9. ILTA RICHMONDISSA

Muidenkin kuin Junen ja Soamesin silmät olivat nähneet »noiden kahden» (niinkuin Euphemia jo oli alkanut nimittää heitä) tulevan talvipuutarhasta, toisetkin silmät olivat panneet merkille Bosinneyn kasvojen ilmeen.

On hetkiä, jolloin Luonto paljastaa intohimon, joka kätkeytyy tavallisten ilmeitten huolettoman rauhan alle — kiihkeä kevät, joka valkeana leimahtaa mantelikukille purppurapilvien läpi, luminen, kuun valaisema vuorenharjanne, jonka yllä loistaa yksinäinen tähti ja joka kohoaa ylös intohimoiseen sineen, tai vanha marjakuusi, joka seisoo mustana, jotakin ylpeätä salaisuutta vartioiden, iltaruskon paloa vastaan.

On myöskin hetkiä, jolloin taulugalleriassa jokin teos, joka satunnaisen katselijan tajunnassa on »***Tizian — huomattavan kaunis», nujertaa jonkin vastustelevan Forsyten, joka kenties on syönyt paremman lounaan kuin hänen toverinsa, ja pakottaa hänet seisomaan lumottuna, haltioitumisen tilassa. On jotakin, tuntee hän, on jotakin tässä, mikä — niin, on jotakin. Jokin järkeilemätön, järjetön valtaa hänet; kun hän koettaa määritellä sitä käytännöllisen ihmisen täsmällisyydellä, se liukuu pois, kaikkoaa hänen käsistään niinkuin hänen nauttimansa viinin hehku kaikkoaa jättäen hänet tympeyteen ja tietoisuuteen maksastaan. Hän tuntee haihatelleensa, tuhlanneensa jotakin, voimaa on lähtenyt hänestä. Ei hän halunnut väläystä siitä, mikä piili noiden luettelon kolmen tähden alla. Jumala varjelkoon häntä tietämästä mitään luonnon voimista! Jumala varjelkoon häntä hetkeksikään myöntämästä, että sellaisia onkaan! Mihin joudut, jos sen kerran myönnät? Sisäänpääsy maksoi shillingin, luettelo toisen.

Ilme, jonka June oli nähnyt, jonka toiset Forsytet olivat nähneet, oli kuin kynttilän valo olisi äkkiä leimahtanut jonkin kuvitellun kankaan reiän läpi — kankaan, jonka takana kynttilää kuljetetaan. Oli kuin himmeä, epävakainen, häilähtelevä ja houkutteleva tuli äkkiä olisi leimahtanut ilmiliekkiin. Katsojiin tuli tietoisuus, että vaarallisia voimia oli liikkeellä. Hetken aikaa he huomioivat sitä mielihyvin, kiinnostuneina, sitten he tunsivat, että heidän ei pitänyt olla tietääkseen.

Siitä kuitenkin saatiin syy, miksi June tuli niin myöhään ja katosi heti, tanssimatta, pudistamatta edes kättä sulhasensa kanssa. Hän oli sairas, sanottiin, eikä ihmekään.

Mutta he katselivat toisiinsa syyllisinä. Heillä ei ollut mitään halua levittää häväistysjuttua, ei mitään halua olla ilkeämielisiä. Kuka sitä tahtoisi? Ja ulkopuolisille ei hiiskuttu sanaakaan, kirjoittamaton laki piti heidät hiljaisina.

Sitten tuli uutinen, että June oli lähtenyt rannikolle vanhan Jolyonin kanssa.

Vanha Jolyon oli vienyt hänet Broadstairsiin, mikä paikka juuri silloin oli suosittu, Yarmouthin menettäessä arvoaan Nicholasista huolimatta. Kukaan Forsyte ei lähde rannikolle aikomatta rahallaan saada ilmaa, joka viikossa tekisi hänet vaikka sappitautiseksi. Ensimmäisen Forsyten kohtalokas aristokraattinen taipumus juoda madeiraa oli tehnyt hänen jälkeläisensä kieltämättömän vastaanottavaisiksi.

Niin June lähti rannikolle. Perhe odotti asiain kehitystä, ei voinut tehdä muutakaan.

