8. TANSSIAISET ROGERILLA

Rogerin talo Prince's Gardenissa oli loistavasti valaistu. Oli hankittu suuri määrä vahakynttilöitä, jotka oli asetettu kristallisiin kruunuihin, ja pitkän, kaksiosaisen salongin parkettilattia kuvasti näitä tähtisikermiä. Huone oli saatu todella tilavannäköiseksi siirtämällä kaikki huonekalut yläkertaan ja reunustamalla seinät noilla omituisilla sivistyksen tuotteilla, joita sanotaan tabureteiksi.

Etäisessä nurkassa palmujen keskellä oli piano, jonka nuottitelineellä oli avattuna kappale »Kensingtonin karkeloa.»

Roger oli vastustanut soittokuntaa. Hän ei vähääkään ymmärtänyt, mitä sillä tehtäisiin. Hän ei aikonut kustantaa sellaista, ja sillä hyvä. Francien (äiti, jolle Roger jo kauan sitten oli hankkinut kroonillisen vatsakatarrin, meni vuoteeseen tällaisissa tilaisuuksissa) oli ollut pakko tyytyä vahvistamaan pianoa nuorella miehellä, joka soitti torvea, ja hän oli järjestänyt palmut niin, että jokainen, joka ei katsonut syvälle asioihin, saattoi kuvitella useampien soittajien piilevän siellä. Hän päätti käskeä heitä soittamaan kovaa — torvesta sai paljon musiikkia irti, jos soittaja vain pani siihen sielunsa.

Hän oli vihdoinkin, niinkuin sivistyneemmällä Amerikan kielellä sanotaan, »selvä» — oli läpäissyt tuon kiusallisen hätäkeinojen labyrintin, joka on läpäistävä, ennenkuin muodinmukainen esiintyminen voidaan yhdistää Forsyten terveeseen taloudenhoitoon. Laihana mutta loistavana maissinvärisessä puvussaan, paljon tylliä olkapäillä, hän kulki paikasta paikkaan ja silmäili kaikkea.

Vartavasten hankitulle hovimestarille (Roger piti vain palvelustyttöjä) hän puhui viineistä. Ymmärsikö hän nyt oikein, että herra Forsyte tahtoi kaksitoista Whiteleyltä ostettua samppanjapulloa avattaviksi? Mutta jos samppanja loppui kesken (hän ei kyllä luullut sen loppuvan, useimmat naiset kuitenkin joivat vettä), mutta jos se loppuisi, saisi hän turvautua samppanjabooliin ja tulla toimeen parhaansa mukaan.

Francien mielestä oli sietämätöntä puhua tällaista hovimestarille, se oli niin alapuolella hänen arvonsa, mutta mitä muutakaan voi tehdä, kun isä kerran oli sellainen? Roger, tehtyään itsensä kyllin epämiellyttäväksi tanssin aikana, tulisi sitten punakkana, ulkonevine otsineen, ikäänkuin hän olisi järjestänyt kaiken, hymyilisi ja luultavasti veisi kauneimmat naiset illallispöytään, ja kahdelta, juuri kun tanssi olisi parhaassa vauhdissa, hän menisi salaa soittajien luo, käskisi heitä soittamaan »God save the Queen» ja lähtemään tiehensä.

Francie toivoi hurskaasti, että isä pian väsyisi ja painuisi vuoteeseen.

Hänen kolme tai neljä parasta tyttöystäväänsä, jotka olivat vieraina talossa näitten tanssiaisten kunniaksi, olivat yhdessä hänen kanssaan nauttineet eräässä hyljätyssä yläkerran huoneessa teetä ja kylmää kananpoikaa, jotka tarjottiin kiireisesti. Miehet oli lähetetty päivälliselle Eustacen klubiin, heidän tiettävästi piti saada kunnollinen ruokansa.

Lyönnilleen kello yhdeksän saapui rouva Small yksin. Hän pyysi kaunopuheisesti anteeksi Timothyn poissaoloa, mutta ei maininnut sanaakaan Hesteristä, joka viime hetkessä oli ilmoittanut tahtovansa jäädä rauhaan. Francie otti hänet vastaan vuolaasti ja asetti hänet tuoliin jättäen hänet siihen istumaan yksinäisenä ja nyrpeänä lavendelinvärisessä silkissään — ensi kerran Annin kuoleman jälkeen hänellä oli värillinen puku.

