6. SOAMES ILMOITTAA UUTISEN

Oikeussalista lähtiessään Soames ei suoraan mennyt kotiin. City ei vetänyt häntä puoleensa, ja kaivaten myötätuntoa voittonsa johdosta hänkin suuntasi kulkunsa, mutta hitaasti ja jalan, Timothyn taloon Bayswater Roadille.

Hänen isänsä oli juuri lähtenyt. Rouva Small ja Hester täti, jotka jo tiesivät koko asian, tervehtivät häntä lämpimästi. He olivat varmat, että hänen oli nälkä kaikkien noitten todistamisten jälkeen. Smither saisi paistaa muutaman sämpylän lisää, Soamesin rakas isä oli syönyt ne kaikki. Hänen piti nostaa jalkansa sohvalle, ja hänen piti myös saada lasillinen luumukonjakkia. Se oli niin vahvistavaa.

Swithin oli vielä läsnä, hän oli viivytellyt tavallista kauemmin, sillä hän tunsi olevansa ruumiinliikunnan puutteessa. Kuullessaan nämä ehdotukset hän »sähähti». Olipa siinäkin kaunis tilanne nuorelle miehelle! Hänen oma maksansa oli epäkunnossa, eikä hän voinut sietää ajatusta, että joku muu saisi juoda luumukonjakkia.

Hän lähti melkein heti sanoen Soamesille: »Kuinka vaimosi voi? Sano hänelle terveisiä, että jos hänen on ikävä ja jos hän haluaa tulla syömään päivällistä luokseni kaikessa hiljaisuudessa, annan hänelle sellaista samppanjaa, jota hän ei saakaan joka päivä.» Tuijottaen korkeuksistaan Soamesiin hän puristi kokoon paksun, turpean, keltaisen kätensä ikäänkuin olisi tahtonut sulkea siihen koko tuon pienen makupalan, sitten hän pullisti rintaansa ja käveli hitaasti pois.

Rouva Small ja Hester täti jäivät kauhun valtaan. Swithin oli niin hullunkurinen!

He itse olisivat kovin tahtoneet kysyä Soamesilta, kuinkahan Irene tulisi suhtautumaan oikeudenkäynnin tulokseen, mutta he tiesivät, että he eivät saaneet; kenties hän sanoisi jotakin omasta aloitteestaan, valaisisi edes hiukan kysymystä, joka tällä hetkellä oli polttava heidän elämässään, tuota kysymystä, josta ei saanut puhua, vaikka vaitiolo kiusasi heitä miltei ylivoimaisesti. Sillä nyt oli Timothyllekin kerrottu, ja uutisen vaikutus hänen terveyteensä oli suorastaan hälyttävä. Ja mitä Junekin tekisi? Siinä myöskin jännittävä, joskin vaarallinen pohdinnan aihe.

He eivät ikinä voineet unohtaa vanhan Jolyonin käyntiä, minkä jälkeen hän ei ollutkaan näyttäytynyt; he eivät olleet unohtaneet sitä vaikutusta, minkä käynti oli tehnyt kaikkiin läsnäolijoihin, että nimittäin perhe ei enää ollut sama kuin ennen, että perhe oli hajaantumassa.

Mutta Soames ei antanut heille mitään apua istuessaan siinä polvet ristissä puhellen Barbizonin koulun maalareista, jotka hän juuri oli keksinyt. He ovat tulevaisuuden miehiä, sanoi hän, hän ei ihmettelisi, vaikka heillä vielä tehtäisiin paljon rahaa; hänellä oli näköpiirissään kaksi taulua, jotka eräs Corot-niminen oli maalannut, kaksi ihastuttavaa taulua, ja jos hän saisi ne säälliseen hintaan, hän menisi ja ostaisi ne — jonakin kauniina päivänä niistä varmaan saisi korkean hinnan.

Vaikka sekä rouva Small että Hester täti eivät voineetkaan olla tuntematta mielenkiintoa, eivät he sentään oikein sulattaneet sitä, että heidät noin kokonaan syrjäytettiin.

Sehän oli mielenkiintoista — kovin mielenkiintoista — ja Soameshan oli niin viisas, että hän jos kukaan tekisi noilla tauluilla jotakin, mutta mitkä olivat hänen aikeensa nyt, kun hän oli voittanut oikeusjutun? Aikoiko hän muuttaa Lontoosta heti ja asettua maalle, vai mitä hän ajatteli?

