9. ANN TÄDIN KUOLEMA

Syyskuun lopulla tuli aamu, jolloin Ann täti ei kyennyt ottamaan Smitherin käsistä persoonallisen arvonsa merkkejä. Tohtori, jota kiireesti lähetettiin hakemaan, vilkaisi vanhoja kasvoja ja ilmoitti, että neiti Forsyte oli nukkuessaan erinnyt elämästä.

Tädit Juley ja Hester olivat tupertuneita iskusta. He eivät koskaan olleet kuvitelleet tällaista loppua. Itse asiassa on epäiltävä, olivatko he koskaan tosissaan ajatelleet, että loppu oli kerran tuleva. Sisimmässään heistä tuntui, että Ann oli tehnyt järjettömästi jättäessään heidät noin vain sanaakaan sanomatta, taistelematta edes vastaan. Se ei ollut hänen tapaistaan.

Syvimmin heitä ehkä itse asiassa järkytti ajatus, että erään Forsyten oli pitänyt hellittää otteensa elämään. Jos kerran yksi, miksikä eivät siis kaikki?

Kului runsas tunti ennenkuin he saivat päätetyksi mennä kertomaan Timothylle. Jospa vain asia voitaisiin salata häneltä! Jospa se voitaisiin saattaa hänen tietoonsa vähitellen!

Ja he seisoivat kauan kuiskaillen hänen ovensa takana. Ja kun se oli tehty, kuiskailivat he taas.

He pelkäsivät, että hän ajan pitkään tulisi suremaan kipeämmin. Nyt hän oli kuitenkin ottanut asian paremmin kuin he olivat luulleet. Hän jäi vuoteeseen, tietenkin!

He erosivat hiljaa itkien.

Täti Juley meni huoneeseensa iskun lannistamana. Hänen kasvonsa, joilta kyyneleet olivat vieneet värin, olivat jakaantuneet ikäänkuin eri harjanteisiin löyhtynyttä ihoa, joka oli turvonnut liikutuksesta. Oli mahdotonta kuvitella elämää ilman Ann sisarta, joka oli elänyt hänen kanssaan seitsemänkymmentäkolme vuotta, lukuunottamatta sitä lyhyttä väliaikaa, jonka hän oli ollut naimisissa ja joka nyt tuntui niin epätodelliselta. Määrättyjen hetkien kuluttua hän meni laatikolleen ja otti lavendelipussin alta puhtaan nenäliinan. Hänen lämmin sydämensä ei voinut sietää ajatusta, että Ann makasi tuolla noin kylmänä.

Täti Hester, tuo hiljainen ja kärsivällinen, tuo perhetarmon salainen säiliö, istui arkihuoneessa, missä verhot oli vedetty ikkunain eteen. Hänkin oli ensin itkenyt, mutta hiljaa, ilman näkyvää vaikutusta. Hänen johtava periaatteensa, tarmon säilyttäminen, ei jättänyt häntä surussakaan. Hän istui siinä hintelänä, liikkumattomana, tulisijan ristikkoa tutkien, kädet joutilaina sylissä, mustan silkkipuvun päällä. Ne olisivat epäilemättä tahtoneet nostattaa hänet tekemään jotakin. Ikäänkuin siitä olisi jotakin hyötyä! Mikään tekeminen ei toisi takaisin Annia! Miksi häiritä häntä?

Viiden lyönti toi paikalle kolme veljistä, Jolyonin ja Jamesin ja Swithinin. Nicholas oli Yarmouthissa ja Rogerilla oli häijy luuvalokohtaus. Rouva Hayman oli omasta aloitteestaan käynyt aikaisemmin päivällä ja nähtyään Annin jättänyt Timothylle sanan — jota tälle ei sanottu — että hänelle olisi pitänyt ilmoittaa aikaisemmin. Itse asiassa heillä kaikilla oli se tunne, että heille olisi pitänyt ilmoittaa aikaisemmin, ikäänkuin he olisivat laiminlyöneet jotakin. James sanoi:

»Tiesinhän minä kuinka tulisi käymään, sanoinhan teille, että hän ei kestäisi kesän yli.»

Hester täti ei vastannut. Oltiin jo melkein lokakuussa, mutta mitä kannatti väitellä, muutamat ihmiset eivät koskaan olleet tyytyväisiä.