Parhaat tyttöystävät tulivat nyt huoneistaan, jokaisella kuin taikajärjestelyn kautta erivärinen puku, mutta kullakin sama tyllin runsaus olkapäillään ja povellaan — sillä heidän kohtalonaan oli olla tytöiksi liian laihoja. Heidät saatettiin kaikki rouva Smallin luo. Kukaan ei viipynyt hänen seurassaan muuta kuin pari sekuntia, he ryhmittyivät yhteen, juttelivat ja hypistelivät ohjelmiaan ja vilkuilivat salaa ovelle odotellen ensimmäisen miehen ilmaantumista.

Sitten saapui ryhmässä joukko Nicholaslaisia, täsmällisinä kuten aina — se oli Ladbroke Groven korkeinta muotia; ja kohta heidän takanaan Eustace tovereineen, synkeänä ja tupakantuoksuisena.

Nyt tuli kolme tai neljä Francien ihailijaa peräkkäin — hän oli ottanut jokaiselta lupauksen tulla aikaisin. He olivat kaikki sileiksiajeltuja ja vilkkaita — se oli tuota erikoista nuoren miehen vilkkautta, joka oli hiljattain vallannut Kensingtonin. He eivät näyttäneet vähääkään häiriytyvän toinen toistensa läsnäolosta. Jokaisella oli ulkonevat kravatinpäät, valkoiset liivit ja kirjaillut sukat. Ja jokainen oli piilottanut nenäliinan kalvosimeen. He liikkuivat hilpeinä, kukin varustettuna ammattimaisella iloisuudella ikäänkuin olisi tullut suorittamaan suuria tekoja. Tanssiessa olivat heidän kasvonsa kaukana tuosta tanssivan englantilaisen perimätavallisesta juhlallisuudesta, vastuuttomat, hurmaavat, huolettomat; he lennättivät ja pyörittivät pariaan aika vauhtia pitämättä turhantarkkaa lukua soiton tahdista.

Toisia tanssittajia he katselivat kepeän ylenkatseellisesti — he, kevyt prikaati, satojen Kensingtonin »hippojen» sankarit, joilta yksin voi toivoa oikeata käyttäytymistä ja hymyä ja astuntaa.

Tämän jälkeen virta taajeni. Kaitsijat asettuivat ovea vastapäätä olevalle seinustalle, tanssiva aines täytti pian salin pyörteillään.

Miehiä oli niukasti, ja seinäkoristeilla oli tuo erikoinen, intomielinen ilmeensä, tuo kärsivällinen, katkerahko hymynsä, joka näytti sanovan: »Oi, ei, älä narraa minua, kyllä minä tiedän, ettet aio tulla hakemaan minua. Sitä tuskin voisin odottaa.» Ja Francie suostutteli jotakin ihailijaansa tai jotakin muuta parratonta poikaa: »Kas niin, minun mielikseni antakaa minun esittää teidät neiti Pinkille, hän on oikein herttainen tyttö!» Ja Francie kuljetti nuorukaisen paikalle ja sanoi: »Neiti Pink — herra Gathercole. Voitko varata hänelle tanssin?» Silloin neiti Pink hymyili väkinäistä hymyään, punastui vähän ja vastasi: »Oi, enköhän!» Ja varjostaen tyhjää korttiaan hän kirjoitti siihen Gathercolen nimen ja luki sen siitä innokkaasti nuorukaisen ehdottaman tanssin, noin toisen ylimääräisen, kohdalta.

Mutta kun nuorukainen oli mumissut, että on kuuma, ja kadonnut, hän palasi toivottomaan odotukseensa, hymyilemään kärsivällistä, katkerahkoa hymyään.