Mutta kuinka pitkälle — kuinka pitkälle olivat »nuo kaksi» menneet? Kuinka pitkälle he aikoivat mennä? Voivatko he yleensä ollenkaan mennä pitkälle? Siitä ei varmaankaan voinut tulla mitään, sillä kummallakaan ei ollut rahaa. Enintään hakkailua, joka päättyi sopivaan aikaan, niinkuin tuollaisissa suhteissa ainakin.

Soamesin sisar Winifred Dartie, joka Mayfairin tuulen mukana — hän asui Green Streetillä — oli hengittänyt sieluunsa muodikkaampia mielipiteitä aviolliseen käyttäytymiseen nähden kuin mitkä olivat vallalla esimerkiksi Ladbroke Grovessa, nauroi ajatusta, että siinä jotakin olisi. »Pikku rouva» — Irene oli pitempi kuin hän itse, ja se seikka, että hän aina sai kantaa »pikku rouvan» nimeä, oli vain todistus Forsytein järkkymättömästä arvosta — pikku rouva oli ikävystynyt. Miksi ei hän saisi huvitella? Soames oli melko väsyttävä, ja mitä herra Bosinneyhin tulee, saattoi vain tuo hulluttelija George sanoa häntä Merirosvoksi — Winifredin mielestä hän oli kerrassaan chic.

Tämä lausunto — että Bosinney oli chic — aiheutti todellisen hälyn. Se ei vakuuttanut ketään. Että hän oli »hauskan näköinen omalla tavallaan», se oltiin valmiit myöntämään, mutta että joku voi käyttää sanaa chic miehestä, jolla oli hänen ulkonevat poskipäänsä, kummalliset silmänsä ja pehmeät huopahattunsa, oli vain osoitus Winifredin käsittämättömästä tavasta juosta kaiken uuden jäljissä.

Oli tuo kuuluisa kesä, jolloin vallattomuus oli muodissa, jolloin itse maa oli vallaton, pähkinäpuut kukkia tulvillaan, yrtit täynnänsä tuoksua niinkuin ei koskaan ennen, jolloin ruusut puhkesivat joka puutarhaan ja yötaivaalla oli tuskin tilaa tähtiparvilleen, kun joka päivä ja kaiken päivää aurinko täydessä haarniskassa käänsi hehkuvan kilpensä puistoon, ja ihmiset tekivät kummia asioita, söivät lounasta ja päivällistä ulkoilmassa. Ennennäkemätön oli se vaunujen ja ajoneuvojen määrä, joka virtasi pitkin välkkyvän joen siltoja vieden ylempää keskiluokkaa tuhatluvuin Busheyn, Richmondin, Kew'n ja Hampton Courtin vihreään ihanuuteen. Melkein joka perhe, joka vähänkin katsoi kuuluvansa vaunuluokkaan, kävi sinä vuonna katsomassa Busheyn hevoskastanjoita tai ajeli Richmond Parkin espanjankastanjain lomassa. Ajaen pehmeästi, joskin hieman tomuisesti eteenpäin omien vaunujensa luomassa pilvessä he muodinmukaisesti ällistelivät sarvekkaita päitä, joita suuret, hitaat saksanhirvet kohottivat saniaismetsiköistä, jotka lupasivat syksyn ystäville ennennäkemättömiä löytöjä. Ja aina silloin tällöin, kun kastanjankukkain ja saniaisten lemmentäysi tuoksu ajautui liian likelle, he sanoivat toinen toisilleen: »Voi, kultaseni, mikä erikoinen tuoksu!»

Ja lehmuksenkukat olivat sinä vuonna ihmeen ihanat, miltei hunajanväriset. Lontoon puistojen nurkkauksista ne auringon laskettua levittivät tuoksua suloisempaa kuin hunajan, jota mehiläiset olivat koonneet — tuoksua, joka herätti nimettömän kaipuun Forsytein ja heidän vertaistensa sydämissä, kun he päivällisen jälkeen vilvoittelivat noissa pienissä yksityispuutarhoissa, joihin vain heillä oli avain.

Ja tuo kaipuu sai heidät viipymään kukkapenkkien himmeitten muotojen keskellä pakenevassa päivänvalossa, sai heidät kääntymään, kääntymään ja taas kääntymään ikäänkuin rakastaja odottaisi jossakin — odottaisi viimeisen valonsäteen katoamista oksien varjon alla.