Hän lähetti sisarelleen sanan, että veljet olivat saapuneet Rouva Small tuli heti alas. Hän oli huuhtonut kasvojaan, jotka olivat vielä turvoksissa, ja vaikka hän katsoikin ankarasti Swithinin housuihin, ne kun olivat vaaleansiniset — hän oli tullut suoraan klubiltaan, jonne hän oli saanut uutisen — oli hänen kasvoillaan tavallista iloisempi ilme. Hullusti tekemisen vaisto oli hänessä yhtä voimakkaana kuin konsanaan.

Sitten kaikki viisi menivät katsomaan ruumista. Puhtaan valkean lakanan alle oli asetettu vanutäytteinen peitto, sillä nyt Ann täti tarvitsi lämmintä enemmän kuin koskaan. Tyynyt oli siirretty pois, joten vainajan pää ja niska lepäsivät aivan suorina, elinikäisen taipumattomuuden vertauskuvina. Tukkalaite oli vedetty päälaelta molemmin puolin korvien tasolle, ja sen ja lakanan välissä olivat hänen melkein yhtä valkeat kasvonsa, jotka, silmät ummessa, olivat kääntyneet veljien ja sisarten kasvoja kohti. Tavattomassa rauhassaan kasvot olivat voimakkaammat kuin koskaan, ne olivat nyt melkein pelkkää luuta nahan harvaan rypytetyn pergamentin alla — nelikulmainen leuka, poskipäät, otsa onttoine ohimoineen, hienostiveistetty nenä — lannistumattoman, nyt kuolemalle antautuneen hengen tyyssija. Ylöspäin kääntyneessä sokeudessaan ne ikäänkuin vielä yrittivät tavoittaa tuota henkeä, antaakseen sille takaisin sen vallan, jonka se oli juuri laskenut luotaan.

Swithin katsoi vain kerran noihin kasvoihin ja lähti huoneesta. Hän kertoi perästäpäin, että näky oli vaikuttanut häneen hyvin omituisesti. Hän meni portaita alas niin että koko talo tutisi, otti hattunsa ja kiipesi vaunuihin antamatta ajajalle mitään määräyksiä. Tämä vei hänet kotiin, ja hän istui kaiken iltaa liikkumatta huoneessaan.

Päivälliseksi hän ei voinut syödä muuta kuin yhden peltokanan, juomana pieni lasillinen samppanjaa.

Vanha Jolyon seisoi vuoteen jalkopäässä, kädet ristissä edessään. Hän yksin huoneessaolijoista muisti äitinsä kuoleman, ja vaikka hän katseli Annia, ajatteli hän äitiään. Ann oli vanha nainen, mutta kuolema oli vihdoin tullut hänen luokseen — kuolema tuli kaikkien luokse! Hänen kasvonsa eivät liikkuneet, hänen katseensa näytti tulevan hyvin kaukaa.

Täti Hester seisoi hänen vieressään. Hän ei nyt itkenyt, kyyneleet olivat kuivuneet — hänen luontonsa kielsi häntä sallimasta enempää voimankulutusta. Hän väänteli käsiään ja katseli — ei Annia, vaan puolelta toiselle ikäänkuin etsien jotakin pakotietä toteamisen ponnistuksesta.

Kaikista veljistä ja sisarista James osoitti eniten liikutusta. Kyyneleet virtasivat hänen laihojen kasvojensa yhdensuuntaisia vakoja pitkin. Sitä hän ei vain tiennyt minne hän tämän jälkeen saisi mennä kertomaan huoliaan. Juleysta ei ollut mihinkään, Hester oli pahempi kuin hyödytön. Hän suri Annin kuolemaa enemmän kuin ikinä olisi luullut, se tulisi järkyttämään häntä viikkokausiksi!