Äidit, leyhytellen hitaasti viuhkojaan, pitivät silmällä tyttäriään, ja heidän silmistään voi lukea noiden tytärten onnen tarinan. He itse saivat tunti tunnilta istua kuolemanväsyneinä, hiljaisina tai suonenvedontapaisesti puhellen, mutta mitä siitä niinkauan kuin tytöillä oli hauskaa! Mutta nähdä heidät laiminlyötyinä ja syrjässä! Oi, he hymyilivät, mutta heidän silmänsä surmasivat kuin haavoitetun joutsenen silmät, he olisivat tahtoneet iskeä nuoren Gathercolen keikarimaisten housujen höllään paikkaan ja vetää hänet tytärtensä luo — senkin marakatin!

Ja kaikki elämän julmuudet ja kovuudet, sen paatos ja sen mahdollisuuksien epätasaisuus, sen turhamaisuus, epäitsekkyys ja kärsivällisyys, kaikki oli edustettuna tämän Kensingtonin tanssisalin taistelukentällä.

Siellä täällä oli myöskin rakastavaisia — ei ihailijoita sellaisia kuin Francien, jotka ovat oma luokkansa — vaan yksinkertaisesti rakastuneita, jotka vavisten, punastuvina ja hiljaisina etsivät toisiaan ohimenevin silmäyksin, koettivat kohdata ja koskettaa toisiaan tanssin pyörteissä ja silloin tällöin tanssiessaan yhdessä hämmästyttivät satunnaista katselijaa silmiensä kirkkaudella.

Ei sekuntiakaan ennen kymmentä saapui James, saatossaan Emily, Rachel, Winifred (Dartie oli jätetty kotiin, koska hän edellisellä kerralla oli juonut liian paljon samppanjaa Rogerilla), ja nuorin, Cicely, joka esiintyi ensi kerran seuraelämässä. Heidän jälkeensä tulivat ajurilla Soames ja Irene, jotka olivat syöneet päivällistä isänkodissa.

Kaikilla näillä naisilla oli olkanauhat eikä mitään tylliä — ihon rohkeammasta paljastamisesta näki heti, että he tulivat muodikkaammalta puolelta puistoa.

Soames vetäytyi syrjään tanssivien kosketuksesta ja asettui seinustalle. Kalpea hymy huulillaan hän seisoi ja katseli. Valssi toisensa jälkeen alkoi ja päättyi, pari toisensa jälkeen liukui ohi hymyillen, nauraen ja puhellen katkonaisesti tai taas suljetuin huulin, silmät etsien joukosta jotakin, tai hiljaisina, puoliavoimin huulin, katse vajonneena toisen katseeseen. Ja juhlan lemu, kukkien, hiusten ja naisten haju vesien tuoksu nousi tukahduttavana kesäyön kuumuudesta.

Hiljainen, hieman ylenkatseellinen Soames ei näyttänyt panevan merkille mitään, mutta silloin tällöin, hänen silmiensä löytäessä etsimänsä, ne kiintyivät johonkin kohtaan tuossa liikkuvassa ihmisjoukossa, ja hymy kuoli hänen huuliltaan.

Hän ei tanssinut kenenkään kanssa. Muutamat miehet tanssivat vaimojensa kanssa; hänen sopivaisuuden tajunsa ei ollut sallinut hänen tanssia Irenen kanssa heidän mentyään naimisiin, ja Forsytein Jumala tietänee, oliko se hänelle huojennus vai eikö.

Irene kulki ohi tanssien toisten miesten kanssa, hänen iriksensininen pukunsa liukui Soamesin jalkojen edestä. Hän tanssi hyvin, ja Soames oli väsynyt kuulemaan naisten sanovan happamasti hymyillen: »Kuinka kauniisti vaimonne tanssii, herra Forsyte — on oikein ilo katsella häntä!» Väsynyt vastaamaan heille syrjäsilmäyksin: »Niinkö arvelette?»

Eräs nuori pari leyhytteli viuhkaa vallan lähellä, ja siitä tuli epämiellyttävää vetoa. Francie ja eräs hänen ihailijansa seisoivat lähellä. He puhuivat rakkaudesta.

