8. BOSINNEYN LÄHTÖ

Vanha Jolyon ei harrastanut kiireellisiä päätöksiä, ja on luultavaa, että hän edelleen olisi vain ajatellut Robin Hillin talon ostoa, jollei Junen ilme olisi sanonut hänelle, että hän ei saisi mitään rauhaa, ennenkuin ryhtyisi toimeen.

Aamiaisella seuraavana päivänä June kysyi häneltä, miksi ajaksi tilattaisiin vaunut.

»Vaunut!» sanoi vanha Jolyon näköjään viattomana. »Mitä varten? En minä ole aikonut lähteä ulos!»

June vastasi: »Jollet lähde aikaisin, et tapaa James setää, ennenkuin hän lähtee Cityyn.»

»James — mitä James sedästäsi?»

»Talo», vastasi tyttö sellaisella äänellä, että isoisä ei enää teeskennellyt tietämättömyyttä.

»En minä ole päättänyt», sanoi hän.

»Sinun täytyy! Sinun täytyy! Voi, isoisä, ajattele minua!»

Vanha Jolyon murisi: »Ajattele sinua — ainahan minä ajattelen sinua, mutta sinä et ajattele itseäsi, sinä et ajattele, mihin panet itsesi. No niin, käske vaunut kymmeneksi.»

Neljännestä yli kymmenen hän asetteli sateenvarjoaan Park Lanen telineelle — hän ei viitsinyt jättää pois hattuaan ja takkiaan — ja sanoen Warmsonille, että tahtoisi tavata herraa, hän sen paremmin ilmoittautumatta astui työhuoneeseen ja istahti odottamaan.

James oli vielä ruokasalissa puhelemassa Soamesin kanssa, joka oli taas tullut käymään ennen aamiaista. Kuullessaan kuka tulija oli hän mutisi hermostuneesti: »No, mitähän asiaa hänellä on?»

Sitten hän nousi.

»Niin», sanoi hän Soamesille, »älä mene tekemään mitään liian kiireellistä. Ensi työksesi sinun pitää ottaa selville, missä hän on — minä kääntyisin asiassa Stainerin puoleen, hänellä on parhaat miehet, ja jos he eivät löydä häntä, ei kukaan löydä.» Ja äkkiä, omituisesti heltyen, hän mutisi itsekseen: »Pieni raukka! Minä en ymmärrä, mitä hän ajatteli!» Ja hän meni ulos puhaltaen nenäänsä.

Vanha Jolyon ei noussut nähdessään veljensä, mutta ojensi kätensä ja vaihtoi hänen kanssaan Forsyten kädenlyönnin.

James otti toisen tuolin pöydän luota ja nojasi pään käsiinsä.

»No mitä kuuluu?» sanoi hän. »Sinua emme juuri näe näihin aikoihin.»

Vanha Jolyon ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta.

»Kuinka Emily jaksaa?» kysyi hän, ja jatkoi odottamatta vastausta: »Tulin kysymään sinulta tuota nuoren Bosinneyn asiaa. Sanovat, että tuo hänen talonsa on eriskummallinen kuin valkea elefantti.»

»Minä en tiedä mitään valkeasta elefantista», sanoi James, »mutta minä tiedän, että hän on hävinnyt oikeusjuttunsa ja sanoisin, että hän tekee vararikon.»

Vanha Jolyon ei ollut hidas tarttumaan tilaisuuteen, jonka tämä sana antoi hänelle.

»Sitä en ihmettelisi vähääkään!» sanoi hän, »ja jos Bosinney tekee vararikon, ei »varakas mies» saa mitään taskuunsa. Minä ajattelin vain näin: jos hän ei kerran aio ruveta asumaan siellä —»

Nähdessään sekä yllätystä että epäluuloa Jamesin silmissä hän jatkoi nopeasti: »En minä tahdo tietää mitään, otaksun, että Irene ratkaisee asian — se ei kuulu minuun. Mutta suunnittelen maataloa itselleni, ei liian kaukana Lontoosta, ja jos tämä sopii minulle, en näe mitään syytä, miksi en katselisi sitä, sopuhinnasta tietysti.»