Sitten Hester täti pujahti ulos ja Juley täti alkoi liikkua edestakaisin toimittaen »välttämättömiä töitä», niin että kahdesti törmäsi johonkin. Vanha Jolyon, joka heräsi unelmistaan — kaukaisen, kaukaisen menneisyyden unelmista — katsoi ankarasti häneen ja lähti pois. James jäi yksin vuoteen viereen. Hän vilkaisi salavihkaa ympärilleen nähdäkseen, että kukaan ei huomannut, taivutti pitkän vartalonsa alas ja painoi kuolleelle otsalle suudelman. Sitten hänkin lähti kiireesti huoneesta. Hallissa hän kohtasi Smitherin ja alkoi tältä kysyä hautajaisista. Huomatessaan, ettei Smither mitään tietänyt hän lausui katkeran syytöksen, että jos he eivät pidä hyvää huolta, käy kaikki hullusti. Smitherin olisi paras lähettää hakemaan herra Soamesia — tämä tunsi kaikki tuollaiset asiat. Smitherin oma isäntä oli luultavasti kovin järkytetty — hoidon tarpeessa; mitä taas emäntiin tuli, ei heistä ollut mihinkään — heillä ei ollut arvostelukykyä! Sitäpaitsi hän ei vähääkään ihmettelisi, jos he sairastuisivat. Smitherin olisi viisainta lähettää hakemaan lääkäriä, oli paras ryhtyä toimenpiteisiin ajoissa. Hänen sisarellaan Annilla ei luultavasti ollut kovinkaan hyvää käsitystä asioista, jos hän olisi käyttänyt tohtori Blankia, eläisi hän varmaan tällä hetkellä. Smither saisi lähettää sanan Park Laneen milloin tahansa tarvitessaan neuvoa. Hänen vaununsa olisivat tietysti heidän käytettävissään hautajaispäivänä. Ei suinkaan Smitherillä sattunut olemaan vähän punaviiniä ja pikkuleipää — hän oli jäänyt ilman lounasta!

Päivät ennen hautajaisia kuluivat hiljaisesti. Oli kauan tiedetty, että Ann täti oli jättänyt pienen omaisuutensa Timothylle. Ei siis ollut syytä pienimpäänkään jännitykseen. Soames, joka oli ainoa toimeenpanija, piti huolen kaikista järjestelyistä ja lähetti asianmukaisesti seuraavan kutsun jokaiselle perheen miespuoliselle jäsenelle:

»Herra — — — —

»Pyydetään olemaan läsnä Neiti Ann Forsyten hautajaisissa Highgaten hautausmaalla lokakuun 1 p. klo 12. Kokoontumispaikka »Te Bower» Bayswater Roadin varrella, aika 10.45. Mieluimmin ilman kukkia.

Pyydetään vastausta.»

Aamu koitti kylmänä, Lontoon taivas oli korkea, harmaa, ja puoli yhdeltätoista saapuivat ensimmäiset vaunut, Jamesin. Siinä istuivat James ja hänen vävynsä Dartie, hieno mies, jolla oli nelikulmaiset olkapäät, hyvin tiukkaan napitettu takki ja kellertävät, lihavahkot kasvot, joita koristivat tummat, hyvinhoidetut viikset ja tuo parantumaton poskiparran alku, joka uhmaa huolellisimpiakin parranajoyrityksiä ja ilmentää jotakin asianomaisen persoonallisuuteen syvälle juurtunutta ollen huomattava varsinkin miehillä, jotka keinottelevat.

Soames toimeenpanijan ominaisuudessaan otti vieraat vastaan, sillä Timothy oli edelleen vuoteessa, ja tädit Juley ja Hester aikoivat tulla näkyviin vasta kun kaikki oli ohi. Annettiin ymmärtää, että silloin olisi tarjolla lounasta jokaiselle, joka halusi tulla takaisin. Seuraava saapuja oli Roger, vieläkin ontuvana luuvalostaan, kolmen poikansa, nuoren Rogerin, Eustacen ja Thomasin keskellä. George, neljäs poika, saapui melkein samassa ajurilla ja pysähtyi halliin kysymään Soamesilta, oliko toimi tuottoisaa.

He eivät pitäneet toisistaan.

Sitten tuli kaksi Haymannia — Giles ja Jesse — täysin hiljaisina ja erittäin hyvin puettuina, erikoinen prässäys iltahousujensa lahkeissa. Sitten vanha Jolyon yksin. Seuraava oli Nicholas, terve väri kasvoillaan ja huolellisesti verhottu vilkkaus jokaisessa pään ja ruumiin liikkeessä. Eräs hänen pojistaan tuli mukana, nöyränä ja säyseänä. Swithin Forsyte ja Bosinney saapuivat samana hetkenä ja kumartelivat toisilleen kursaillen, mutta joutuivat sittenkin oviaukkoon yhtä aikaa ja uudistivat anteeksipyyntönsä hallissa. Swithin järjesteli asuaan, joka oli joutunut epäkuntoon yhteentörmäyksessä, ja nousi portaita hyvin hitaasti. Sitten vielä yksi Hayman, Nicholasin kaksi naimisissaolevaa poikaa sekä Tweetyman, Spender ja Warry, naimisissaolevien Forsyten ja Haymannin tytärten miehet. Seura oli nyt täydellinen, kaikkiaan kaksikymmentäyksi, eikä miespuolisista perheenjäsenistä puuttunut muita kuin Timothy ja nuori Jolyon.

