← Table of contents
Forsytein taru I

7. VANHAN JOLYONIN PIKKUSYNTEJÄ

Tyyni Tuulio translation

Vanha Jolyon tuli samana iltapäivänä Lordin krikettikentältä ja aikoi lähteä kotiin. Jo ennen Hamilton Terracea hän kuitenkin oli muuttanut mieltään. Hän otti ajurin ja määräsi osoitteeksi Wistaria Avenuen. Hän oli tehnyt erään päätöksen.

June oli tuskin ollenkaan ollut kotona sillä viikolla, hän ei ollut pitkiin aikoihin suonut isoisälle seuraansa, itse asiassa ei senjälkeen kuin oli mennyt kihloihin Bosinneyn kanssa. Isoisä ei koskaan pyytänyt Junea seurakseen. Hänen tapansa ei ollut pyytää ihmisiltä mitään. Junella oli nyt vain yksi ajatus — Bosinney ja hänen hankkeensa — ja hän jätti isoisän erakoksi suureen taloonsa, palveluskunnan keskelle, ilman sieluakaan, Irenen kanssa puhua aamusta iltaan. Klubi oli suljettu puhdistusta varten, virkatoverit lomalla, ei ollut siis mitään, mikä vetäisi häntä Cityyn. June oli tahtonut häntä lähtemään maalle; itse hän ei lähtisi, kun kerran Bosinney oli kaupungissa.

Mutta minnekä hän yksinään lähtisi? Hän ei voinut seuratta matkustaa ulkomaille, meri myllersi hänen maksansa, hän vihasi hotelleja. Roger lähti vesiparannuslaitokseen — mutta sellaiseen ei hän vain elinaikanaan rupeaisi. Tuollaiset uusmuotiset laitokset olivat silkkaa huijausta!

Tähän tapaan hän puki sanoiksi sielunsa yksinäisyyttä, uurteet syvenivät hänen kasvoillaan, silmissä oli päivästä päivään surullinen katse, joka tuntui niin oudolta noilla kasvoilla, jotka olivat tottuneet olemaan väkevät ja kirkkaat.

Ja niinpä hän sinä iltapäivänä lähti retkelle St. John's Woodiin, siihen kultaiseen valoon, joka täplitti pyöristetyt, vihreät akasiapensaat pienten talojen edustalla, kesäisessä päivänpaisteessa, joka näytti viettävän juhlaa pikku puutarhoissa, ja katseli ympärilleen kiinnostuneena, sillä tämä oli seutua, johon kukaan Forsyte ei astunut ilman julkista paheksumista ja salaista uteliaisuutta.

Ajurin vaunut pysähtyivät erään pienen talon eteen, jonka erikoinen vaaleankeltainen väri osoitti, että se oli kauan ollut vapaana maalarin kosketuksesta. Siinä oli ulompi portti ja maalaistyylinen sisäänkäytävä.

Hän astui vaunuista, näköjään hyvin tyvenenä, valtainen pää riippuvine viiksineen ja valkeine hiustupsuineen hyvin suorana erikoisen leveälierisen hatun alla, katse lujana, vähän vihaisena. Hänet oli suorastaan pakotettu tähän.

»Onko rouva Jolyon Forsyte kotona?»

»On kyllä, herra — minkä nimen saan ilmoittaa?»

Vanha Jolyon ei voinut olla vilkaisematta pikku palvelustyttöön sanoessaan nimensä. Tyttö oli hänen mielestään sellainen lystikäs pikku tyllerö.

Ja hän seurasi tyttöä läpi pimeän hallin pieneen kaksiosaiseen arkihuoneeseen, jonka huonekaluissa oli sitsipäälliset, ja pieni palvelustyttö istutti hänet nojatuoliin.

»He ovat kaikki puutarhassa, herra, jos olette hyvä ja odotatte, ilmoitan heille.»

Vanha Jolyon istahti sitsipäällyksiseen tuoliin ja katseli ympärilleen. Koko paikka näytti hänestä tökeröltä, niin hän olisi sanonut, kaikessa oli jokin — hän ei oikein osannut sanoa mikä — jokin kuluneisuuden leima tai pikemmin paikkaamalla tehdyn. Niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä ei ainoakaan huonekalu ollut viiden punnan lapun arvoinen. Seinät, jotka kauan sitten oli maalattu, olivat koristellut vesiväriluonnoksilla. Katossa oli pitkä, mutkikas halkeama.

Nämä pienet talot olivat kaikki vanhoja, kehnoa tekoa, hän toivoi että vuokra oli alle sadan vuodessa. Ajatus, että eräs Forsyte — hänen oma poikansa — asui tällaisessa paikassa, koski häneen enemmän kuin hän olisi osannut sanoa.

