5. ERÄS FORSYTE-KOTI
Tyyni Tuulio translation
Niinkuin luokkansa ja sukupolvensa valistuneet tuhannet tuossa suuressa Lontoon kaupungissa, kaikki ne, jotka eivät enää uskoneet punaisiin samettituoleihin ja tiesivät, että nykyisitalialaiset marmoriryhmät ovat vieux jeu, Soames Forsyte asui talossa, joka teki voitavansa. Siinä oli yksilöllistä makua noudattava kuparinen ovenkolkutin, ikkunat, jotka oli muutettu avattaviksi ulospäin, riippuvia kukkakoreja verenpisaroineen ja taustassa (suuri vetonumero) pieni, vihreillä tiilillä laskettu piha, jonka ympärillä kasvoi punaisia hortensioita riikinkukonsinisissä ruukuissa. Tänne, pergamentinvärisen japanilaisen päivänvalon alle, joka peitti pihan koko toisen pään, asukkaat ja vieraat saattoivat vetäytyä suojaan uteliailta katseilta juomaan teetä ja rauhassa tarkastamaan Soamesin uusimpia pieniä hopearasioita.
Sisustuksen koristelu suosi ensimmäistä keisarikuntaa ja William Morrista. Kooltaan talo oli tilava, siinä oli lukemattomia pieniä soppia, jotka olivat kuin linnun pesiä, ja niissä munina pieniä hopeaesineitä.
Keskellä tätä yleistä täydellisyyttä kaksi lajia nirsoutta kamppaili keskenään. Talossa oli emäntä, joka olisi elänyt hienostuneesti autiolla saarella, ja isäntä, jonka hienostus, mikäli sitä oli, oli kuin määräraha, asetettu omistajan oman etenemisen vuoksi, yleisen kilpailun lakeja noudattaen. Tämä kilpaileva hienostus oli saanut Soamesin Marlborough-päivinään ensimmäisenä luokalla käyttämään valkoista liiviä kesäisin ja samettiliiviä talvisin, estänyt häntä koskaan julkisesti esiintymästä kravattinauhanpää pilkistämässä kauluksen alta ja saanut hänet pyyhkimään pölyn kiiltonahkakengistään ennenkuin tutkintopäivänä astui suuren kuulijakunnan eteen lausumaan Molièreä.
Virheettömyyden kalvo oli kasvanut Soamesin ylle niinkuin monen muun lontoolaisen. Oli mahdotonta keksiä hänestä hiuskarvaakaan, joka olisi ollut väärällä paikalla, kravattia, joka olisi kahdeksannesosankaan tuumaa väistynyt kohtisuorasta suunnasta, kiillotonta kaulusta. Hän ei millään muotoa olisi tullut toimeen ilman kylpyä — kylpeminen kuului hyvään tapaan, ja hän halveksi katkerasti ihmisiä, jotka eivät kylpeneet.
Mutta Irenen olisi hyvin voinut kuvitella vedenneidon tavoin kylpevän kaukaisessa virrassa vain siksi, että sai nauttia raikkaudesta ja oman kauniin ruumiinsa näkemisestä.
Tässä kautta talon tuntuvassa taistelussa vaimo oli jäänyt alakynteen. Niinkuin saksilaisen ja kelttiläisen kansanaineksen vielä jatkuvassa taistelussa herkempi ja vastaanottavaisempi temperamentti oli pakottanut ylleen sovinnaisen pintaverhon.
Niin tuli talo tarkalleen muistuttamaan satoja toisia taloja, joilla oli samat korkeat päämäärät. Siitä oli tullut »tuo Soames Forsyten perin viehättävä pieni talo, täysin persoonallinen, kultaseni, kerrassaan elegantti.»
Soames Forsyten talo — lue James Peabodyn, Thomas Atkinsin tai Emmanuel Spagnolettin, itse asiassa kenen tahansa ylempään keskiluokkaan kuuluvan lontoolaisen, jolta voi edellyttää makua, ja vaikka koristeissa olisikin eroa, pitää lause paikkansa.
Elokuun kahdeksannen päivän iltana, viikkoa jälkeen Robin Hillin retken istuivat Soames ja Irene päivällisellä tuon »täysin persoonallisen, kerrassaan elegantin» talonsa ruokasalissa. Kuuma päivällinen sunnuntaisin oli pieni erikoinen hienostus, joka oli ominainen tälle ja monelle muulle talolle. Jo avioliittonsa alkuaikoina Soames oli säätänyt tämän lain: »Palvelijain pitää antaa meille kuuma päivällinen sunnuntaisin — eihän heillä ole muuta tehtävää kuin soitattaa pelirasiaa.»