Soames vastasi, että hän ei oikein tietänyt, luultavasti he pian muuttaisivat. Hän nousi ja suuteli tätejään.

Tuskin oli Juley täti saanut tämän lähdön sinetin, kun hänessä tapahtui muutos, ikäänkuin peloittava rohkeus olisi vallannut hänet. Joka ainoa pieni lihaksen osa hänen kasvoissaan näytti pyrkivän pois näkymättömästä, rajoittavasta naamiosta.

Hän nousi koko pituuteensa, joka vähän ylitti keskimitan, ja sanoi: »Asia on ollut mielessäni kauan, rakkaani, ja jollei kukaan muu sano sitä sinulle, olen päättänyt —»

Hester täti keskeytti hänet: »Muista, Julia, sinä teet sen —» hän läähätti, »omalla vastuullasi!»

Rouva Small jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullut: »Minä sanon, että sinun tulee tietää, rakkaani, että rouva MacAnder näki Irenen kävelevän Richmond Parkissa herra Bosinneyn kanssa.»

Täti Hester, joka myöskin oli noussut, vaipui takaisin tuoliinsa ja käänsi kasvonsa toisaalle. Juley oli tosiaankin — hänen ei pitäisi tehdä tuollaista — kun hän, Hester oli huoneessa. Henkeä pidättäen hän odotti, mitä Soames vastaisi.

Soames oli punastunut erikoisella tavallaan, joka aina keskittyi silmien väliin. Hän nosti kättään, näytti valitsevan erään sormistaan ja puri hienosti sen kynttä. Sitten hän sanoi, venyttäen puhettaan huultensa läpi: »Rouva MacAnder on kissa.»

Ja hän poistui huoneesta vastausta odottamatta.

Tullessaan Timothyn taloon hän oli päättänyt, mitä suuntaa hän kotona lähtisi kulkemaan. Hän menisi Irenen luo ja sanoisi:

»Nyt olen voittanut oikeusjuttuni, siitä asiasta on nyt päästy! En aio olla kova Bosinneylle, koetan katsoa, emmekö saa asiaa jotenkin järjestymään, en aio kiristää häntä. Ja kääntäkäämme lehteä nyt! Me vuokraamme tämän talon ja lähdemme pois näistä sumuista. Me muutamme Robin Hilliin heti, eikö niin? Minä — minä en aikonut olla kovakourainen! Lyökäämme kättä — ja —» Kenties Irene suostuisi suudelmaan ja unohtaisi!

Mutta kun hän lähti Timothylta, hänen aikeensa eivät enää olleet niin yksinkertaiset. Kuukausien kytevä mustasukkaisuus ja epäluulo olivat leimahtaneet ilmiliekkiin. Hän tahtoi kerta kaikkiaan lopettaa tuon tuollaisen, hän ei antaisi Irenen vetää hänen nimeään lokaan! Jos Irene ei voinut eikä tahtonut rakastaa häntä, niinkuin olisi ollut hänen velvollisuutensa ja Soamesin oikeus — ei hän kuitenkaan saisi tehdä miehelleen kepposia toisen miehen kanssa! Hän nuhtelisi Ireneä siitä, uhkaisi häntä avioerolla! Se palauttaisi hänet järkiinsä, sitä ajatusta hän ei toki uskaltaisi kohdata! Mutta — mutta — entä jos hän uskaltaisi? Soames horjui — se ei ollut ennen tullut hänen mieleensä.

Entä jos hän uskaltaisi? Entä jos hän tunnustaisi Soamesille jotakin? Kuinka hän silloin kestäisi? Hänen pitäisi erota Irenestä silloin.

Avioero! Näin läheltä kuultuna sana oli lamaannuttava, niin kokonaan vastoin kaikkia niitä periaatteita, jotka tähän asti olivat ohjanneet hänen elämäänsä. Sanan ehdoton jyrkkyys kauhistutti häntä, hän tunsi olevansa kuin kapteeni, joka astuu laivansa laidalle ja omin käsin heittää mereen kallisarvoisimman lastinsa. Tämä omin käsin suoritettu omaisuuden hätäheitto kammotti Soamesia. Se vahingoittaisi häntä hänen ammatissaan. Hänen pitäisi päästä eroon Robin Hillin talosta, joka oli maksanut hänelle niin paljon rahaa, niin paljon odotuksia — ja tappioita. Ja Irene! Hän ei enää kuuluisi Soamesille, ei edes nimeltä. Hän häviäisi hänen elämästään — Soames ei enää koskaan saisi nähdä häntä!