Pieni palvelustyttö tuli takaisin. Tahtoisiko hän olla hyvä ja tulla puutarhaan?

Vanha Jolyon marssi ulos ranskalaisten ikkunaovien kautta. Laskeutuessaan portaita hän huomasi, että ne olivat maalauksen tarpeessa.

Nuori Jolyon, hänen vaimonsa, hänen kaksi lastaan ja koiransa Balthasar olivat kaikki ulkona päärynäpuun alla.

Tämä kävely heitä kohti oli rohkein teko vanhan Jolyonin elämässä, mutta yksikään hänen kasvolihaksensa ei liikkunut, ei ainoakaan hermostunut liike kavaltanut häntä. Hän suuntasi syvällepainuneitten silmiensä katseen suoraan viholliseen.

Näinä kahtena minuuttina hän osoitti täydellisyyteen saakka sitä itsetiedotonta terveyttä, tasapainoa ja olemuksen elinvoimaa, joka oli tehnyt hänestä ja niin monesta muusta hänen luokkaansa kuuluvasta kansakunnan ytimen. Koreilemattomassa omien asiainsa hoidossa ja kaiken muun laiminlyömisessä he ilmensivät sitä brittiläisen oleellista individualismia, joka johtuu hänen maansa elämän luonnollisesta eristyksestä.

Koira Balthasar nuuski hänen housujensa lahkeita. Tuo ystävällinen ja kyynillinen sekasikiö — venäläisen villakoiran ja mäyräkoiran liiton hedelmä — oli tarkka nuuskimaan kaikkea tavatonta.

Kun omituiset tervehdykset olivat ohi, istahti vanha Jolyon pajutuoliin, ja molemmat lapsenlapset, yksi kummallakin puolin hänen polviaan, katselivat häntä hiljaisina, sillä he eivät koskaan olleet nähneet niin vanhaa miestä.

He olivat erilaisia, ikäänkuin olisivat tunnustaneet sen eron, jonka olosuhteet jo syntymässä olivat panneet heihin. Jolly, synnin lapsi, oli pulleaposkinen, hänen pellavanvärinen tukkansa oli harjattu otsalta pois ja hänellä oli kuoppa leuassa, ujon ystävällinen ilme ja Forsyten silmät. Pikku Holly, avioliiton lapsi, oli tummaihoinen, juhlallinen sielu, jolla oli äitinsä harmaat ja surumieliset silmät.

Koira Balthasar, joka oli kävellyt kolmen pienen kukkapenkin ympäri osoittaakseen äärimmäistä ylenkatsettaan koko maailmaa kohtaan, oli myöskin istahtanut vanhan Jolyonin eteen, ja huojuttaen luonnonkiharaa häntäänsä tiheään selkänsä yli se tuijotti silmin, jotka eivät rävähtäneet.

Puutarhassakin vaivasi vanhaa Jolyonia kaikkien esineitten kömpelyys. Pajutuoli ritisi hänen painonsa alla, puutarhapenkit näyttivät hoidottomilta, ja kauemmaksi, tahraisen seinän vierelle, olivat kissat tehneet polun.

Sillä välin kun hän ja hänen lapsenlapsensa alistivat toisensa tuohon erikoiseen, sekä uteliaaseen että luottavaan tutkimukseen, joka tapahtuu hyvin nuorten ja hyvin vanhojen välillä, nuori Jolyon katseli vaimoaan.

Väri oli tummentunut hänen laihoilla, soikeilla kasvoillaan, joihin kuului suorat kulmakarvat ja suuret harmaat silmät. Hänen tukkansa, joka oli harjattu otsalta ylöspäin hienoille, korkeille aalloille, oli tulossa harmaaksi niinkuin hänen omansakin, ja tuo harmaus teki poskien äkillisen, vilkkaan värin tuskallisen pateettiseksi.

Hänen kasvojensa ilme, jonkalaista mies ei ollut koskaan ennen niillä nähnyt, jonkalaisen vaimo oli aina häneltä kätkenyt, oli täynnä salaista katkeruutta, kaipausta ja pelkoa. Silmät tuijottivat tuskallisesti värähtelevien luomien alta. Ja hän oli ääneti.