James kuunteli tätä selitystä mielessään omituinen sekoitus epäilystä, epäluuloa ja huojennusta, johon yhtyi pelko, että takana olisi jotakin ja joka sai väriä hänen vanhasta horjumattomasta luottamuksestaan vanhemman veljen vilpittömyyteen ja arvostelukykyyn. Hän oli myöskin levoton siitä, oliko vanha Jolyon kuullut jotakin ja millä tavalla hän oli kuullut. Jonkinlaista toivorikkautta herätti ajatus, että jos Junen suhde Bosinneyhin oli kokonaan lopussa, isoisä tuskin näyttäisi halukkaalta auttamaan nuorta miestä. Kaiken kaikkiaan hän oli hämmästynyt, ja koska hän ei halunnut näyttää sitä eikä paljastaa itseään millään tavoin, hän sanoi:

»Puhutaan, että aiot muuttaa testamenttiasi poikasi hyväksi.»

Kukaan ei ollut puhunut sellaista, hän oli vain lisännyt sen tosiseikan, että oli nähnyt vanhan Jolyonin poikansa ja lastenlastensa seurassa, siihen toiseen tosiseikkaan, että tämä oli hakenut testamenttinsa pois Forsyte, Bustard ja Forsyten toimistosta. Luoti osui maaliin.

»Kuka kertoi sen sinulle?» kysyi vanha Jolyon.

»En varmastikaan muista», sanoi James, »minä en voi muistaa nimiä — mutta tiedän, että joku kertoi. Soames kulutti paljon rahaa tuohon taloon, hän ei luultavasti luovu siitä muuten kuin hyvästä hinnasta.»

»Vai niin», sanoi vanha Jolyon, »jos hän luulee, että aion maksaa satumaisen hinnan, hän varmasti erehtyy. Minulla ei ole rahoja viskattavaksi pois niinkuin hänellä näyttää olevan. Koettakoon panna sen pakkomyyntiin, niin hän näkee, mitä siitä saa. Se ei ole joka miehen talo, olen kuullut.»

James, joka salaa oli juuri samaa mieltä, vastasi: »Se on herrasmiehen talo. Soames on täällä nyt, jos haluat tavata häntä.»

»En», sanoi vanha Jolyon, »en mene vielä niin pitkälle, eikä koko asiasta luultavasti tule mitään, sen näen varsin hyvin, jos minua kohdellaan tällä tavoin.»

James säikähti vähän. Kun tultiin kaupallisen siirron eri kohtiin, oli hän varma itsestään, sillä silloin hän oli tekemisissä tosiasiain eikä ihmisten kanssa, mutta tämäntapaiset valmistavat toimenpiteet hermostuttivat häntä — hän ei koskaan tietänyt, kuinka pitkälle hän saattoi mennä.

»No niin», sanoi hän, »minä en tiedä mitään siitä. Soameshan ei kerro minulle mitään, mutta luulisin, että hän pitää talon — se on hintakysymys.»

»Oh», sanoi vanha Jolyon, »älä anna hänen ryhtyä mihinkään ystävyyskauppoihin.» Hän pani hatun päähänsä hieman närkästyneenä.

Ovi avautui ja Soames tuli sisään.

»Täällä on poliisi, joka kysyy Jolyon setää», sanoi hän, hymyntapaisensa huulillaan.

Vanha Jolyon katsoi häneen vihoissaan, ja James sanoi: »Poliisi? Minä en tiedä mitään poliisista. Mutta otaksun, että sinä tiedät», lisäsi hän katsoen epäillen vanhaa Jolyonia. »Sinun kai pitää tavata hänet.»

Poliisiviranomainen seisoi hallissa katsellen raskasluomisilla vaaleansinisillä silmillään hienoa vanhaa englantilaista kalustoa, jonka James kerran sieppasi kuuluisassa Mavrojano-myynnissä Pertman Squarella. »Tapaatte veljeni täällä», sanoi James.

Poliisimies nosti sormensa kunnioittaen korkean lakkinsa reunaan ja astui työhuoneeseen.

James katseli omituisin tuntein hänen menoaan.

»No niin», sanoi hän Soamesille, »meidän pitää kai odottaa ja katsoa, mitä hän tahtoo. Setäsi on täällä kysymässä taloa.»

Hän palasi Soamesin kanssa ruokasaliin, mutta ei voinut olla rauhassa.

»Mitä ihmettä hän tahtoo?» hän mutisi taas.

»Kuka?» vastasi Soames. »Poliisiko? He lähettivät hänet tänne Stanhope Gatelta, siinä kaikki, mitä minä tiedän. Tuo Jolyon sedän »lahkolainen» on kai näpistellyt, luulisin.»