Hän ajoi vuokravaunuissa kadun päästä päähän voimatta päästä yli sen ajatuksen, että hän ei enää saisi nähdä Ireneä.

Mutta kenties ei ollut mitään tunnustettavaa, hyvin todennäköisesti ei ollut mitään tunnustettavaa. Oliko viisasta viedä asioita niin pitkälle? Oliko viisasta saattaa itsensä asemaan, jossa kenties joutuisi syömään sanansa? Oikeusjutun päätös saattaisi Bosinneyn perikatoon, perikatoon joutunut mies on epätoivoinen, mutta — mitä hän saattoi tehdä? Hän saattoi lähteä ulkomaille, hävinneet miehet aina lähtevät ulkomaille. Mitä he voisivat tehdä — jos nyt todella piti sanoa »he» — ilman rahaa? Olisi parempi odottaa ja katsoa, kuinka asiat kääntyisivät. Tarpeen tullen hän voisi antaa pitää silmällä Ireneä. Mustasukkaisuuden tuska (joka lähinnä muistuttaa ilkeätä hammassärkyä) valtasi hänet taas, ja hän melkein huusi. Mutta hänen täytyi päättää, määrätä jokin suunta menettelylleen ennen kotiintuloa. Kun vaunut pysähtyivät ovelle, ei hän ollut päättänyt mitään.

Hän astui sisään, kädet hiestä märkinä, peläten kohdata Ireneä, palaen halusta kohdata hänet, tietämättä, mitä sanoisi tai tekisi.

Palvelustyttö Bilson oli hallissa ja kertoi vastaukseksi hänen kysymykseensä: »Missä on rouva?» että rouva Forsyte oli lähtenyt talosta puolenpäivän aikaan ottaen mukaansa matka-arkun ja käsilaukun.

Soames nykäisi turkkinsa hihan tytön kädestä ja seisoi hänen edessään.

»Mitä?» huudahti hän, »mitä sanot?» Äkkiä hän muisti, että hän ei saanut osoittaa järkytystä, ja lisäsi: »Minkä sanan hän jätti?» todeten salaiseksi kauhukseen hätääntyneen katseen tytön silmissä.

»Rouva Forsyte ei jättänyt mitään sanaa, herra.»

»Ei mitään sanaa, hyvä on, kiitos vain, kyllä ymmärrän. Minä syön päivällistä kaupungilla.»

Tyttö meni alakertaan jättäen hänet vielä seisomaan turkissaan ja koneellisesti selailemaan käyntikortteja, joita oli posliinimaljassa hallin leikkauksin koristetulla tammikaapilla.

Herra ja rouva Bareham Culcher. Rouva Septimus Small. Rouva Baynes. Herra Solomon Thornworthy. Lady Bellis. Neiti Hermione Bellis. Neiti Winifred Bellis. Neiti Ella Bellis.

Keitä hitossa olivat kaikki nämä ihmiset? Hän tuntui unohtaneen kaikki tavalliset seikat. Sanat »ei mitään sanaa — matka-arkku ja käsilaukku» leikkivät piilosilla hänen aivoissaan. Oli uskomatonta, että hän ei ollut jättänyt mitään sanaa, ja Soames juoksi yläkertaan yhä turkissaan, hypäten kaksi porrasta kerrallaan niinkuin nuori aviomies ainakin rientäessään kotiin vaimonsa huoneeseen.

Kaikki oli hienoa, raikasta, tuoksuvaa, kaikki täydellisessä järjestyksessä. Suurella, sinipunervan silkkipeiton peittämällä vuoteella oli pussi, jonka hän omin käsin oli kirjonut yöpukuaan varten, tohvelit olivat valmiina sängyn alla, peiton reunakin oli käännetty ikäänkuin odottamaan häntä.

Pöydällä oli hopeakoristeiset harjat ja pullot hänen pukeutumislippaastaan — Soamesin lahja. Tässä täytyi siis olla jokin erehdys. Minkä laukun hän oli ottanut? Soames meni kellon luo aikoen soittaa Bilsonia, mutta muisti ajoissa, että hänen piti olla tietävinään, minne Irene oli mennyt, suhtautua kaikkeen kuin luonnolliseen asiaan ja vain itsekseen hapuilla selvyyteen.