Säädös ei ollut aiheuttanut mitään vallankumousta. Sillä — Soamesista miltei huono merkki — palvelijat olivat kiintyneet Ireneen, joka vasten kaikkia terveitä traditioita näytti myöntävän heillekin oikeuden omaan osuuteensa ihmisluonnon heikkoudesta.
Onnellinen pari istui, ei vastakkain, vaan suorakulmaisesti kauniin ruusupuisen pöydän ääressä. Pöydässä ei ollut liinaa — taaskin hienostuksen piirre — eikä sanaakaan ollut vielä lausuttu.
Soames puhui päivällisen aikana mielellään asioistaan tai kertoi mitä oli ostanut, ja niin kauan kuin hän itse puhui, ei Irenen hiljaisuus vaivannut häntä. Tänä iltana hänen oli ollut mahdoton puhua. Rakentamisen päätös oli painanut hänen mieltään kaiken viikkoa, ja nyt hän oli päättänyt kertoa Irenelle.
Ilmoituksenteosta johtuva hermostus ärsytti häntä syvästi, Irenellä ei ollut mitään syytä saada hänet hermostumaan näin — ovathan vaimo ja mies yksi ja sama henkilö. Irene ei ollut katsahtanutkaan häneen sitten kun he istuivat pöytään, ja Soames ihmetteli, mitä maailmassa hän mahtoi miettiä koko tämän ajan. Oli kovaa, kun mies ahersi niinkuin hän, teki rahaa vaimolleen — niin, ja kipu sydämessä — oli kovaa, että vaimo istui siinä ja näytti siltä kuin huoneen seinät olisivat saartaneet häntä. Se olisi jo riittänyt saamaan miehen nousemaan ja lähtemään pöydästä.
Valo lankesi vaaleanpunaisen lampunvarjostimen läpi hänen niskalleen ja käsivarsilleen. Soames piti siitä, että Irene päivällisellä esiintyi iltapuvussa, se antoi hänelle kuvaamattoman ylemmyyden tunteen enimpiin tuttaviinsa nähden, joitten vaimot tyytyivät parhaimpiin aamupäivä- tai teepukuihinsa syödessään päivällistä kotona. Vaaleanpunaisessa valossa hänen ambranvärinen tukkansa ja vaalea ihonsa olivat omituisena vastakohtana tummanruskeille silmille.
Voiko mies omistaa mitään kauniimpaa kuin tämän päivällispöydän syvine värivivahduksineen, nuo tähtimäiset, pehmeälehtiset ruusut, punertavat lasit ja hienot hopeakalut, voiko mies omistaa mitään kauniimpaa kuin naisen, joka istui tämän pöydän ääressä? Kiitollisuus ei ollut Forsytein hyve, heillä kun kilpailukiihkossaan ja hyvässä arkijärkevyydessään ei ollut tilaisuutta siihen, ja Soames tunsi vain tuskaksi yltyvää kiihtymystä siitä, että hän ei omistanut vaimoaan niinkuin hänellä olisi ollut oikeus omistaa hänet, että hän ei voinut käden ojentamalla poimia häntä niinkuin ruusua tuosta ja hengittää hänen sydämensä salaisuuksia.
Kaikkeen muuhun omaisuuteensa, kokoamiinsa esineihin, hopeaan, tauluihin, taloihin, kiinnityksiin hän oli saanut kiinteän ja läheisen suhteen; vaimoonsa hän ei saanut mitään suhdetta.
Tämän hänen talonsa kaikille seinille oli kirjoitettu jotakin. Hänen käytännönmiehen temperamenttinsa kapinoi tuota mystillistä varoitusta vastaan, ettei muka Irene ollut luotu häntä varten. Hän oli nainut tuon naisen, valloittanut hänet, tehnyt hänet omakseen, ja hänestä tuntui sotivan kaikkein oleellisinta lakia, omistuksen lakia vastaan, ettei hän voinut omistaa muuta kuin hänen ruumiinsa — jos sitäkään, niinkuin hän oli alkanut epäillä. Jos joku olisi kysynyt häneltä, tahtoiko hän omistaa Irenen sielun, olisi kysymys tuntunut hänestä sekä naurettavalta että hempeämieliseltä. Mutta sitä hän kuitenkin tahtoi, ja kirjoitus seinillä sanoi, ettei hän koskaan voisi.
Irene oli ikuisesti hiljainen, passiivinen, viehkeän vastahakoinen, ikäänkuin häntä olisi kauhistuttanut ajatus, että hän sanalla, liikkeellä tai merkillä saisi Soamesin uskomaan, että hän pitäisi hänestä. Ja mies kysyi itseltään: »Näinkö minun aina pitää jatkaa?»