Hän kuuli takaa Rogerin äänen, joka antoi palvelijalle määräyksen illallisesta. Kaikki oli erittäin toisluokkaista! Hän toivoi, ettei olisi tullut ollenkaan! Hän oli kysynyt Ireneltä tahtoiko tämä, että hän tulisi, ja Irene oli vastannut hymyillen tuota hymyään, joka voi tehdä toisen hulluksi: »En toki.»

Minkätähden hän oli tullut? Viimeisenä neljännestuntina hän ei ollut edes nähnyt Ireneä. Tuossa tuli George klovninnaamoineen häntä kohti. Oli liian myöhäistä päästä pakoon.

»Oletko nähnyt Merirosvoa?» kysyi tuo julkea narri. »Hän on sotapoluilla — tukka leikattu ja vaikka mitä.»

Soames sanoi, että hän ei ollut nähnyt, kulki huoneen poikki, joka tanssien lomassa sattui olemaan melkein tyhjänä, meni parvekkeelle ja katsoi alas kadulle.

Eräät vaunut olivat tuoneet myöhäisiä juhlavieraita, ja oven ulkopuolella vetelehti noita Lontoon katujen kärsivällisiä katselijoita, joita valot ja musiikki vetävät puoleensa. Heidän ylöspäinkääntyneet kasvonsa, jotka näyttivät kalpeilta mustia ja likaisia pukuja vastaan, näyttivät tylsän odottavilta, ja Soamesia suututti. Minkätähden heidän sallittiin seisoa siinä, miksi ei poliisi ajanut heitä pois?

Mutta poliisi ei näyttänyt huomaavan heitä; hän seisoi hajareisin kivitykselle levitetyn punaisen maton syrjällä ja hänen kasvoillaan, joita kypärä kehysti, oli sama töllistävä odotus kuin heilläkin.

Parvekkeen ristikkojen läpi Soames näki kadun toisella puolella olevien oksien kiiltävän katulyhdyn valossa ja hiljaa liikkuvan iltatuulessa. Taampaa näkyi talojen yläkertojen valot, jotka olivat kuin silmiä puutarhan tummassa hiljaisuudessa, ja kaiken yläpuolella oli tuo ihmeellinen Lontoon taivas, johon lukemattomien lamppujen valot heijastuivat, holvi, jonka tähtivaloon ihmisten tarpeet ja kuvitelmat taittuvat — loiston ja kurjuuden kuvastin, joka ilta illalta levittää ystävällistä ivaansa penikulmamääriin taloja ja puutarhoja, linnoja ja hökkeleitä, yli Forsytein, poliisien ja kadun kärsivällisten katselijain.

Soames kääntyi pois ja katsoi piilopaikastaan valaistuun huoneeseen. Ulkona oli viileämpi. Hän näki viimeisten tulokkaitten, Junen ja hänen isoisänsä, astuvan sisään. Mikä oli saanut heidät myöhästymään näin? He seisoivat oviaukossa. He näyttivät uupuneilta. Että setä Jolyon olikin ulkona tähän aikaan yöstä! Miksi ei June ollut tullut hakemaan Ireneä, niinkuin tavallisesti? Ja hänen mieleensä tuli äkkiä, ettei hän ollut nähnyt jälkiäkään Junesta pitkiin aikoihin.

Hän katseli tytön kasvoja välinpitämättömänä ja häijysti, hän näki niitten muuttavan väriä, käyvän niin kalpeiksi, että hän luuli tytön kaatuvan, sitten leimahtavan purppuranpunaisiksi. Kääntyessään katsomaan mitä June oli nähnyt, hän huomasi vaimonsa, joka Bosinneyn käsipuolessa tuli salin toisessa päässä olevasta talvipuutarhasta. Hänen silmänsä olivat kiintyneet Bosinneyn silmiin ikäänkuin hän juuri vastaisi tämän tekemään kysymykseen, ja Bosinney katsoi häneen innokkaasti.

Soames katsoi taaskin Junea. Hänen kätensä oli vielä vanhan Jolyonin käsivarrella, hän näytti pyytävän jotakin. Soames näki yllättyneen ilmeen setänsä kasvoilla, sitten he kääntyivät ja lähtivät ovesta ulos kadoten hänen näkyvistään.