Mutta kaikessa levollisuudessaan oli hänenkin paha olla.

Kymmenen minuutin kuluttua vanha Jolyon tuli sisään.

Hän astui pöydän luo ja seisoi siinä täysin hiljaisena venytellen pitkiä valkeita viiksiään. James katsoi häneen suu auki — hän ei ollut koskaan ennen nähnyt veljeään tuon näköisenä.

Vanha Jolyon nosti kättään ja sanoi hitaasti:

»Nuori Bosinney on joutunut raitiovaunun alle sumussa ja kuollut.»

Sitten, seisoen veljensä ja veljenpoikansa edessä hän katsoi alas heihin silmät syvinä: »Puhutaan — jotakin — itsemurhasta», sanoi hän.

Jamesin leuka tärähti. »Itsemurhasta? Minkä tähden hän olisi tehnyt itsemurhan?»

Vanha Jolyon vastasi tuikeasti: »Jumala tietää, jollet sinä ja poikasi tiedä!»

Mutta James ei vastannut.

Jokaiselle korkeaan ikään ehtineelle ihmiselle, myöskin Forsytelle, elämä on tarjonnut katkeria kokemuksia. Ohikulkija, joka näkee heidät kietoutuneina tavan, rikkauden ja mukavuuden vaippoihin, ei ikinä epäilisi, että mustia varjoja on langennut heidän teilleen. Jokaiselle korkeaan ikään ehtineelle ihmiselle — Sir Walter Benthamille itselleen — on itsemurhan ajatus joskus saapunut ainakin sielun etuhuoneeseen saakka, viipynyt kynnyksellä, odottaen sisäänpääsyä, mutta tullut torjutuksi sisemmästä huoneesta jonkin satunnaisen tosiseikan, epämääräisen pelon, tuskallisen toiveen voimasta. Forsyteille tuo viimeinen omaisuudesta luopuminen on vaikeata. Oi, se on vaikeata! Harvoin he voivat toteuttaa sen, kenties ei koskaan — ja kuinka vähältä onkaan joskus pitänyt!

Niin oli Jamesinkin laita! Sitten, kesken ajatustensa sekavuutta hän puhkesi sanomaan: »Mitä, minähän luin sen eilen sanomalehdistä: 'Yliajo sumussa'. He eivät tietäneet hänen nimeään.» Hän kääntyi toisista kasvoista toisiin sielunsa hämmingissä, mutta vaistomaisesti hän kaiken aikaa torjui tuon huhun itsemurhasta. Hän ei uskaltanut hyväksyä tuota ajatusta, joka oli niin kokonaan vastoin hänen etujaan, vastoin hänen poikansa, jokaisen Forsyten etuja. Hän taisteli sitä vastaan, ja koska hänen luontonsa aina itsetiedottomasti hylkäsi sen, mitä se ei voinut turvallisena ottaa vastaan, voitti hän vähitellen tämän pelkonsa. Se oli tapaturma! Sen täytyi olla!

Vanha Jolyon katkaisi hänen mietteensä.

»Kuolema seurasi silmänräpäyksessä. Hän makasi koko eilisen päivän sairaalassa. Kukaan ei voinut sanoa, kuka hän oli. Minä menen sinne nyt, sinä ja poikasi voitte tulla mukaan.»

Koska kukaan ei vastustanut tätä määräystä, hän astui edellä huoneesta.

Päivä oli tyven ja selkeä ja aurinkoinen, ja ajaessaan Stanhope Gatesta Park Laneen vanha Jolyon oli pitänyt kuomun alhaalla. Mukaviin tyynyihinsä nojaten, sikaariaan lopetellen hän oli mielihyväkseen todennut ilman kirpeän raikkauden, vaunujen ja ihmisten kohinan, tuon omituisen, miltei pariisilaisen vilkkauden, jonka ensimmäinen kaunis päivä sumun tai sateen horrostilan jälkeen tuo Lontoon kaduille. Ja hän oli tuntenut itsensä onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin kuukausiin. Tunnustus Junelle ei enää painanut mieltä, hänellä oli toivossa poikansa ja ennen kaikkea lastenlastensa seura tulevaisuudeksi — (hän oli sopinut kohtaamisesta nuoren Jolyonin kanssa Hotch Potch-klubissa sinä samana aamuna saadakseen vielä puhua asiasta) — ja edessä oli mieluisan jännittävä kohtaus, voitto Jamesista ja »varakkaasta miehestä» tuossa taloasiassa.