Jolly yksin piti yllä keskustelua, hänellä oli paljon omaisuutta, ja hänelle oli tärkeätä, että tuo tuntematon ystävä, jolla oli äärettömän isot viikset ja kädet vallan täynnä sinisiä suonia ja joka istui jalat ristissä aivan kuin isä (tapa, johon Jolly itse pyrki), saisi tietää siitä, mutta koska hän oli Forsyte, vaikka ei vielä kahdeksaa vuotta täyttänyt, ei hän maininnut sitä esinettä, mikä tällä hetkellä oli lähinnä hänen sydäntään — erään kaupan ikkunassa olevaa sotilasleiriä, jonka isä oli luvannut ostaa hänelle. Se tuntui epäilemättä liian kallisarvoiselta, sen mainitseminen nyt jo olisi ollut Sallimuksen kiusaamista.

Ja auringonvalo leikitteli lehtien lomitse tuolla pienellä, kolmea sukupolvea edustavalla seurueella, joka oli ryhmittynyt jo ammoin hedelmättömäksi jääneen päärynäpuun alle.

Vanhan Jolyonin kasvot alkoivat punottaa paikoittain, niinkuin vanhojen miesten kasvot punertuvat auringossa. Hän otti Jollyn toisen käden omaansa, poika kiipesi hänen polvelleen, ja pikku Holly, jota tämä näky tenhosi, kiipesi syliin hänkin. Balthasar koiran kaappiminen kuului rytmillisenä.

Äkkiä nuori rouva Jolyon nousi ja riensi sisään. Minuuttia myöhemmin hänen miehensä mutisi anteeksipyynnön ja seurasi perässä. Vanha Jolyon jäi yksin lastenlastensa kanssa.

Ja hienosti irooninen Luonto alkoi panna toimeen erästä noita omituisia mullistuksiaan noudattaen kiertokulkunsa lakeja hänen sydämensä syvyydessä. Ja tuo hellyys pieniä lapsia kohtaan, tuo alkavan elämän intohimo, joka kerran oli saanut hänet luopumaan pojastaan ja seuraamaan Junea, pani hänet nyt luopumaan Junesta ja seuraamaan näitä pieniä olentoja. Nuoruus paloi aina liekkinä, hänen rinnassaan, ja nuoruuteen hän palasi, pyöreitten pikku jäsenten luo, jotka olivat niin huolettomat, että vaativat huolenpitoa, pyöreitten pikku kasvojen luo, jotka olivat niin järjettömän juhlalliset tai kirkkaat, kimeitten kielten ja heleän, pulppuilevan naurun, itse pintaisina nykivien käsien ja pienten ruumiitten, jotka painautuivat hänen jalkoihinsa — kaiken luo, mikä oli nuorta ja nuorta ja vielä kerran nuorta. Ja hänen silmänsä pehmenivät, hänen äänensä ja laihat, suonikkaat kätensä pehmenivät, pehmeni sydänkin hänen rinnassaan. Ja näille pienille olennoille tuli hänestä heti hauskuuden tyyssija, paikka, missä he olivat turvassa ja saivat puhua ja nauraa ja leikkiä, kunnes vanhan Jolyonin pajutuolista säteili kolmen sydämen täydellinen ilo.

Mutta nuoren Jolyonin laita oli toinen, kun hän seurasi vaimoaan tämän huoneeseen.

Hän näki vaimonsa istuvan tuolillaan peilipöytänsä edessä, kädet kasvoille nostettuina.

Vaimon olkapäät vapisivat nyyhkytyksistä. Tämä hänen kärsimisen intohimonsa oli miehelle arvoitus. Häh oli kokenut sata tuollaista purkausta; kuinka hän oli läpäissyt ne, sitä hän ei koskaan voinut käsittää, sillä hän ei voinut koskaan uskoa, että ne olivat vain hetkellisiä eivätkä merkinneet heidän yhteiselämänsä viimeistä hetkeä.

Yöllä vaimo varmaan kietoisi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoisi: »Oi, Jo, kuinka saat kärsiä minun tähteni», niin kuin sata kertaa ennenkin.

Hän ojensi kätensä ja sujautti parranajovehkeet salaa taskuunsa.

»Minä en voi olla täällä», hän ajatteli, »minun täytyy mennä alas. Sanaakaan lausumatta hän lähti huoneesta ja palasi takaisin puutarhaan.

Vanha Jolyon piti Hollya polvillaan ja tämä oli vallannut hänen kellonsa. Jolly taas, hyvin punaisena kasvoiltaan, yritti näyttää hänelle, että hän osasi seisoa päällään. Koira Balthasar oli tullut mahdollisimman lähelle teepöytää ja iskenyt silmänsä kaakkuun.

Nuori Jolyon tunsi ilkeätä halua lopettaa heidän ilonsa lyhyeen.