Jokin epämääräinen, lehmuksenkukkien tuoksun herättämä myötätunto, jokin sisarellinen halu nähdä omin silmin, jokin ajatus osoittaa, kuinka terve oli hänen lausuntonsa, että »siinä ei ollut mitään» tai vain sen kesän vastustamaton tarve ajella Richmondiin sai pienten Dartien (he olivat pikku Publius, Imogen, Maud ja Benedict) äidin kirjoittamaan seuraavan kirjeen kälylleen:

»Kesäkuun 30 p.

Rakas Irene,

Kuulin, että Soames aikoo lähteä Henleyhin huomisillaksi. Ajattelin, että olisi hyvin hauskaa, jos tekisimme pienen huviretken ja ajaisimme Richmondiin. Tahdotko sinä pyytää herra Bosinneytä, minä pyydän nuoren Flippardin.

Emily (he sanoivat äitiänsä Emilyksi — tapa oli niin chic) lainaa meille vaunut. Tulen hakemaan sinua ja nuorta miestä seitsemältä.

Hellä sisaresi

Winifred Dartie.»

Montaguen mielestä päivällinen Kruunun ja Valtikan ravintolassa on täysin syötäväksi kelpaavaa.

Montague oli Dartien toinen ja tunnetumpi nimi — ensimmäinen oli Moses. Hän oli ennen kaikkea maailmanmies.

Winifredin suunnitelma kohtasi enemmän vastustusta Salliman taholta kuin mitä niin hyväntahtoinen hanke olisi ansainnut. Nuori Flippard vastasi ensi tilassa:

»Paras rouva Dartie,

Kauhean pahoillani. Kiinni korvia myöten.

Teidän

Augustus Flippard.»

Oli myöhäistä lähettää etsimään kaduilta ja kujilta tämän vastoinkäymisen korvaajaa. Nopeana ja täsmällisenä kuin äiti ainakin Winifred päätyi ajattelemaan miestään. Hänellä oli itse asiassa tuo päättäväinen, mutta suvaitseva mielen laatu, joka kuuluu yhteen hyvänpuoleisen profiilin, vaalean tukan ja vihertävien silmien kanssa. Hän joutui tappiolle harvoin tai ei koskaan, ja jos hän joutui, kykeni hän aina kääntämään tappion voitoksi.

Dartiekin oli hyvällä tuulella. Erotic ei ollut voittanut Lancashiren kilpailuissa. Tuo kuuluisa eläin, jonka omisti muuan kilpa-ajoradan pylväs, joka oli salaa lyönyt monta tuhatta vetoa hevostaan vastaan, ei ollut edes lähtenyt liikkeelle. Tätä tulemusta seuraavat neljäkymmentäkahdeksan tuntia olivat pimeimpiä Dartien elämässä.

Jamesin hahmo kummitteli hänen mielessään yötä ja päivää. Mustat ajatukset Soamesista sekaantuivat ylen heikkoihin toiveisiin. Perjantai-iltana hän joi itsensä juovuksiin, niin syvästi hän oli järkytetty. Mutta lauantaiaamuna todellinen pörssimiehen vaisto sai hänessä voiton. Omistaen muutamia satoja, joita hän ei missään nimessä olisi voinut maksaa, hän meni kaupungille ja pani ne kaikki vetoon Concertinan puolesta Saltown Borough-kilpailuissa.

Pieni juutalaispoika Nathan oli antanut hänelle tiedot, kertoi hän majuri Scrottonille, jonka kanssa hän lounasti Iseeumissa. Hän ei välittänyt rahtuakaan. Hän oli — kuitti. Jos kävi hullusti, no, hitto vieköön, vanha herra saa maksaa.

Hän voitti. Concertina hätyytettiin voittoon — hirveä loppukiri. Mutta, niinkuin Dartie sanoi: »Rohkea rokan syö.»

Hänellä ei ollut kerrassaan mitään Richmondin retkeä vastaan. Hän tahtoi itse »pistouvata.» Hän ihaili Ireneä ja halusi päästä tuttavallisemmalle kannalle hänen kanssaan.

Puoli kuudelta Park Lanen palvelija tuli sanomaan, että rouva Forsyte on kovin pahoillaan, mutta toinen hevosista yskii!

Tämäkään isku ei lannistanut Winifrediä, joka viipymättä lähetti (nyt seitsenvuotiaan) pikku Publiuksen lastenhoitajan kanssa Montpellier Squarelle.