Soitto alkoi taas — valssi — ja Soames odotti ikkunakomerossaan hiljaisena kuin patsas, liikkumattomin kasvoin, mutta hymy huulilta oli kadonnut. Nyt hänen vaimonsa ja Bosinney tanssivat ohi tuskin kyynärän päässä pimeästä ikkunakomerosta. Hän tunsi sen gardenian tuoksun, jota Irene käytti, näki hänen povensa nousun ja laskun, hänen silmiensä ikävän, hänen raollaanolevat huulensa ja ilmeen, joka oli hänelle outo. He tanssivat ohi hitaasti, keinuvassa tahdissa, ja Soamesista näytti, että he painautuivat toisiinsa. Hän näki Irenen nostavan katseensa, pehmeän ja tumman, Bosinneyhin ja painavan sen taas alas.

Soames palasi hyvin kalpeana parvekkeelle, nojautui kaiteeseen ja katsoi alas puistoon. Samat olennot töllistelivät vielä tympeän itsepintaisina valoihin, poliisin kasvot olivat myöskin kääntyneet ylöspäin ja tuijottivat, mutta hän ei nähnyt niistä mitään. Alhaalla eräät vaunut ajoivat esiin, kaksi olentoa nousi niihin ja lähti pois…

Sinä iltana June ja vanha Jolyon olivat syöneet päivällistä tavalliseen aikaan. Tyttö oli korkeakauluksisessa arkipuvussaan, vanha Jolyon ei ollut muuttanut pukua.

Aamiaisilla hän oli puhunut tanssiaisista setä Rogerilla, hän olisi tahtonut mennä, hän ei tyhmää kyllä ollut pyytänyt päästä kenenkään seurassa. Nyt oli liian myöhäistä.

Vanha Jolyon nosti terävät silmänsä. Oli aina ollut itsestään selvää, että June oli mennyt tanssiaisiin Irenen kanssa! Ja hän kiinnitti tyttöön tarkkaavaisen katseen ja kysyi: »Miksi et lähde Irenen kanssa?»

Ei! June ei tahtonut pyytää Ireneä, hän lähtisi nyt vain jos — jos isoisä tahtoisi kerran tulla — pieneksi aikaa!

Hänen katseensa oli ollut niin kiihkeä ja niin nääntynyt, että vanha Jolyon oli nuristen suostunut. Hän ei vain tietänyt, sanoi hän, mitä Irene tekisi tuollaisissa tanssiaisissa. Tilaisuus ei olisi paljonkaan arvoinen, siitä hän löisi vaikka vetoa, ja June ei sopinut sellaisiin paremmin kuin kissa! Meri-ilmaa June tarvitsi, ja kun Kansainvälisen Kultayhtiön yleiskokous vain oli ohi, olisikin isoisä valmis viemään hänet rannikolle. Eikö June tahtonut? Voi, hän vallan lopettaa itsensä! Vanha Jolyon vilkaisi häneen surullisesti ja jatkoi aamiaistaan.

June lähti ulos aikaisin ja käveli levottomana kuumuudessa. Hänen pieni keveä olemuksensa, joka viime aikoina oli liikkunut niin hitaasti toimissaan, oli pelkkää tulta. Hän osti itselleen kukkia. Hän tahtoi — hän aikoi olla niin kaunis kuin suinkin mahdollista. Hän tulisi sinne! June tiesi varsin hyvin, että Bosinney oli saanut kutsukortin. Hän tahtoisi nyt näyttää sulhaselleen, että hän ei välittänyt. Mutta syvällä sydämessään hän päätti sinä iltana voittaa hänet takaisin. Hän tuli kotiin touhuissaan ja puhui iloisesti koko lounaan ajan. Vanha Jolyon oli saapuvilla ja meni ansaan.

Iltapäivällä June sai epätoivoisen itkukohtauksen. Hän tukahdutti nyyhkytykset vuoteensa tyynyihin, mutta kun hän vihdoin lakkasi itkemästä, hän näki peilissä turvonneet kasvot ja punaiset silmät, joiden ympärillä oli sinertävät renkaat. Hän viipyi hämärtyvässä huoneessa päivälliseen asti.