Mitä asiaa oli isällä tulla tänne ja järkyttää hänen vaimoaan noin kovin? Se oli isku, kaikkien näiden vuosien jälkeen! Isän olisi pitänyt tietää, hänen olisi pitänyt antaa heille ennakkovaroitus, mutta oliko kukaan Forsyte koskaan ajatellut, että hänen käytöksensä voisi järkyttää jotakin? Ja näillä ajatuksilla hän teki vanhalle Jolyonille vääryyttä.

Hän puhui kirpeästi lapsilleen ja sanoi, että heidän piti mennä juomaan teetään. Suuresti yllätettyinä, sillä he eivät koskaan ennen olleet kuulleet isänsä puhuvan terävällä äänellä, he lähtivät käsi kädessä, pikku Hollyn katsellessa taakseen olkansa yli.

Nuori Jolyon kaatoi teetä.

»Vaimoni ei voi hyvin tänään», sanoi hän, mutta hän tiesi varsin hyvin, että isä oli selvillä tuon äkillisen poistumisen syystä, ja hän melkein vihasi vanhaa miestä, joka saattoi istua siinä niin rauhallisena.

»Sinullahan on sievä pieni talo tässä», sanoi vanha Jolyon ovelan näköisenä. »Olet kai ottanut sen vuokralle.»

Nuori Jolyon nyökäytti päätään.

»Minä en pidä tästä ympäristöstä», sanoi vanha Jolyon, »se on rappeutunutta ryhmäkuntaa.»

Nuori Jolyon vastasi: »Niin, me olemme rappeutunutta ryhmäkuntaa.»

Hiljaisuutta katkaisi enää vain Balthasar-koiran kaappiminen.

Vanha Jolyon sanoi yksinkertaisesti: »Otaksun, ettei minun olisi pitänyt tulla tänne, Jo, mutta minä olen niin yksin.»

Nämä sanat saivat nuoren Jolyonin nousemaan ja panemaan kätensä isän olalle.

Viereisessä talossa joku soitti soittamasta päästyään »La donna é mobile» virittämättömällä pianolla. Pieni puutarha oli joutunut varjoon, aurinko ylettyi enää takimmaiselle seinälle, jonka vierellä kyyristyvä kissa lekotteli, keltainen katse unisesti kääntyneenä Balthasar koiraan. Kuului hyvin kaukaisen liikenteen unteloa huminaa, köynnöskasvien peittämä ristikkoaita puutarhan ympärillä sulki näkyvistä kaiken muun paitsi taivaan ja talon ja päärynäpuun, jonka ylimpiä oksia aurinko vielä kultasi.

He istuivat siinä hetkisen, puhellen vain vähän. Sitten vanha Jolyon nousi lähteäkseen, eikä sanaakaan lausuttu hänen tulemisestaan uudelleen.

Hän käveli pois hyvin suruissaan. Mikä köyhä, viheliäinen paikka! Ja hän ajatteli suurta, tyhjää taloaan Stanhope Gaten varrella, Forsytelle soveliasta asuinpaikkaa, jonka suureen biljaardisaliin ja arkihuoneeseen kukaan ei astunut viikosta toiseen.

Tuo nainen, jonka kasvoista hän oli melkein pitänyt, olisi saanut olla puolta lihavampi. Jo'lla oli hänen kanssaan varmasti ikävä. Ja nuo suloiset lapset! Oi, kuinka kauhistuttavan mieletöntä kaikki!

Hän kulki Edgware Roadia kohti, keskeltä pienten talojen rivejä, jotka kaikki toivat hänen mieleensä (epäilemättä väärin, mutta Forsyten ennakkoluulot ovat pyhiä) tiesi mitä pimeitä juttuja.

Yhteiskunta, mukamas, juoruavat ämmät ja kaikenlaiset töllistelijät, olivat asettuneet tuomitsemaan hänen lihaansa ja vertansa. Joukko vanhoja naisia! Hän iski sateenvarjonsa maahan, ikäänkuin olisi tahtonut työntää sen noitten onnettomien sydämiin, jotka olivat uskaltaneet karkoittaa maanpakoon hänen poikansa ja poikansa pojan, joissa hän olisi voinut elää uudelleen.

Hän iski sateen varjoaan vihaisesti, ja hän oli kuitenkin seurannut yhteiskunnan esimerkkiä viidentoista vuoden ajan, vain tänään hän oli ollut sille uskoton!

Hän ajatteli Junea ja tämän äitivainaata ja koko juttua ja vanha katkeruus täytti mielen. Viheliäinen juttu.

Kesti kauan, ennenkuin hän ehti Stanhope Gatelle, sillä luonnostaan itsepintaisena hän käveli kaiken matkaa, koska oli äärimmäisen väsynyt.