He ottaisivat ajurin ja tapaisivat Kruunussa ja Valtikassa 7.45.

Dartie oli mielissään kuullessaan tästä. Se olikin hauskempaa kuin istua selkä päin hevosia. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että saisi ajaa Irenen kanssa. He kai menisivät hakemaan toisia Montpellier Squarelta ja ottaisivat sieltä yhdessä ajurit?

Kuullessaan, että kohtaus olikin määrätty Kruunuun ja Valtikkaan ja että hänen pitäisi ajaa vaimonsa kanssa hän tuli huonolle tuulelle ja sanoi, että sepäs oli vietävän hidasta komentoa!

Seitsemältä he lähtivät, ja Dartie tarjoutui lyömään puolesta kruunusta vetoa ajurin kanssa, että hän ei ajaisi Richmondiin kolmessa neljännestunnissa.

Vain kahdesti matkan varrella mies ja vaimo vaihtoivat huomautuksia.

Dartie sanoi: »Soames-herran nenä menee sijoiltaan, kun hän kuulee, että hänen vaimonsa on ollut ajelulla Bosinney-herran kanssa.»

Winifred vastasi: »Älä puhu sellaista roskaa, Monty!»

»Roskaa!» kertasi Dartie. »Sinä et tunne naisia, kaunis rouvaseni.»

Toisella kertaa hän vain kysyi: »Miltä näytän? Heltta vähän punaisena? Tuo vanha vekkuli George on niin mieltynyt vahvoihin viineihin!»

Hän oli syönyt lounasta George Forsyten kanssa Haversnakessa.

Bosinney ja Irene olivat saapuneet ennen heitä. He seisoivat pitkän ranskalaisikkunan luona katsellen jokea.

Ikkunat olivat sinä kesänä auki kaiken päivää ja kaiken yötä myös, ja öin päivin tuli sisään kukkien ja puitten tuoksua, kärventyneen ruohon kuumaa tuoksua ja raskaan kasteen kylmää tuoksua.

Huomioivan Dartien silmissä nämä kaksi vierasta eivät näyttäneet pitävän kiirettä, seisoivat vain siinä liki toisiaan, sanaakaan sanomatta. Bosinney oli nälkäisen näköinen otus — hänessä ei ollut paljon vauhtia!

Hän jätti heidät kuitenkin Winifredin haltuun ja ryhtyi tilaamaan päivällistä.

Forsyte vaatii hyvää, joskaan ei hienoa ruokaa, mutta Dartie panee Kruunun ja Valtikan mahdollisuudet koetukselle. Ihmiselle, joka elää kädestä suuhun niinkuin hän, ei mikään ole liian hyvää syötäväksi, ja hän syö sitä. Hänen juomansa ovat myöskin tarkoin valittavat; maassa on paljon juomia, jotka eivät ole kyllin hyviä Dartielle, hän tahtoo parasta. Koska hän maksaa kaikesta toisen välityksellä, ei hänellä ole mitään syytä kitsastella. Kitsasteleminen on hullun merkki, ei Dartien.

Parasta kaikesta! Terveemmälle mielipiteelle ei voi perustaa elämäänsä mies, jonka apella on sangen huomattavat tulot ja puolueellinen kiintymys lapsenlapsiinsa.

Dartie oli silmillään, jotka eivät olleet kykyä vailla, pannut merkille tuon heikkouden Jamesissa jo ensimmäisenä pikku Publiuksen syntymän jälkeen (erehdys); hän oli käyttänyt hyväkseen tarkkanäköisyyttään. Neljä pientä Dartie-vesaa oli jo jonkinlainen elinkorko.

Punakala oli kieltämättä juhlan runko. Tuo herkullinen kala, joka tuotiin melko kaukaa miltei säilykkeenä, paistettiin ensin, perattiin sitten ja tarjottiin jäässä, kastikkeena madeirapunssia, jonka valmistusohjeen tiesivät vain harvat miehet maailmassa.

Mikään muu ei vaadi huomiota, kuin että laskun maksoi Dartie.