Hän sulki ovet ja koetti ajatella, mutta tunsi aivojensa menevän ympäri, ja äkkiä kyynelet pakottautuivat hänen silmiinsä.

Hän riisui kiireesti turkkinsa ja katsoi kuvaansa peilistä.

Hän oli liian kalpea, kasvot kauttaaltaan harmahtavat. Hän kaatoi vettä vatiin ja alkoi kuumeisesti peseytyä.

Hopeavartiset harjat tuoksuivat heikosti niiltä hyvänhajuisilta hiusvesiltä, joita Irenen oli tapana käyttää, ja tämän tuoksun tuntiessaan Soames alkoi taas tuntea mustasukkaisuuden polttavaa kipua.

Hän heitti turkin ylleen, juoksi portaita alas ja kadulle.

Hän ei ollut kuitenkaan menettänyt kaikkea itsehillintäänsä, ja kulkiessaan Sloane Streetiä alas hän koetti keksiä käyttökelpoista selitystä, jollei löytäisi häntä Bosinneyn luota. Mutta entä jos hän löytäisi? Hänen päättäväisyytensä taaskin herpaantui, hän tuli taloon tietämättä, mitä tehdä, jos Irene olisi siellä.

Toimistotuntien aika oli jo ohi ja katuovi suljettu. Nainen, joka tuli avaamaan, ei osannut sanoa, oliko herra Bosinney sisällä vai eikö, hän ei ollut nähnyt häntä sinä päivänä, ei kahteen tai kolmeen päivään, hän ei nyt käynyt siistimässä Bosinneyn luona, kukaan ei käynyt, arkkitehti —

Soames keskeytti hänet, hän menisi itse katsomaan. Hän nousi ylös kasvot juroina, valkeina.

Ylimmässä kerroksessa ei ollut valoa, ovi oli suljettu, kukaan ei vastannut hänen soittoonsa, hän ei kuullut mitään ääntä. Hänen oli pakko kääntyä takaisin, väristen turkissaan, sydän viluisena. Hän kutsui ajuria ja käski ajamaan Park Laneen.

Matkalla hän koetti muistella, milloin hän viimeksi oli antanut Irenelle maksuosoituksen. Irenellä ei voinut olla muuta kuin kolme tai neljä puntaa, mutta hänellä oli jalokivensä, ja hänelle tuotti hienoa kidutusta kuvitella, kuinka paljon rahaa hän voisi saada niistä — tarpeeksi, jotta he pääsisivät ulkomaille, tarpeeksi, jotta he voisivat elää jonkin aikaa. Hän koetti laskea, vaunut pysähtyivät, ja hän nousi lopettamatta laskuaan.

Hovimestari kysyi, oliko rouva Soames vaunuissa, herra oli sanonut, että molempia odotettiin päivälliselle.

Soames vastasi: »Ei, rouva Forsyte on vilustunut.»

Hovimestari valitti.

Soamesin mielestä mies katsoi häneen tutkivasti ja muisti, ettei hän ollut iltapuvussa. Hän kysyi: »Onko vieraita päivällisellä?»

»Ei muita kuin herra ja rouva Dartie.»

Taaskin Soamesista tuntui, että hovimestari katsoi häneen uteliaasti. Hänen itsehillintänsä petti.

»Mitä katsotte?» hän sanoi. »Mikä minussa on hullusti, häh?»

Hovimestari punastui, ripusti turkin naulaan, mumisi jotakin, joka oli kuin: »Ei mikään, herra, ei toki», ja hiipi salavihkaa pois.

Soames lähti yläkertaan. Hän kulki salin läpi katsomatta ympärilleen ja meni suoraa päätä isänsä ja äitinsä makuuhuoneeseen.

James seisoi sivuttain, hänen pitkän, laihan vartalonsa koverat ääriviivat olivat edukseen paidanhihoissa ja iltapuvun liiveissä, hänen päänsä oli kumarassa, ja valkean kaulanauhan päät kurkistivat vinosti esiin valkean poskiparran alta. Silmät tuijottivat kiinteän keskittyneinä eteensä, huulet olivat pitkällä, hän pani kiinni vaimonsa puvun ylimpiä hakasia. Soames pysähtyi, hänen kurkkuaan kuristi, joko siksi, että hän oli tullut portaita ylös liian nopeasti tai sitten jostakin muusta syystä. Hän itse — häntä ei ollut koskaan — koskaan pyydetty —

Hän kuuli isänsä äänen, joka sanoi ikäänkuin suussa olisi ollut neula: »Kuka se on? Kuka siellä? Mitä tahdotte?» Ja äidin: »Kas niin, Félice, tule panemaan kiinni tämä herra ei ikinä saa valmiiksi.»