Nyt hän piti vaunut ummessa, hänellä ei ollut sydäntä katsella iloisuutta, eikä ollut oikein, että kukaan Forsyte nähtäisiin ajavan poliisin seurassa.

Vaunuissa poliisi taas puhui kuolemantapauksesta.

»Siinä paikassa ei ollut kovin taajaa. Ajaja sanoo, että tuolla herralla olisi pitänyt olla aikaa nähdä, mistä oli kysymys — hän näytti kävelevän suoraan päin. Hänellä näyttää olleen paljon vaikeuksia, löysimme useita panttilappuja hänen taskuistaan, hänen pankkitilinsä on ylitetty, ja tämän päivän lehdissä kerrotaan tuo oikeusjuttu.» Hänen kylmät siniset silmänsä siirtyivät toisesta vaunuissa olevasta Forsytesta toiseen.

Vanha Jolyon, joka piti vahtia nurkassaan, näki veljensä kasvojen muuttuvan, näki niiden huolestuneen, onnettoman ilmeen syvenevän. Poliisin sanat tosiaankin herättivät henkiin kaikki Jamesin pelot ja epäilykset. Vaikeuksia — panttilappuja — ylitetty tili! Nämä sanat, jotka olivat kautta elämän olleet hänelle etäinen painajainen, näyttivät tekevän vaarallisen todelliseksi tuon itsemurhaepäilyksen, jota mistään hinnasta ei saanut hyväksyä. Hän etsi poikansa katsetta, mutta ilvessilmäinen, vaitelias, liikkumaton Soames ei antanut mitään vastausta. Ja vanhalle Jolyonille, joka arvasi keskinäisen puolustusliiton näiden kahden välillä, tuli voittamaton halu saada oma poikansa rinnalleen, ikäänkuin tuo käynti kuolleen miehen ruumiin luona olisi taistelu, joka hänen muuten piti suorittaa yksinään noita kahta vastaan. Ja hänen aivoissaan pyöri ajatus, miten Junen nimi oli saatava pysymään poissa asiasta. Jamesilla oli poikansa tukenaan! Miksi ei hän voisi lähettää hakemaan Jo'ta?

Hän otti korttilaatikon taskustaan ja kirjoitti lyijykynällä seuraavan viestin:

»Lähde heti. Olen lähettänyt vaunut hakemaan.»

Noustessaan vaunuista hän antoi kortin ajurilleen ja käski häntä ajamaan niin nopeasti kuin suinkin saattoi Hotch Potch-klubiin, ja jos herra Forsyte oli siellä, antamaan kortin hänelle ja tuomaan hänet heti tänne. Jos herra Forsyte ei ollut vielä saapunut, oli hänen odotettava.

Hän nousi hitaasti portaita toisten jäljissä nojautuen sateenvarjoonsa ja pysähtyi hetkiseksi vetämään henkeään. Poliisi sanoi: »Tämä on ruumishuone, herra. Mutta ei mitään kiirettä.»

Paljaassa, valkeassa huoneessa, jonka tyhjällä lattialla oli pari auringon läikkää, makasi lakanan peittämä hahmo. Poliisi tarttui isolla, lujalla kädellä lakanaan ja käänsi sen syrjään. Kasvot, jotka eivät mitään nähneet, tuijottivat heihin, ja molemmilta puolin noita näkemättömiä, ilkkuvia kasvoja tuijottivat nuo kolme Forsytea, ja jokaisessa nousivat ja laskivat hänen oman luontonsa mielenliikutukset, pelon ja säälin tunteet niinkuin nousevat ja laskevat elämän aallot, joitten huuhtelulta nämä seinät iäksi sulkivat Bosinneyn pois. Ja oman luonnon suunnannäyttäjä, tuo kumma, oleellinen joustin, joka kääntelee jokaista ihmisolentoa tarkasti, muuttumattomasti toisin kuin ketään muuta, pakotti jokaisen heistä omaksumaan eri ajatusasenteen. Kaukana toisistaan!-» kuitenkin tutkimattoman suljettuna seisoi jokainen siinä, yksinään kuoleman kanssa, hiljaisina, katse maassa.

Poliisi kysyi hiljaa: »Tunnetteko tämän miehen?»