Hän oli tekeytynyt äärimmäisen hauskaksi koko aterian ajan. Hänen rohkea, ihaileva katseensa luopui tuskin hetkeksikään Irenen kasvoista ja vartalosta. Hänen oli kuitenkin pakko tunnustaa itselleen, että hän ei hyötynyt siitä paljoakaan — Irene oli totisesti kylmä, yhtä kylmä kuin miltä hänen olkapäänsä näyttivät kermanvärisen pitsiverhonsa alla. Dartie toivoi saavansa hänet kiinni jostakin pikku pelistä Bosinneyn kanssa, mutta ei sinne päinkään, hän näytteli osaansa huomattavan hyvin. Mitä tuohon arkkitehtipoikaan tulee, oli hän juro kuin karhu, jolla on päänsärkyä — Winifred sai hädintuskin hänestä irti sanaakaan. Hän ei syönyt mitään, mutta otti kyllä liköörinsä, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi, ja hänen silmiinsä tuli omituinen katse.

Kaikki oli hyvin huvittavaa.

Dartie itse oli loistavalla tuulella ja puhui vapaasti, vieläpä vähän terävästi, sillä hän ei ollut mikään hölmö. Hän kertoi pari kolme juttua, jotka kallistuivat sopimattomaan, mikä oli myönnytys seurueelle, sillä hänen juttunsa eivät tavallisesti vain kallistuneet. Hän ehdotti Irenen maljan pilapuheessa. Kukaan ei juonut sitä, ja Winifred sanoi: »Älä ole sellainen klovni, Monty.»

Winifredin ehdotuksesta he menivät päivällisen jälkeen yleiselle pengermälle katselemaan jokea.

»Minusta olisi hauska nähdä yhteisen kansan rakastelevan», sanoi hän, »se on niin mukavaa.»

Heitä oli joukottain kävelemässä illan viileydessä, päivän helteen jälkeen, ja ilma oli täynnä ääniä, karkeita ja kovia, tai pehmeitä kuin kuiskisivat ne salaisuuksia.

Ei kestänyt kauan ennenkuin Winifredin parempi järki — hän oli ainoa Forsyte joukossa — oli varannut heille tyhjän penkin. He istuivat rivissä. Raskas puu levitti tiheän katoksen heidän päittensä päälle, ja sumu joella tummeni hitaasti.

Dartie istui päässä, hänen vieressään Irene, sitten Bosinney, sitten Winifred. Penkillä oli vaivoin tilaa neljälle ja maailmanmies saattoi tuntea Irenen käsivarren likistyvän omaansa vastaan. Hän tiesi, ettei Irene voinut vetää sitä pois tuntumatta epäkohteliaalta, ja se huvitti häntä. Silloin tällöin hän suunnitteli liikkeen, joka toi hänet vielä lähemmäksi. Hän ajatteli: »Tuon Merirosvo-Johnnyn ei pidä saada häntä kokonaan itselleen! Tiukka ote, totisesti!»

Kaukaa pimeältä joelta ajautui mandoliinin helinää, ja äänet lauloivat vanhaa piirilaulua:

»Lautturi, lautturi, venhosi tuo, toiselle rannalle lähteä suo tanssin ja viinin ja tyttöjen luo.»

Ja äkkiä kuu tuli näkyviin, nuorena ja hienona, purjehtien selällään puitten takaa, ja samassa ilma viileni ikäänkuin kuu olisi hengittänyt siihen, mutta viileämmän ilman alta tuntui aina lehmusten lämmin tuoksu.

Dartie kurkisti sikaarinsa yli Bosinneyhin, joka istui käsivarret ristissä, tuijottaen suoraan eteensä, kasvoilla kidutettavan ilme.

Ja Dartie vilkaisi heidän välillään oleviin kasvoihin, jotka olivat niin kokonaan varjossa, että ne olivat vain kuin pimeämpi kohta pimeyttä, joka oli saanut muodon ja hengitti, pehmeät, salaperäiset, houkuttelevat.

Hälisevällä pengermällä oli tullut hiljaista, ikäänkuin kaikilla kävelijöillä olisi ollut mielessä salaisuuksia, jotka olivat liian kallisarvoiset lausuttaviksi julki.

Ja Dartie ajatteli: »Ne naiset!»

Ruskotus oli sammunut joelta, laulu lakkasi, nuori kuu piiloutui puun taakse, oli pimeätä. Dartie painautui Ireneä vastaan.