Niinkuin useimmat sukupolvensa romaaninlukijat (ja Soames oli suuri romaaninlukija) hän oli saanut elämännäkemykseensä värin kirjallisuudesta, ja hän oli imenyt itseensä uskon, että tässä oli vain kysymys ajasta. Lopussa mies aina voitti vaimonsa kiintymyksen. Niissäkin tapauksissa, jotka päättyivät traagillisesti (sen luokan kirjoja hän ei erikoisemmin harrastanut), vaimo aina kuoli kipeä katumus huulillaan, tai jos mies kuoli — epämieluisa ajatus — vaimo heittäytyi kuolettavien syytösten vallassa ruumiille.
Hän vei Irenen usein teatteriin vaistomaisesti valiten nykyaikaisen seuraelämän kuvauksia nykyaikaisin avioliitto-ongelmin, jotka ovat niin onnellisesti erilaiset kuin todellisuuden avioliitto-ongelmat. Hän havaitsi, että nekin aina päättyivät samalla tavalla, silloinkin kun rakastaja oli kysymyksessä. Näytelmää katsellessaan Soames usein tunsi sympatiaa rakastajaa kohtaan, mutta jo ennenkuin hän ehti kotiin, ajaessaan Irenen kanssa vuokravaunuissa, hän ymmärsi, että se ei kelpaa, ja oli iloinen, että näytelmä oli päättynyt niinkuin se päättyi. Eräs aviomiestyyppi oli juuri silloin tullut muotiin, voimakas, vähän karkea, mutta äärimmäisen terve mies, jolla oli erittäin paljon menestystä näytelmän lopulla. Tätä henkilöä kohtaan Soamesilla ei tosiaankaan ollut myötätuntoa, ja jollei hän olisi ajatellut omaa asemaansa, olisi hän ilmaissut vastenmielisyytensä tuota miestä kohtaan. Mutta hän oli niin tietoinen siitä, kuinka oleellisen välttämätöntä hänelle itselleen oli olla onnistunut, vieläpä »voimakas» aviomies, ettei hän koskaan puhunut vastenmielisyydestään, joka kenties, luonnon nurinkuristen menettelytapojen kautta, oli saanut alkunsa salaisesta raakuuden varastosta hänessä itsessään.
Mutta Irenen hiljaisuus tänä iltana oli poikkeuksellinen. — Soames ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista ilmettä hänen kasvoillaan. Ja koska aina tavaton on hälyttävää, oli Soames hälyttynyt. Hän söi herkkupalansa ja kiirehti tyttöä, joka lakaisi murut pöydältä hopeaharjalla. Kun tyttö oli lähtenyt, hän täytti lasinsa viinillä ja sanoi:
»Onko joku käynyt täällä tänä iltapäivänä?»
»June.»
»Mitä hän tahtoi?» Forsyten perheessä oli selviö, että ihmiset eivät lähde minnekään, jolleivät tahdo jotakin. »Tuli puhumaan sulhasestaan, arvaamma.»
Irene ei vastannut.
»Minusta näyttää siltä», jatkoi Soames, »että June on rakastuneempi poikaan kuin tämä häneen. June on aina hänen kintereillään.»
Irenen katse teki hänen olonsa epämukavaksi.
»Sinun asiasi ei ole puhua tuollaisia», huudahti hän.
»Miksikä ei? Kuka tahansa näkee sen.»
»Eikä näe. Ja jos näkisikin, on rumaa sanoa niin.» Soames ei jaksanut hillitä itseään.
»Olet sinäkin vaimo», sanoi hän. Mutta salaisesti hän ihmetteli Irenen vastauksen kuumuutta, se ei ollut hänen tapaistaan. »Sinähän olet hullaantunut Juneen! Minä voin sanoa sinulle jotakin: nyt kun hänellä on merirosvo hinauksessaan, ei hän välitä sinusta kahdenpennin vertaa. Sen tulet huomaamaan. Mutta sinä et tule näkemään häntä enää yhtä paljon; me muutamme maalle.»
Hän oli iloinen saadessaan uutisensa sanotuksi kiukunpuuskassa. Hän oli odottanut pettymyksen huutoa; ja hiljaisuus, jolla tieto otettiin vastaan, hälytti häntä.
»Asia ei näytä kiinnostavan sinua», oli hänen pakko lisätä.
»Minä tiesin sen jo.»
Soames katsoi häneen terävästi.
»Kuka kertoi?»
»June.»
»Kuinka hän tiesi?»