He tulivat punavihreään arkihuoneeseen, jonka kalustus oli niin eloisana taustana heidän oudoille puvuilleen, ja koettivat kukin hermostuneina etsiä istuinpaikkaa haluten kätkeä housujensa pateettisen mustuuden. Tuossa mustuudessa ja heidän hansikkaittensa värissä tuntui olevan jotakin sopimatonta — ikäänkuin heidän tunteitaan olisi liioiteltu, ja moni iski paheksuvan, mutta salaisesti kadehtivan katseen »Merirosvoon», joka esiintyi ilman käsineitä ja harmaissa housuissa. Alkoi hiljainen keskustelun hyminä, mutta kukaan ei puhunut vainajasta, kyseli vain toinen toisensa vointia ja sillä tavoin ikäänkuin vuodatti epäsuoran juomauhrin tapahtumalle, jota oli tultu juhlimaan.

Ja sitten James sanoi:

»No niin, meidän kai pitää lähteä.»

He menivät portaita alas ja istuutuivat vaunuihin kaksittain, edelläkäyneen tarkan luokituksen mukaan.

Hevoset lähtivät liikkeelle käymäjalkaa, vaunut seurasivat hitaasti perässä. Ensimmäisissä ajoivat vanha Jolyon ja Nicholas, toisissa kaksoset Swithin ja James, kolmansissa Roger ja nuori Roger, neljänsissä Soames, nuori Nicholas, George ja Bosinney. Seuraavissa vaunuissa, joita oli luvultaan kahdeksan, oli kolme tai neljä perheen jäsentä kussakin; sitten tulivat tohtorin vaunut, sitten, soveliaan välimatkan päässä, vuokravaunuja, joissa ajoi perheen liikeapulaisia ja palvelijoita, ja viimeisinä ajoivat vaunut, joissa ei ollut yhtään ketään, mutta jotka korottivat saattavien ajoneuvojen luvun kolmeentoista.

Niin kauan kuin saattue viipyi Bayswater Roadin valtaväylällä, ajettiin hidasta käyntiä, mutta vähemmän tärkeille kulkuteille käännyttäessä pistettiin piankin juoksuksi. Tämän menon katkaisi vain muodikkaammilla kaduilla kävely, kunnes tultiin perille. Ensimmäisissä vaunuissa vanha Jolyon ja Nicholas puhuivat testamenteistaan. Toisessa kaksoset, yhden ainoan yrityksen jälkeen, olivat vaipuneet täydelliseen hiljaisuuteen. Molemmat olivat melko kuuroja, ja ponnistus saada puheensa kuulluksi oli liian suuri. Kerran vain James katkaisi tämän hiljaisuuden:

»Täytynee tässä ruveta katselemaan jotakin turvetta itselleen jostakin. Kuinka sinä olet järjestänyt sen asian, Swithin?»

Ja Swithin, tuijottaen häneen kauhistuneesti, sanoi:

»Älä puhu minulle sellaisista asioista.»

Neljänsissä vaunuissa pidettiin yllä hajanaista keskustelua niinä väliaikoina, jolloin ei katsottu, kuinka pitkälle oli ehditty. George huomautti, että tuon vanhan mummoparan olikin jo totisesti aika »lähteä». Hän ei uskonut ihmisiin, jotka elivät yli seitsemänkymmenen. Nuori Nicholas vastasi lempeästi, että sääntö ei näyttänyt soveltuvan Forsyteihin. George sanoi, että hän puolestaan aikoi tehdä itsemurhan kuudenkymmenen vuoden ikäisenä. Nuori Nicholas hymyili ja siveli pitkää leukaansa arvellen, että hänen isänsä ei hyväksyisi tuota teoriaa, hän kun oli tehnyt paljon rahaa vielä kuudenkymmenen jälkeen. No niin, seitsemänkymmentä oli ylin raja, sen jälkeen, sanoi George, oli vanhempien jo aika lähteä ja jättää rahansa lapsilleen. Soames, joka tähän asti oli vaiennut, yhtyi nyt keskusteluun. Hän ei ollut unohtanut huomautusta »toimen tuottoisuudesta», ja hän kohotti kulmakarvojaan miltei huomaamatta ja sanoi, että tuo kaikki sopi kovin hyvin ihmisille, jotka eivät koskaan sanottavasti tee rahaa. Hän itse aikoi elää niin kauan kuin suinkin mahdollista. Tämä oli letkaus Georgelle, joka oli tunnetusti rahapulassa. Bosinney mutisi epämääräisesti: »Kuulkaa, kuulkaa», George haukotteli ja keskustelu taukosi.