Pestyään kätensä alakerran pesuhuoneessa hän meni ruokasaliin odottamaan päivällistä. Se oli ainoa huone, jota hän käytti Junen poissaollessa — tuntui vähemmän yksinäiseltä niin. Iltalehti ei ollut vielä tullut, hän oli lukenut Timesin, ei ollut mitään tehtävää.

Huone oli etäällä liikenteestä ja hyvin hiljainen. Hän ei pitänyt koirista, mutta koirastakin olisi ollut seuraa. Hänen katseensa harhaili seinillä ja pysähtyi tauluun, jonka nimi oli: »Hollantilaisia kalastajaveneitä auringonlaskussa.» Se oli hänen kokoelmansa mestariteos. Se ei tuottanut hänelle iloa. Hän sulki silmänsä. Hän oli yksin! Hän tiesi, että hänen ei pitäisi valittaa, mutta hän ei voinut sille mitään. Hän oli raukka — oli aina ollut raukka — ei mikään onnenpoika. Sellainen oli hänen ajatuksensa.

Hovimestari tuli kattamaan päivällispöytää ja nähdessään isäntänsä ilmeisesti nukkuvana oli äärimmäisen varovainen liikkeissään. Tällä partaniekalla oli myöskin viikset, mitkä olivat aiheuttaneet vakavia epäilyksiä monien perheenjäsenten mielessä, varsinkin niitten, jotka Soamesin lailla olivat käyneet julkisia kouluja ja olivat tottuneet olemaan nirsoja noissa asioissa. Voiko häntä tosiaankin katsoa hovimestariksi? Leikilliset henget sanoivatkin häntä »Jolyon-sedän lahkolaiseksi», George, tuo tunnustettu koiranleuka, oli antanut hänelle nimen »Sankey».

Hän kulki edestakaisin suuren kiilloitetun sivupöydän ja suuren kiilloitetun ruokapöydän välillä jäljittelemättömän sujuvasti ja pehmeästi.

Vanha Jolyon katseli häntä ja oli nukkuvinaan. Tuo mies oli viekastelija — sen hän oli aina tietänyt — joka ei huolinut muusta kuin että pian sai työnsä pois tieltä ja pääsi vedonlyönteihinsä tai vaimonsa luo tai taivas tiesi mihin. Laiskiainen! Lihava kuin mikäkin! Eikä välittänyt isännästään vähääkään!

Mutta sitten, vasten hänen tahtoaan, tuli tuollainen filosofian hetki, joka erotti vanhan Jolyonin muista Forsyteista.

Loppujen lopulta, miksi hän välittäisikään? Hän ei saanut palkkaa välittämisestä, miksi siis odottaisi sitä? Tässä maailmassa ihmisten ei tarvinnut odottaa kiintymystä, jolleivät maksaneet siitä. Toisessa maailmassa olisi ehkä toisin — hän ei tietänyt, hän ei osannut sanoa! Ja hän ummisti taas silmänsä.

Hovimestari jatkoi työtään tunteettomana ja salavihkaa, ottaen esineitä sivupöydän eri lokeroista. Hän näytti aina kääntävän selkänsä vanhaan Jolyoniin ja poisti siten toimistaan sen sopimattomuuden, että ne suoritettiin isännän aikana. Silloin tällöin hän hengitti hopeaesineisiin ja kuivasi ne säämiskäkappaleella. Hän näytti tutkivan, paljonko viiniä oli kannuissa, joita hän kantoi huolellisesti ja melko korkealla sallien partansa suojelevasti kallistua niiden yli. Tultuaan valmiiksi hän seisoi hetkisen tarkastamassa isäntäänsä, ja hänen vihertävissä silmissään oli halveksiva katse.

Loppujen lopulta hänen isäntänsä oli vanha ukkorahjus, josta ei ollut enää paljon jäljellä!

Pehmeästi kuin uroskissa hän astui lattian poikki painaakseen kellonauhasta. Hänellä oli määräys »päivällinen seitsemältä». Entäs sitten vaikka isäntä nukkui, pianhan hänet sai hereille. Yö oli nukkumista varten! Hänen piti ajatella itseään, sillä hänen piti lähteä klubiinsa puoli kahdeksalta!

Kellonsoitto kutsui sisään palveluspojan, jolla oli hopeainen liemimalja käsissään. Hovimestari otti sen häneltä ja asetti pöytään, sitten, seisoen avonaisella ovella ikäänkuin ilmoittaen saapuvia vieraita hän sanoi juhlallisella äänellä:

»Päivällinen on pöydässä, herra.»

Vanha Jolyon nousi hitaasti tuolistaan ja istahti pöydän ääreen syömään päivällistään.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings