11. BOSINNEYN KUNNIAAN VEDOTAAN

Richmondin illan jälkeen Soames palasi Henleystä aamujunalla. Koska hän luonnostaan ei harrastanut vesiurheilua, oli hänen vierailunsa pikemmin ollut liikematka kuin huvimatka, eräs jonkin verran huomattava asiakas kun oli kutsunut hänet.

Hän meni suoraan Cityyn, mutta huomasi asiain olevan lamassa ja lähti kolmelta, iloisena päästessään rauhassa kotiin. Irene ei odottanut häntä. Eipä siltä, että Soamesilla olisi ollut mitään halua vakoilla hänen edesottamuksiaan, mutta eihän siinä mitään pahaa ollut, jos kerran astui näyttämölle odottamatta.

Muutettuaan pukua hän meni saliin. Irene istui sohvan nurkassa, joka oli hänen lempipaikkansa, ja hänen silmiensä ympärillä oli renkaat ikäänkuin hän ei olisi nukkunut.

Soames kysyi: »Kuinka olet sisällä? Odotatko jotakin?»

»Odotan — tahi en erikoisesti.»

»Ketä?»

»Herra Bosinney sanoi kenties tulevansa.»

»Bosinney. Hänen pitäisi olla työssä.»

Tähän Irene ei vastannut.

»No niin», sanoi Soames, »minä tahdon, että tulet kanssani ostoksille ja sitten lähdemme Puistoon.»

»Minä en tahdo lähteä ulos, minulla on päänsärkyä.»

Soames vastasi: »Aina sinulla on päänsärkyä, kun minä tahdon sinua jonnekin. Sinulle tekee vain hyvää tulla istumaan sinne puitten varjoon.»

Irene ei vastannut.

Soames oli hiljaa muutamia minuutteja ja sanoi vihdoin: »Minä en tiedä, mikä on sinun käsityksesi vaimon velvollisuuksista. En ole koskaan tietänyt.»

Hän ei odottanut vastausta, mutta Irene vastasi.

»Minä olen koettanut tehdä, mitä tahdot, eikä ole minun vikani, jollen ole kyennyt panemaan siihen sydäntäni.»

»Kenen syy se sitten on?» Soames katseli häneen syrjästä.

»Ennenkuin menimme naimisiin, lupasit antaa minun lähteä, jos avioliittomme ei ole onnellinen. Onko se onnellinen?»

Soames rypisti kulmiaan.

»Onnellinen», änkytti hän — »se olisi onnellinen, jos sinä käyttäytyisit kunnollisesti.»

»Minä olen koettanut», sanoi Irene. »Annatko minun lähteä?»

Soames kääntyi. Hän oli salaa hälyttynyt ja turvautui kiukkuun.

»Annanko sinun lähteä? Sinä et tiedä mitä puhut. Antaisin sinun lähteä? Kuinka minä voisin antaa sinun lähteä? Mehän olemme naimisissa, emmekö ole? Mistä sinä sitten puhut? Jumalan tähden, säästä meitä tuollaisesta roskasta! Hae hattusi ja tule istumaan puistoon.»

»Sinä et siis anna minun lähteä?»

Hän tunsi Irenen silmien viipyvän hänessä omituisin, liikuttavin katsein.

»Anna sinun lähteä!» hän sanoi. »Ja mihin maailmassa sinä joutuisit, jos minä antaisin? Sinullahan ei ole rahaa!»

»Kyllä minä jotenkuten tulisin toimeen.»

Soames käveli nopeasti huoneen päästä päähän ja pysähtyi sitten hänen eteensä.

»Ymmärrä nyt», sanoi hän, »kerta kaikkiaan minä en tahdo kuulla sinun puhuvan tuollaisia. Mene hakemaan hattusi!»

Irene ei liikahtanut.

»Minä otaksun», sanoi Soames, »että et tahdo menettää herra Bosinneyn mahdollista vierailua.»

Irene nousi hitaasti ja lähti huoneesta. Hän palasi takaisin hattu päässä.

He lähtivät ulos.

Oli jo ohi tuo kirjava varhaisen iltapäivän tunti, jolloin ulkomaalaiset ja muut intoilijat parveilevat puistossa, luullen olevansa muodikkaita. Oikea, varsinainen hetki oli myös jo melkein ohi, kun Soames ja Irene ehtivät istahtaa Akilleus-patsaan juureen.

Oli jo kulunut jonkin aikaa siitä, kun Soames viimeksi oli saanut nauttia hänen seurastaan Puistossa. Hänen avioelämänsä kahden ensimmäisen huvikauden menneitä iloja oli ollut, kun hän täällä, koko Lontoon edessä, suureksi, mutta salaiseksi ylpeydekseen, sai tuntea omistavansa tuon viehättävän olennon. Miten monta iltapäivää hän olikaan istunut siinä Irenen vieressä äärimmäisen siistinä, vaaleanharmaat hansikkaat käsissä, huulilla hieno, ylimielinen hymy, nyökäten päätään tuttaville ja aina silloin tällöin nostaen hattua.

Vaaleanharmaat hansikkaat olivat vielä hänen käsissään, hienon ivallinen hymy huulilla, mutta mihin oli joutunut tuo tunne hänen sydämestään?

Tuolit tyhjenivät nopeasti, mutta vieläkin hän pidätti Ireneä täällä, hiljaisena ja kalpeana, ikäänkuin suorittamassa salaista rangaistusta. Kerran pari Soames huomautti jotakin, ja Irene taivutti päätään tai sanoi: »Niin», väsyneesti hymyillen.

Aitauksen sivustaa kulki eräs mies niin nopeasti, että ihmiset katselivat hänen jälkeensä.

»Katsos tuota aasia!» sanoi Soames. »Hän mahtaa olla hullu, kun kävelee tuota vauhtia näin kuumalla!»

Hän kääntyi, Irene oli tehnyt nopean liikkeen.

»Halloo!» sanoi hän. »Sehän on ystävämme Merirosvo.»

Ja hän istui hiljaa, ylenkatseellinen hymynsä huulillaan, tietoisena siitä, että Irenekin istui hiljaa ja hymyili.

»Tervehtiiköhän Irene häntä?» ajatteli Soames.

Mutta Irene ei tehnyt mitään merkkiä.

Bosinney ehti kaiteen päähän ja käveli takaisin portaita hoippuen kuin lintukoira. Nähdessään heidät hän seisahtui kuin kivettyneenä ja nosti hattua.

Hymy ei luopunut Soamesin kasvoilta. Hänkin nosti hattua.

Bosinney tuli heidän luokseen näyttäen uupuneelta kuin kovan ruumiillisen ponnistuksen jälkeen. Hiki pisaroi hänen otsallaan, ja Soamesin hymy näytti sanovan: »Sinulla on ollut vaikea aika, ystäväni…!» »Mitä sinä teet Puistossa?» hän kysyi. »Me luulimme, että halveksit sellaista haihattelua!»

Bosinney ei näyttänyt kuulevan. Hän vastasi Irenelle: »Kävin teillä, toivoin tapaavani teidät kotona.»

Joku taputti Soamesia selkään ja puhutteli häntä, ja vaihtaessaan pari tyhjänpäiväistä sanaa olkansa yli hän menetti Irenen vastauksen. Hän teki päätöksensä.

»Me lähdemme juuri sisään», hän sanoi Bosinneylle. »Paras, että tulet syömään päivällistä kanssamme.» Tähän kutsuun hän pani omituista kerskailua ja vielä omituisempaa paatosta. »Sinä et voi pettää minua», tuntuivat hänen katseensa ja äänensä sanovan, »mutta katsos, minä luotan sinuun, minä en pelkää sinua!»

He lähtivät Montpellier Squarelle yhdessä, Irene heidän keskellään. Ahtailla kaduilla Soames kulki edellä. Hän ei kuunnellut heidän keskusteluaan; tuo omituinen päätös luottaa heihin, jonka hän äsken oli tehnyt, näytti elähyttävän hänen salaistakin käytöstään. Hän sanoi itselleen kuin pelaaja: »Se on kortti, jota en uskalla heittää pois — minun täytyy pelata sen koko arvolla. Minulla ei ole liian paljon mahdollisuuksia.»

Hän pukeutui hitaasti, kuuli Irenen lähtevän huoneestaan ja menevän alakertaan, mutta viivytteli itse pukeutumishuonessaan vielä runsaat viisi minuuttia. Sitten hän lähti alas ja sulki vartavasten kuuluvasti oven osoittaakseen tulevansa. Hän tapasi heidät seisomasta tulisijan luota, kenties puhellen, kenties ei, hän ei osannut sanoa.