Perille tultua kannettiin arkku kappeliin, ja sureva joukko kulki sisään kaksittain. Tämä miehinen kunniavartiosto, jonka kaikki jäsenet olivat liittyneet vainajaan sukulaisuuden sitein, oli vaikuttava ja erikoinen näky tuossa suuressa Lontoon kaupungissa, joka on niin tulvillaan erimuotoista elämää, lukemattomia kutsumuksia, huveja, velvollisuuksia, kauheata kovuutta, kauheata vetoumusta individualismiin.

Perhe oli kokoontunut juhlimaan voittoaan tästä kaikesta, antamaan näytteen sitkeästä yhtenäisyydestä, havainnollistamaan loistavasti sitä omistamisen lakia, joka piili sukupuun kasvussa ja jonka voimasta puu oli versonut ja menestynyt, kasvanut runkoa ja oksia, tullut mahlaa tulvilleen ja päässyt ajan tullen täyteen kukoistukseensa. Viimeistä untaan nukkuvan vanhan naisen henki oli kutsunut heidät tähän mielenosoitukseen. Se oli hänen viimeinen vetoomuksensa tuohon yhtenäisyyteen, joka oli ollut heidän voimansa — ja hänen viimeinen voittonsa oli, että hän sai kuolla puun vielä ollessa eheä.

Hän säästyi pitämästä silmällä oksia, jotka kasvoivat ohi tasapainopisteen. Hän ei voinut katsoa saattajiensa sydämiin. Sama laki, joka oli vaikuttanut hänessä ja tehnyt hänet pitkästä, jäykkäniskaisesta tytönhuiskaleesta voimakkaaksi ja täysikasvuiseksi naiseksi, täysikasvuisesta naisesta vanhaksi naiseksi, joka oli kulmikas, heikko, miltei noitamainen ja jonka yksilöllisyys tuli yhä terävämmäksi mikäli verho, joka suojeli häntä maailman kosketukselta, karisi hänen yltään — sama laki vaikuttaisi, vaikutti perheessä, jota hän valvoi äidin tavoin.

Hän oli nähnyt sen nuorena ja kasvavana, hän oli nähnyt sen voimakkaana ja täysikasvuisena, ja hän sai kuolla, ennen kuin hänen vanhat silmänsä olivat ehtineet tai jaksaneet nähdä enempää. Hän olisi koettanut ja kukaties osannutkin vanhoilla sormillaan, värisevillä suudelmillaan pysyttää sen nuorena ja voimakkaana — vähän kauemmin vielä. Oi, Ann-tätikään ei kyennyt kamppailemaan Luonnon kanssa.

»Ylpeys käy lankeemuksen edellä.» Tätä luonnon suurinta ivaa noudattaen Forsyten perhe oli kokoontunut viimeiseen ylpeään juhlakulkueeseensa ennen kukistumistaan. Heidän kasvonsa kummassakin yksinkertaisessa rivissä, oikealla ja vasemmalla, olivat enimmäkseen kääntyneet maata kohti, tunteettomana ja omat ajatuksensa kätkien. Mutta siellä täällä katseli joku ylöspäin, viiva kulmakarvojen välissä, ja näytti siltä kuin olisi kappelin seinillä nähnyt näyn, joka oli hänelle liikaa, kuunnellut jotakin, joka kauhistutti häntä. Ja vuorolaulujen vastaukset, jotka mumistiin hiljaa, äänillä, joista kohosi sama sävel, sama epämääräinen perhesoitto, kaikui kaameana, ikäänkuin yksi ainoa ihminen olisi ne mumissut kiireisesti toistaen.

Kun menot kappelissa olivat päättyneet, kulki surusaatto taas ulos viedäkseen ruumiin hautaan. Holvi oli avoimena, ja sen ympärillä odotti mustapukuisia miehiä.