Soames pani käden kurkulleen ja sanoi käheästi:

»Se olen minä — Soames.»

Hän pani kiitollisena merkille Emilyn hellän yllätyksen: »Sinäkö, rakas poikani?» ja Jamesin, kun hakanen putosi hänen käsistään: »Mitä, Soames! Mikä toi sinut tänne? Etkö voi hyvin?»

Hän vastasi koneellisesti: »Ei minua mikään vaivaa», ja katsoi heihin, ja hänestä tuntui mahdottomalta kertoa uutistaan.

James, joka hälyttyi helposti, alkoi: »Sinä et näytä terveeltä. Olet luultavasti vilustunut — maksa kai, en ihmettelisi. Äitisi antaa sinulle —»

Mutta Emily keskeytti hänet hiljaa: »Onko Irene mukanasi?»

Soames pudisti päätään.

»Ei», sopersi hän, »Irene on — on jättänyt minut.»

Emily jätti peilin, jonka edessä hän oli seisonut. Hänen kookas, täyteläinen vartalonsa menetti majesteettisuutensa ja muuttui hyvin inhimilliseksi, kun hän riensi Soamesin luo.

»Rakas poikani! Rakas poikani!»

Hän painoi huulensa Soamesin otsalle ja siveli hänen kättään.

Jameskin oli kääntynyt kokonaan poikaansa, hänen kasvonsa näyttävät vanhemmilta.

»Jättänyt sinut?» sanoi hän. »Mitä tarkoitat — jättänyt sinut? Et ole koskaan kertonut minulle, että hän aikoi jättää sinut.»

Soames vastasi nyrpeästi: »Kuinka minä olisin voinut kertoa? Mitä on tehtävä nyt?»

James alkoi kävellä edestakaisin, hän näytti omituiselta ja haikaramaiselta siinä paitahihasillaan. »Mitä on tehtävä!» mutisi hän. »Kuinka minä tietäisin mitä on tehtävä? Mitä hyödyttää kysyä minulta? Kukaan ei kerro minulle mitään, ja sitten tullaan kysymään minulta, mitä on tehtävä, ja minä tahtoisin tietää, mitä minun pitää sanoa. Siinä on äitisi, siinä hän seisoo, hän ei sano mitään. Minä sanon, että sinun pitää lähteä Irenen jäljille.»

Soames hymyili, hänen erikoinen, ylimielinen hymynsä ei ollut koskaan ennen näyttänyt surkealta.

»Minä en tiedä, minne hän on mennyt», sanoi hän.

»Et tiedä, minne hän on mennyt!» sanoi James. »Mitä tarkoitat, et tiedä minne hän on mennyt? Minne otaksut hänen menneen? Hän on lähtenyt tuon nuoren Bosinneyn luo, sinne hän on mennyt. Minä tiesin, että niin tulisi käymään.»

Seuraavan pitkän vaitiolon aikana Soames tunsi äitinsä käden pusertavan omaansa. Ja kaikki mitä tapahtui, tapahtui ikäänkuin hänen oma ajatus tai toimintakykynsä olisi mennyt levolle.

Hänen isänsä kasvot olivat tummanpunaiset ja nytkähtelivät ikäänkuin hän aikoisi ruveta itkemään. Hän lausui sanoja, jotka näyttivät purkautuvan hänestä kuin jonkin sielullisen suonenvedon voimalla.

»Siitä tulee skandaali, minä sanoin sen aina.» Ja kun ei kukaan muu sanonut mitään: »Ja siinä te seisotte, äitisi ja sinä!»

Sitten Emilyn ääni kylmänä, melkein ylenkatseellisena: »No, rauhoitu, James! Soames tekee kaiken voitavansa.»

James tuijotti lattiaan ja sanoi vähän katkonaisesti: »Minä en voi auttaa sinua, minä olen vanha. Älä pidä liian kovaa kiirettä, poikaseni.»

Sitten taas äidin ääni: »Soames tekee kaiken voitavansa. Me emme puhu siitä. Kaikki päättyy vielä hyvin, saatte nähdä.»

Ja James: »Minä en ymmärrä, kuinka se voisi päättyä hyvin. Ja jollei hän ole lähtenyt tuon nuoren Bosinneyn kanssa, neuvon sinua, ettet kuuntele häntä, vaan lähdet perässä ja tuot hänet takaisin.»

Taas Soames tunsi äitinsä käden hyväilevän hivelyn, ja ikäänkuin toistaen jotakin pyhää valakaavaketta hän mutisi hampaittensa välistä: »Minä tahdon.»

Kaikki kolme menivät nyt saliin yhdessä. Siellä olivat talon kolme tytärtä ja Dartie. Jos Irene olisi ollut läsnä, olisi perhepiiri ollut täydellinen.

James vaipui nojatuoliinsa, ja lukuunottamatta kylmää tervehdyssanaa Dartielle, jota hän sekä halveksi että pelkäsi niinkuin sopikin miestä, joka luultavasti aina oli rahapulassa, hän ei puhunut mitään, kunnes kutsuttiin päivälliselle. Soames niinikään oli hiljaa, ja Emily yksin, kylmänrohkea nainen, ylläpiti Winifredin kanssa keskustelua jokapäiväisistä asioista. Hän ei ollut koskaan levollisempi tavoissaan ja puheissaan kuin sinä iltana.

Koska oli päätetty olla puhumatta Irenen paosta, ei kukaan muu perheenjäsen lausunut mielipidettään Soamesin omaksuttavasta oikeasta menettelytavasta, mutta ei juuri voi epäillä, päättäen siitä yleisestä sävystä, missä näitä asioita myöhemmin käsiteltiin, etteikö Jamesin neuvo: »Älä kuuntele häntä, vaan lähde perässä ja tuo hänet takaisin!» olisi saavuttanut hyväksymistä, paria poikkeusta lukuunottamatta, ei ainoastaan Park Lanessa, vaan myös Nicholasin, Rogerin ja Timothyn taloissa. Aivan samoin olisi sen varmaan allekirjoittanut tuo laajempi, kautta Lontoon ulottuva Forsyte-järjestö, joka ei voinut lausua mielipidettään vain siksi, että se ei tuntenut asiaa.

Emilyn ponnistuksista huolimatta tarjosivat Warmson ja lakeija päivällisen melkein hiljaisuuden vallitessa. Dartie oli pahalla tuulella ja joi minkä suinkin saattoi; tytöt yleensä puhelivat toisilleen harvoin. James kysyi kerran, missä June mahtoi olla ja mitä hän teki näihin aikoihin. Kukaan ei osannut vastata. Hän vaipui synkkyyteen. Vasta kun Winifred kertoi, kuinka pikku Publius oli antanut vääränrahansa kerjäläiselle, hän kirkastui.

»Ah», sanoi hän, »kas siinä viisas pikku veitikka. En tiedä mitä hänestä tulee, jos hän jatkaa tähän suuntaan. Älykäs pieni poika, sanon minä!» Mutta se oli vain ohimenevä väläys.

Ruokalajit seurasivat toisiaan juhlallisesti sähkölampun alla, joka loisti pöydälle, mutta ei ylettynyt seinän tärkeimpään koristukseen, niinsanottuun »Turnerin Meritauluun», jossa ei ollut juuri muuta kuin köysiä ja hukkuvia miehiä. Samppanjaa tarjottiin, sitten pullo Jamesin esihistoriallista portviiniä, mutta ikäänkuin luurangon kylmä käsi olisi ollut tarjoamassa.

Kymmeneltä Soames lähti, hän oli kahdesti vastannut kysymykseen, että Irene ei voi hyvin, ja tunsi, että hän ei enää voinut luottaa itseensä. Äiti antoi hänelle suuren, pehmeän suudelman ja hän puristi äidin kättä tuntien lämpimän aallon poskillaan. Hän käveli kotiin kylmässä tuulessa, joka vinkui toivottomana katujen kulmissa, teräksensinisen taivaan alla, jolle tähdet loivat eloa. Hän ei huomannut niiden hallaista tervehdystä eikä käpristyneitten vaahterainlehtien kahinaa eikä yökulkijanaisia, jotka kiirehtivät ohi kuluneissa turkeissaan, eikä kulkurien nälkiintyneitä kasvoja katujen kulmissa. Talvi oli tullut! Mutta Soames riensi kotiin unohtaen kaiken muun, hänen kätensä värisivät, kun hän otti uusimmat kirjeet kultalankahäkistä, johon ne putosivat ovessa olevasta raosta.