Hän näytteli osaansa ilveilyssä illan pitkän — hänen käytöksensä vierasta kohtaan oli ystävällisempää kuin koskaan ennen, ja kun Bosinney vihdoin lähti, hän sanoi: »Sinun pitää tulla pian taas, Irene mielellään puhuu kanssasi talosta!» Taaskin hänen äänessään oli omituista pöyhkeyttä ja omituisempaa paatosta, mutta hänen kätensä oli kylmä kuin jää.

Uskollisena päätökselleen hän kääntyi pois kun he sanoivat hyvästi toisillen, kääntyi pois vaimostaan, kun tämä seisoi riippuvan lampun alla sanomassa hyvää yötä — kääntyi pois näkemästä hänen kultaisen päänsä loistavan lampun valossa, hänen hymyileviä, surullisia huuliaan, näkemästä Bosinneyn silmien katsetta, joka oli kuin koiran, joka katsoo isäntänsä silmiin.

Ja hän meni vuoteeseen varmana siitä, että Bosinney rakasti hänen vaimoaan.

Kesäyö oli kuuma, niin kuuma ja tyven, että jokaisesta avoimesta ikkunasta tuli vain kuumempaa ilmaa sisään. Kauan hän kuunteli Irenen hengitystä.

Irene saattoi nukkua, mutta hänen piti valvoa. Ja valveilla maatessaan hän paadutti itsensä näyttelemään tyvenen ja luottavaisen aviomiehen osaa.

Pikkutunneilla hän nousi vuoteesta, meni pukeutumishuoneeseensa ja nojautui avonaisesta ikkunasta ulos.

Hän saattoi tuskin hengittää.

Eräs yö neljä vuotta sitten tuli hänen mieleensä — viimeinen yö ennen hänen häitään, kuuma ja tukahduttava kuin tämäkin.

Hän muisti, kuinka hän oli loikoillut pitkässä korituolissa olohuoneensa ikkunan ääressä Victoria Streetin varrella. Alhaalla sivukadulla joku mies oli paiskannut oven kiinni, nainen oli parkaissut — hän muisti ikäänkuin aivan äsken tapahtuneina tuon kahakan äänen, oven paukauksen ja sitä seuranneen kuolemanhiljaisuuden. Ja sitten oli varhainen vesivaunu, joka puhdisti noen kaduilta, lähestynyt oudossa, hyödyttömässä lampunvalossa — hän oli vielä kuulevinaan sen kolinan lähempää ja lähempää, kunnes se ajoi ohi ja lakkasi kuulumasta.

Hän nojasi kauas ulos pukeutumishuoneen ikkunasta, alhaallaolevaa pientä pihaa kohti, ja näki aamun ensimmäisen valon. Pimeitten seinien ja kattojen ääriviivat sumenivat hetkeksi ja tulivat sitten näkyviin entistä terävämpinä.

Hän muisti, kuinka hän tuona toisena yönä oli katsellut lamppujen kalpenemista pitkin Victoria Streetin pituutta, kuinka hän oli viskannut vaatteet ylleen ja lähtenyt kadulle, kulkenut ohi talojen ja puistikkojen sille kadulle, jolla Irene asui, ja seisonut siinä katselemassa tuon pienen talon päätyä, joka oli hiljainen ja harmaa kuin kuolleen miehen kasvot.

Ja äkkiä hänen mieleensä sinkosi sairas kuvitelma: Mitä hän tekee? — tuo mies, joka vainoaa minua, joka oli täällä tänä iltana, joka rakastaa vaimoani — kulkeeko hän ehkä tuolla nuuskimassa ja etsimässä häntä niinkuin tiedän hänen kulkeneen ja etsineen tänä iltapäivänä? Katseleeko hän taloani parastaikaa, vai mitä?

Hän hiipi porraskäytävän kautta talon etuosaan, veti salaa syrjään kaihtimet ja avasi erään ikkunan.

Harmaa valo viipyi puistikon puissa ikäänkuin yö suuren koiperhosen tavoin olisi sivellyt niitä siivillään. Lamput paloivat vielä, vallan kalpeina, mutta yksikään sielu ei hiiskahtanut — ei elävää olentoa näkyvissä!

Äkkiä kuitenkin kuului kaukaa kuoleman hiljaisuudesta hyvin heikkona kummallinen huuto, joka oli kuin jonkun taivaasta suljetun, autuuttansa itkevän harhailevan sielun ääni. Nyt se kuului taas — taas! Soames sulki ikkunan hytisten.

Sitten hän ajatteli: »Ah, ne ovat vain riikinkukot joen toisella puolella.»