Tuolta korkealta ja pyhältä kentältä, jossa tuhansittain ylemmän keskiluokan jäseniä nukkui viimeistä untaan, Forsytein silmät harhailivat alas hautarivien poikki. Siellä — kaukaisuuteen ulottuen — oli Lontoo, vailla aurinkoa, surren tytärtään, surren tämän perheen kanssa, joka oli sille niin rakas, hänen menetystään, joka oli ollut perheelle äiti ja suojelushenki. Satatuhatta taloa ja tornia, takertuneina omaisuuden suureen harmaaseen sumuverhoon, oli tuolla ikäänkuin rukoilijan lailla polvistuneina tämän haudan, kaikkein vanhimman Forsyten haudan eteen.

Muutama sana, kourallinen multaa, arkun siirtäminen paikoilleen, ja Ann täti oli mennyt viimeiseen lepoonsa.

Toimituksen uskottuina miehinä seisoivat kaikki viisi veljeä haudan ympärillä, valkeat päät kumarassa. He tahtoivat nähdä, että Annin oli hyvä olla siellä minne hän meni. Pieni omaisuutensa piti hänen jättää tänne, mutta muuten kyllä tehtäisiin kaikki mitä voitiin tehdä.

Sitten kukin erikseen astui syrjään, pani hatun päähänsä ja kääntyi takaisin tutkimaan uutta nimikirjoitusta perhehaudan marmorissa:

TÄSSÄ LEPÄÄ

ANN FORSYTE

edellämainittujen Jolyon ja Ann Forsyten tytär, joka erkani elämästä 27 p. syyskuuta 1886 kahdeksankymmenenseitsemän vuoden ja neljän päivän vanhana.

Pian ehkä tarvitsisi joku muu hautakirjoituksen. Se oli kummallista ja sietämätöntä, sillä kerta kaikkiaan he eivät olleet ajatelleet, että Forsytet voivat kuolla. Ja joka ainoa heistä ikävöi pois tästä piinasta, tästä toimituksesta, joka oli muistuttanut heille asioita, joita he eivät voineet sietää, ajatella — pian pois, tekemään työtä ja unohtamaan.

Kylmäkin oli, tuuli puhalsi kukkuloilta hautojen takaa kuin jokin hidas, hajoittava voima ja iski heihin hyisen henkäyksensä. He alkoivat hajaantua ryhmiksi ja mahdollisimman pian asettua odottaviin vaunuihin.

Swithin sanoi ajavansa takaisin Timothyn luo lounaalle ja tarjosi jollekin paikan vaunuissaan. Ajelua Swithinin ei ensinkään suurissa vaunuissa pidettiin arveluttavana etuna; kukaan ei ottanut vastaan tarjousta, ja hän ajoi yksin. James ja Roger seurasivat heti jäljessä, hekin pistäytyisivät lounaalle. Muut häipyivät vähitellen pois. Vanha Jolyon otti kolme veljenpoikaa vaunujensa täytteeksi — hän tarvitsi noita nuoria kasvoja.

Soames, jolla oli jotakin järjestettävää hautaustoimistossa, käveli pois Bosinneyn kanssa. Hänellä oli paljon puhuttavaa tälle, ja toimitettuaan asiansa he kulkivat yhdessä Hampsteadiin, lounastivat espanjalaisessa ravintolassa ja viettivät pitkän ajan syventymällä rakennukseen liittyviin käytännöllisiin yksityiskohtiin. Sitten he jatkoivat matkaa raitiovaunuilla ja ajoivat yhdessä Marble Arch'ille asti, jonka luota Bosinney kääntyi Stanhope Gatelle katsomaan Junea.

Soames oli loistavalla tuulella kotiin tullessaan ja uskoi Irenelle päivällisellä, että hänellä oli ollut hyvä puhelu Bosinneyn kanssa, joka todellakin tuntui järkevältä mieheltä. He olivat myöskin saaneet mainion kävelyn, mikä oli tehnyt hyvää hänen maksalleen — hän oli ollut ruumiinliikuntoa vailla pitkän aikaa — ja kaiken kaikkiaan päivä oli ollut hyvin tyydyttävä. Jollei olisi pitänyt ajatella Ann täti parkaa, olisi hän vienyt Irenen teatteriin; asiain näin ollen heidän piti koettaa viettää ilta parhaiten kotona.

»Merirosvo kysyi sinua enemmän kuin yhden kerran», sanoi hän äkkiä. Ja tuntien selittämätöntä halua saada todistuksen omistusoikeudestaan hän nousi tuoliltaan ja painoi suudelman vaimonsa olalle.