Ei mitään Ireneltä.

Hän meni ruokasaliin, tuli loisti siellä kirkkaasti, hänen tuolinsa oli vedetty sen ääreen, tohvelit olivat valmiina, whiskytarjotin ja savukekotelo pöydällä, mutta tuijotettuaan tuohon kaikkeen minuutin tai pari hän sammutti valon ja meni yläkertaan. Siellä oli tulta myös hänen pukeutumishuoneessaan, mutta Irenen huone oli pimeä ja kylmä. Siihen huoneeseen Soames meni.

Hän sytytti monta kynttilää ja kulki kauan edestakaisin vuoteen ja oven väliä. Hän ei voinut tottua ajatukseen, että Irene todella oli jättänyt hänet, ja ikäänkuin vielä hakien jotakin sanaa, jotakin syytä, jotakin avainta avioelämänsä koko salaisuuteen hän alkoi availla komeroita ja laatikoita.

Siinä olivat Irenen puvut. Hän oli aina halunnut, vieläpä vaatinut, että Irenen piti käydä hyvin puettuna — hän oli ottanut mukaansa hyvin harvoja, kaksi tai kolme enintään, ja laatikko laatikon jälkeen, täynnä silkki ja liinatavaroita, oli koskemattomana.

Kenties kaikki olikin vain oikkua, kenties hän oli mennyt merenrannalle saadakseen pariksi päiväksi ilmanvaihtoa. Jospa vain olisikin niin, jospa hän vain tulisi takaisin, silloin ei hän enää ikinä yrittäisi samaa, mitä hän oli tehnyt tuona kohtalokkaana toissa yönä, ei koskaan enää antautuisi vaaraan — vaikka se olikin Irenen velvollisuus, hänen vaimon velvollisuutensa; vaikka hän kuuluikin miehelleen — hän ei koskaan enää antautuisi tuohon vaaraan. Irene ilmeisesti ei ollut oikein selväpäinen!

Soames pysähtyi laatikolle, missä Irene piti jalokiviään. Se ei ollut lukossa ja aukeni, kun hän veti. Jalokivilippaassakin oli avain suulla. Tämä hämmästytti häntä, kunnes hän muisti, että se tietysti oli tyhjä. Hän avasi sen.

Se oli kaukana tyhjästä. Vihreihin samettiosastoihinsa jaettuina olivat kaikki esineet, jotka Soames oli antanut hänelle, vieläpä kello, ja kellon lokeroon oli pistetty kolminurkkainen kirjelippu, joka oli osoitettu Soames Forsytelle.

»Luulen, että en ole ottanut mitään, mitä sinä tai sukulaisesi ovat antaneet minulle.» Ja siinä oli kaikki.

Hän katseli timantti- ja helmisolkia ja rannerenkaita, pientä kultakelloa, jossa oli suuri, safiireihin upotettu timantti, kaikkia vitjoja ja sormuksia, ja kyynelet syöksyivät hänen silmiinsä ja valuivat alas koruille.

Irene ei olisi voinut tehdä mitään, ei ollut tehnyt mitään, joka selvemmin olisi saanut Soamesin ymmärtämään hänen lähtönsä sisäisen merkityksen. Sinä hetkenä hän ehkä ymmärsi melkein kaiken, mitä ymmärrettävää oli — ymmärsi, että Irene tunsi vastenmielisyyttä häntä kohtaan, oli tuntenut jo kauan, että kaikkine aikeineen ja tarkoituksineen he olivat kuin kaksi eri maailmoissa elävää ihmistä, että hänellä ei ollut mitään toiveita, ei ollut koskaan ollut, ja myös — että Irene oli kärsinyt, että hän oli säälittävä.

Sinä liikutuksen hetkenä hän petti Forsyten itsessään, unohti itsensä, etunsa, omaisuutensa — oli kykenevä melkein mihin tahansa, oli kohotettu epäitsekkyyden ja epäkäytännöllisyyden puhtaaseen eetteriin.

Sellaiset hetket menevät nopeasti ohi.

Ja ikäänkuin kyynelet olisivat puhdistaneet hänet heikkoudesta hän nousi, sulki lippaan ja kantoi sen hitaasti, melkein vapisten, toiseen huoneeseen.