Irene ei vastannut. Soames sanoi, hämillään ja epävarmana:
»Siitä tulee hieno juttu Bosinneylle, se merkitsee hänen uransa alkua. Arvaan, että June on kertonut sinulle kaiken?»
»On.»
Oli taaskin hiljaisuus, sitten Soames sanoi:
»Otaksun, ettet halua lähteä?»
Irene ei vastannut.
»Niin no, minä en tiedä mitä sinä tahdot. Täällä et koskaan näytä tyytyväiseltä.»
»Onko minun toivomuksillani mitään tekemistä sen asian kanssa?»
Hän otti ruusumaljakon ja lähti huoneesta. Soames jäi istumaan. Tätäkö varten hän oli allekirjoittanut sopimuksen? Tätäkö varten hän aikoi kuluttaa kymmenisentuhatta puntaa? Bosinneyn lause palasi hänen mieleensä: »Naiset ovat niitä paholaisia.»
Mutta sitten hän tyyntyi. Pahemminkin olisi voinut käydä. Irene olisi voinut tulistua. Jotakin enempää hän oli odottanut. Loppujen lopulta oli onnellista, että June oli murtanut jään hänen puolestaan. Hän oli lirkutellut asian tietoonsa Bosinneyltä. Soamesin olisi pitänyt tietää se.
Hän sytytti savukkeensa. Oli miten oli, Irene ei ollut sentään pannut toimeen kohtausta! Hän kyllä taipuisi — se oli parasta hänessä, hän oli kylmä, mutta ei murjottava. Ja puhaltaen savua savukkeestaan kiiltävällä pöydällä olevan leppäkertun päälle hän vaipui haaveilemaan uudesta talostaan. Ei auttanut harmitella, hän menisi puhumaan asiat selviksi. Irene istuisi tuolla ulkona pimeässä, japanilaisen päivävarjon alla kutimineen. Kaunis, lämmin yö…
Itse asiassa June oli sinä iltapäivänä tullut silmät loistavina ja sanonut: »Soames on sitten kelpo mies! Sehän on ihanaa Philille — juuri sen hän tarvitsi!»
Kun Irenen kasvot pysyivät tummina ja hämmästyneinä hän jatkoi:
»Uusi talonne Robin Hillissä, tietysti. Mitä? Etkö tiedä?»
Irene ei tietänyt.
»Oi, sitten kai minä en olisi saanut kertoa!» Katsellen kärsimättömänä ystäväänsä hän huudahti: »Näytät siltä kuin et välittäisi koko asiasta. Etkö ymmärrä, tätä minä juuri olen rukoillut — tätä onnenpotkua hän on odottanut kaiken aikaa. Nyt saadaan nähdä mihin hän pystyy.» Ja June kertoi koko jutun alusta loppuun.
Oman kihlauksen jälkeen ei ystävättären asema näyttänyt häntä suurestikaan kiinnostavan, ja ne hetket, jotka hän vietti Irenen seurassa, kuluivat hänen omien asiainsa uskomiseen. Ja väliin, kaiken osanottavan säälin ohella, hänen hymyssään väkisinkin näkyi hiven surkuttelevaa ylenkatsetta naista kohtaan, joka oli tehnyt sellaisen erehdyksen elämässään, niin suuren, naurettavan erehdyksen.
»Hän saa myöskin tehtäväkseen kaikki sisustustyöt — vapain käsin. Se on suurenmoista —» June pyrskähti nauruun, hänen pieni vartalonsa hytkyi iloisesti. Hän nosti kätensä ja iski sillä musliiniverhoja. »Tiedätkö, että minä kysyin James sedältäkin —» Mutta äkkiä hänestä tuntui epämieluisalta mainita tuota hetkeä ja hän pysähtyi. Ja huomatessaan ystävänsä niin haluttomaksi vastaamaan hän lähti pois. Kadulla hän katsoi taakseen, ja Irene seisoi vielä ovessa. Vastaukseksi hänen jäähyväisheilutukseensa Irene nosti käden otsalleen ja hitaasti kääntyen sulki oven…
Soames meni nyt arkihuoneeseen ja tarkasteli häntä ikkunan läpi.
Japanilaisen päivänvarjostimen alla hän istui hyvin hiljaa, ja pitsiliina olkapäillä liikkui rinnan pehmeitten nousujen ja laskujen mukana.
Mutta tuossa hiljaisessa olennossa, joka istui niin liikkumattomana pimeydessä, näytti olevan lämpöä, salattua kiihkoa, ikäänkuin koko hänen olemuksensa olisi tullut järkytetyksi ja jokin muutos olisi ollut tapahtumassa sen kätketyissä syvyyksissä.
Soames hiipi huomaamatta takaisin ruokasaliin.