Vanha Jolyon nosti ja nyökäytti päätään. Hän katseli vastapäätä olevaa veljeään, tuota pitkää, laihaa olentoa, joka seisoi murehtien kuolleen ääressä, kasvot tumman punaisina, jännittynyt ilme harmaissa silmissään, ja Soamesia, joka valkeana ja hiljaisena seisoi isänsä vieressä. Ja kaikki kauna, mitä hän oli tuntenut noita kahta kohtaan, oli kadonnut kuin savu Kuoleman pitkässä, valkeassa läheisyydessä. Mistä se tulee, kuinka se tulee — Kuolema? Kaikki edelläkäynyt kaatuu äkkiä kumoon, sokeasti on lähdettävä polulle, joka vie — mihin? Pimeä sammuttaa valon! Raskas, raaka ruhjoutuminen, joka kaikkien ihmisten on käytävä läpi — pitäen silmänsä kirkkaina ja rohkeina loppuun asti! Pieniä ja mitättömiä, pelkkiä hyönteisiä he ovat! Ja vanhan Jolyonin kasvoilla välähti, sillä Soames mutisi jotakin poliisille ja hiipi ääneti pois.

Sitten äkkiä James nosti silmänsä. Tuossa epäluuloisessa, levottomassa katseessa oli omituinen vetoomus: »Minä tiedän, että en ole tasaväkinen kanssasi», se näytti sanovan. Ja etsien nenäliinan James kuivasi otsaansa, kumartui sitten surullisena ja raukeana kuollutta kohden, kääntyi ja kiirehti ulos hänkin.

Vanha Jolyon seisoi, hiljaisena kuin kuollut, silmät vainajassa kiinni. Kuka osaa sanoa, mitä hän ajatteli? Itseäänkö siltä ajalta, jolloin hänen hiuksensa olivat ruskeat niinkuin tuon nuoren miehen, joka lepäsi kuolleena hänen edessään? Itseäänkö siltä ajalta, jolloin hänen taistelunsa juuri alkoi tuo pitkä, pitkä taistelu, jota hän oli rakastanut, taistelu joka oli päättynyt tuolta nuorelta mieheltä jo melkein ennen alkamistaan? Pojantytärtäänkö ja hänen murtuneita toiveitaan? Tuota toista naista? Sitäkö, kuinka kummallista, kuinka säälittävää kaikki oli? Ja kuinka tutkimaton, kuinka katkera iva piili tuollaisessa lopussa! Oikeus! Ihmisellä ei ole oikeutta, sillä he ovat aina pimeydessä!

Tai kenties hänen filosofiansa oli tämä: Parempi päästä pois kaikesta! Parempi olla selvä elämästä, niinkuin tämä poika parka…

Joku kosketti hänen käsivarteensa.

Kyynel kihosi hänen silmäänsä ja kostutti luomia. »No niin», sanoi hän, »minusta ei ole mitään hyötyä täällä. Parempi, että lähden. Tule sinä luokseni niin pian kuin voit, Jo», ja pää painuksissa hän meni ulos.

Nuoren Jolyonin vuoro oli nyt asettua seisomaan kuolleen miehen ääreen, jonka kaatuneen ruumiin ympärillä hän oli näkevinään kaikki Forsytet hengästyneinä, lyötyinä. Isku oli tullut liian äkisti.

Voimat, jotka piilevät joka murhenäytelmän alla — voimat, jotka eivät tottele mitään kieltoa ja jotka vastakkaisten virtojen kautta saapuvat ivantäyteiseen päämääräänsä, olivat kohdanneet ja yhtyneet ukkosen jyläyksin, temmanneet pois uhrin ja kaataneet maalian kaikki ne, jotka seisoivat ympärillä.

Joka tapauksessa nuori Jolyon oli näkevinään heidät kaikki siinä, makaamassa Bosinneyn ruumiin ympärillä.

Hän pyysi poliisia kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja tämä, jolle ei joka päivä sattunut sellaista tilaisuutta, selosti taaskin tunnetut tosiseikat yksityiskohtaisesti.

»Tässä on kuitenkin takana enemmän kuin minkä silmä näkee», sanoi hän. »Minä puolestani en usko itsemurhaan enkä pelkkään tapaturmaan liioin. Minun ymmärtääkseni on todennäköisempää, että hänen mielensä oli kovin järkytetty ja että hän ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui. Kenties voisitte antaa jotakin valaistusta tähän.»