Taistelu jatkui hänessä koko tuon hiljaisen aterian ajan. Hän näytti niin varjomaiselta ja uupuneelta, että vanha Jolyon käski »Sankeyta» toimittamaan vastasanan kuskille, hän ei veisi Junea ulos tänä iltana. Junen piti mennä sänkyyn! Tyttö ei vastustellut. Hän meni huoneeseensa ja istui pimeässä. Kello kymmeneltä hän soitti palvelustyttöä.

»Tuo vähän kuumaa vettä ja sano herra Forsytelle, että tunnen itseni täysin levänneeksi nyt. Sano, että jos hän on liian väsynyt, voin aivan hyvin mennä tanssiaisiin yksinkin.»

Tanssiaispuku oli vielä levitettynä sohvalla, ja June pukeutui vihaisen huolellisesti, otti kukat käteensä ja lähti alas, kantaen pientä päätään pystyssä tukkataakan alla. Hän saattoi ohikulkiessaan kuulla vanhan Jolyonin liikkuvan huoneessaan.

Vanha Jolyon pukeutui, hämmästyneenä ja vihaisena. Kello oli yli kymmenen, he eivät ehtisi perille ennen yhtätoista, tyttö oli hullu. Mutta isoisä ei uskaltanut pahoittaa hänen mieltään — tytön ilme päivällisellä vaivasi häntä vielä.

Hän harjasi tukkaansa suurella mustapuisella harjalla kunnes se loisti kuin hopea lampun alla; sitten hänkin astui pimeään rappukäytävään.

June kohtasi hänet siellä, ja sanaakaan sanomatta he astuivat vaunuihin.

Kun ajelun jälkeen, joka tuntui kestävän ikuisuuden, he vihdoin astuivat Rogerin salonkiin, June kätki päättäväisen naamion alle hermostuksensa ja mielenliikutuksensa tuskan. Häpeän tunteen siitä, mitä voisi sanoa »miehen perässä juoksemiseksi» tasoitti pelko, että Phil ei olisikaan mukana, että June ei saisikaan nähdä häntä ja, niinkuin hän itsepintaisesti oli päättänyt, vaikka ei tietänytkään, kuinka se tapahtuisi, voittaa hänet takaisin.

Tanssisalin, sen kiiltävän lattian näkeminen herätti hänessä ilon tunteen, voitonriemun, sillä hän tanssi hyvin ja liiteli tanssiessaan, kevyt kun oli, kuin levoton, kiihkeä pieni henkiolento. Bosinney tietysti pyytäisi hänet tanssiin, ja jos he vain saisivat tanssia yhdessä, tulisi kaikki ennalleen. Hän katseli innokkaasti ympärilleen.

Bosinneyn näkeminen, kun hän Irenen kanssa tuli kukkahuoneesta, kasvoillaan tuo täydellisen poissaoleva, omituinen ilme, iski häneen liian äkisti. He eivät olleet nähneet — kukaan ei saisi nähdä hänen tuskaansa, ei edes isoisä.

Hän pani kätensä vanhan Jolyonin käsivarrelle ja sanoi hyvin hiljaa:

»Minun pitää mennä kotiin, isoisä, minä olen sairas.»

Isoisä lennätti hänet pois muristen itsekseen, että hän kyllä tiesi, kuinka tulisi käymään.

Hänelle vanha Jolyon ei sanonut mitään, mutta kun he taas istuivat vaunuihin, jotka onnellisen sattuman kautta olivat lähellä ovea, hän kysyi: »Mikä on, rakkaani?»

Huomatessaan nyyhkytysten ravistavan koko tuota hentoa ruumista hän hätääntyi hirveästi. Junen piti mennä tohtori Blankille huomispäivänä. Isoisä ajaisi tahtonsa läpi. Hän ei voinut nähdä Junea tällaisena… No, no!

June hillitsi nyyhkytyksensä, pusersi isoisän kättä kuumeisesti ja painui nurkkaansa, kasvot huiviin kätkettyinä.

Vanha Jolyon näki vain hänen silmänsä, jotka tuijottivat liikkumattomina pimeyteen, mutta ei lakannut sivelemästä hänen kättään laihoilla sormillaan.