti, varmasti muuttua sokeaksi vihamielisyydeksi Jamesia ja hänen poikaansa kohtaan.

Nuo kuusi naista ja yksi mies, jotka olivat jääneet saliin, alkoivat puhella niin luontevasti kuin saattoivat tällaisen tapauksen jälkeen, sillä vaikka jokainen heistä tiesi tosiasiaksi, että hän ei ikinä puhunut skandaalijuttuja, tiesi joka-ainoa niinikään, että kuusi muuta kyllä puhui, ja kaikki olivat suuttuneita ja tunsivat kärsineensä tappion. James yksin vaikeni, järkytettynä sielunsa pohjia myöten.

Sitten Francie sanoi: »Tiedättekö, minusta Jolyon setä on kauheasti muuttunut viime vuodesta. Mitä sinä arvelet, Hester täti?»

Hester täti teki pienen torjuvan liikkeen. »Oi, kysy Juley tädiltä», sanoi hän. »Minä en tiedä.»

Kukaan muu ei pelännyt myöntää, ja James mutisi synkeänä lattiaan tuijottaen: »Hän ei ole puoltakaan siitä mitä hän oli.»

»Minä olen pannut sen merkille jo pitkän ajan kuluessa», sanoi Francie. »Hän on peloittavasti vanhentunut.»

Juley täti pudisti päätään, hänen kasvonsa olivat äkkiä menneet kokonaan lerpalleen.

»Rakas Jolyon parka», sanoi hän, »jonkun pitäisi nähdä se hänen puolestaan.»

Tuli taaskin hiljaisuus, sitten kaikki viisi vierasta nousi yhtä aikaa lähteäkseen, ikäänkuin heitä olisi kauhistuttanut jäädä yksin toisten jälkeen.

Rouva Small, Hester täti ja kissa jäivät vanhaan rauhaansa, ja kaukaa kuuluva oven sulkeutuminen ilmaisi Timothyn tulon.

Samana iltana, kun Hester täti oli juuri mennyt nukkumaan takimmaiseen makuuhuoneeseen, joka oli ollut Juley tädin, ennenkuin Juley täti otti haltuunsa Ann tädin huoneen, avautui ovi ja rouva Small astui sisään, vaaleanpunainen yömyssy päässä, kynttilä kädessä. »Hester», sanoi hän. »Hester.»

Hester täti kahisutti hiljaa lakanaansa.

»Hester», toisti Juley täti ollakseen ihan varma siitä, että oli saanut toisen hereille, »minä olen niin huolissani rakkaan Jolyon raukan vuoksi. Mitä» — Juley täti viipyi tässä sanansa — »luulet, että pitäisi tehdä?»

Hester tädin lakana kahisi taaskin, hänen äänensä kuului heikosti pyytävältä: »Tehdä? Kuinka minä tietäisin?»

Juley täti kääntyi tyytyväisenä pois, sulki oven erikoisen hiljaa, ettei häiritsisi Hester kultaa, mutta kadotti otteensa ja antoikin sen paukahtaa.

Tultuaan takaisin omaan huoneeseensa hän seisoi ikkunassaan katsellen kuuta, joka paistoi yli puiston puitten, musliiniverhon raosta — verhot olivat muuten tiukasti suljetut, ettei kukaan näkisi. Ja siinä, kasvot pyöreinä ja lerpallaan vaaleanpunaisen yömyssyn alla, silmät kosteina, hän ajatteli »rakasta Jolyonia», joka oli niin vanha ja niin yksinäinen, ja kuinka hän voisi olla hyödyksi veljelleen, ja kuinka Jolyon rupeaisi pitämään hänestä niinkuin ei kukaan ollut pitänyt sen jälkeen kuin Septimus parka erkani täältä.