Hän otti taskustaan pienen paketin ja pani sen pöydälle Hän avasi sen huolellisesti ja otti esiin naisen nenäliinan jonka laskokset oli kiinnitetty himmeällä venetsialaisella kultaneulalla, josta kivi oli pudonnut pois. Kuihtuneiden orvokkien tuoksu tunkeutui nuoren Jolyonin sieraimiin.

»Löytyi hänen povitaskustaan», sanoi poliisi. »Nimi On leikattu pois.»

Nuori Jolyon vastasi vaivoin: »Pelkään, etten voi auttaa teitä!» Mutta hän näki elävästi edessään kasvot, joitten hän oli nähnyt niin värisevinä ja iloisina kirkastuvan Bosinneyn tullessa! Tätä naista hän ajatteli enemmän kuin omaa tytärtään, enemmän kuin heitä kaikkia — häntä, jolla oli tumma pehmeä katse, hienot, passiiviset kasvot, häntä, joka odotti kuollutta miestä, kenties tänäkin hetkenä, hiljaisena ja kärsivällisenä auringonpaisteessa.

Hän käveli surullisena sairaalasta isänsä taloa kohti miettien, että tämä kuolemantapaus oli hajoittava Forsyten perheen. Isku oli tosiaankin osunut suojusten ohi itse puun runkoon. He saattoivat kukoistaa näennäisesti niinkuin ennenkin, esiintyen urheina Lontoon silmien edessä, mutta runko oli kuollut, sama salama, joka oli kaatanut Bosinneyn, oli kuivettanut sen. Vesat asettuivat nyt vuorostaan itsekukin vartioimaan omistamisen vaistoa.

Kelpo Forsytein metsä, ajatteli nuori Jolyon. Maan tervein rakennusaine!

Mitä tämän kuolemantapauksen syihin tulee — hänen perheensä varmaan pontevasti hylkäsi itsemurhan olettamuksen, joka oli niin epäedullinen. He näkisivät siinä tapaturman, kohtalon iskun. Sydämissään he vieläpä tuntisivat siinä Sallimuksen väliintulon, hyvityksen itselleen — eikö Bosinney ollut vaarantanut heidän kahta kallisarvoisinta omistusalaansa — lompakkoa ja kotiliettä? Ja he tulisivat puhumaan »tuosta nuoren Bosinneyn onnettomasta tapaturmasta» — tai kenties he eivät puhuisi — hiljaisuus olisi ehkä parempi!

Itse puolestaan hän antoi raitiovaununkuljettajan kertomukselle hyvin vähän arvoa. Sillä kukaan niin mielettömästi rakastunut ei tekisi itsemurhaa rahanpuutteen vuoksi, eikä Bosinney ollut sen tyylinen mies, että olisi kiinnittänyt paljonkaan huomiota taloudelliseen ahdinkoon. Ja niin hänkin torjui ajatuksen itsemurhasta — vainajan kasvot olivat liian selvinä hänen edessään. Hän oli lähtenyt kesänsä kauneimpana aikana — ja ajatus, että tapaturma oli temmannut Bosinneyn pois hänen intohimonsa vielä ollessa korkeimmillaan, säälitti nuorta Jolyonia enemmän kuin mikään muu.

Sitten hän näki edessään Soamesin kodin sellaisena kuin se oli nyt ja tästälähin tuli olemaan. Salaman väläys oli luonut kirkkaan, vaarallisen hohteensa paljaille luille, joitten välissä tyhjyys irvisteli, peittävä liha oli lähtenyt pois…

Stanhope Gaten ruokasalissa vanha Jolyon istui yksinään, kun hänen poikansa tuli. Hän näytti hyvin raihnaalta suuressa nojatuolissaan. Ja hänen silmänsä, jotka harhailivat seinillä katsellen niitten hiljaiselokuvia ja »Hollantilaisia kalastajaveneitä auringonlaskussa», näyttivät katsovan hänen omaa elämäänsä, sen toiveita, voittoja ja saavutuksia.

»Ah, Jo», sanoi hän, »sinäkö se olet? Minä olen kertonut pienelle June paralle. Mutta siinä ei ole kaikki. Lähdetkö Soamesin luo? Luultavasti se on hänen oma syynsä, Irenen, mutta minä en kuitenkaan voi sietää ajatusta, että hän on siellä, suljettuna ja yksin.» Ja hän nosti laihan, suonikkaan kätensä ja puristi sen nyrkkiin.