Hän ei säikähtänyt väristystä, joka kävi läpi hänen koskettamiensa jäsenten, eikä silmien häiriintynyttä, halveksivaa katsetta. Hän tunsi, että Irene yritti vetäytyä pois, ja hymyili.

Täytyy tunnustaa, että maailmanmies oli juonut viiniä juuri niin paljon kuin hänelle oli hyväksi.

Paksut huulet raollaan ylöspäin kiverrettyjen viiksien alla, rohkeat silmät tuijottaen suoraan Ireneen hän oli ilkeän näköinen kuin satyyri.

Taivaan poluilla, puitten latvojen aitaamilla alueilla kulkivat tähdet kulkuaan; nekin näyttivät hyörivän ja parveilevan ja kuiskailevan keskenään. Sitten hälinä pengermällä taaskin alkoi, ja Dartie ajatteli: »Ah, hän on nälkäisen näköinen piruparka, tuo Bosinney!» Ja taas hän painautui Ireneen.

Tällä liikkeellä oli parempi menestys. Irene nousi, ja he kaikki seurasivat mukana.

Maailmanmies oli lujemmin kuin koskaan päättänyt nähdä, mikä Irene oikein oli naisiaan. Pengermällä hän pysytteli kiinni tämän käsivarressa. Hänellä oli paljon hyvää viiniä sisässään. Oli edessä pitkä ajelu kotiin, pitkä ajelu ja lämmin pimeys ja vuokravaunujen mieluisa umpinaisuus — tuo täydellinen eristys, jonka joku hyvä ja suuri mies on keksinyt. Nälkäinen arkkitehtipoika saisi ajaa hänen vaimonsa kanssa — onnea matkalle vain! Ja hyvin tietäen, että hänen ääneensä ei tällä hetkellä voinut liikoja luottaa, Dartie piti varansa eikä puhunut, mutta hymy oli vakiintunut hänen paksuille huulilleen.

He kulkivat eteenpäin ajurin vaunuja kohti, jotka odottivat kauempana. Hänen suunnitelmallaan oli kaikkien suurten suunnitelmain ansio, miltei karkea yksinkertaisuus — hän pysyttelisi vain Irenen vieressä kunnes tämä nousisi vaunuihin, ja hyppäisi äkkiä perässä.

Mutta kun Irene tuli vaunujen luo, ei hän noussutkaan niihin, vaan meni hevosen pään viereen. Dartie ei sinä hetkenä kylliksi hallinnut jalkojaan voidakseen seurata. Irene siveli hevosen turpaa, ja Dartien harmiksi Bosinney ehti hänen viereensä. Irene kääntyi ja puhui Bosinneylle nopeasti, matalalla äänellä. Dartie kuuli sanat »tuo mies.» Hän seisoi itsepintaisesti vaunujen askelman luona ja odotti Irenen tuloa. Hän ymmärsi asian paremmin!

Siinä lampunvalossa, nelikulmainen, ei keskimittaa pitempi vartalo hyvään iltapukuun puettuna, vaalea päällystakki käsivarrella, neilikka napinlävessä ja tummilla kasvoilla tuttavallinen, hyväntuulinen hävyttömyys, siinä hän oli koko loistossaan — maailmanmies sormenpäitä myöten.

Winifred istui jo vaunuissaan. Dartie kuvitteli, että Bosinneylle tulisi viheliäinen ajo niissä vaunuissa, jollei hän pitäisi kiirettä! Äkkiä hän sai sysäyksen, joka miltei keikautti hänet katuun. Bosinneyn ääni sähisi hänen korvissaan: »Minä saatan Irenen kotiin, ymmärrätkö?» Dartie näki hänen vihasta valkeat kasvonsa ja silmät, jotka tuijottivat häneen kuin villikissan.

»Mitä?» änkytti hän. »Häh? Ei sinne päinkään! Sinä ajat vaimoni kanssa!»

»Mene pois», sähisi Bosinney, »tai heitän sinut katuun!»

Dartie peräytyi, hän näki mahdollisimman selvästi, että mies puhui tosissaan. Hänen väistäessään Irene pujahti vaunuihin, hänen pukunsa viisti Dartien jalkoja. Bosinney hyppäsi vaunuihin hänen perässään.

»Ajakaa», hän kuuli Merirosvon huutavan. Ajuri sivalsi hevosta. Se lähti juoksemaan.

Dartie seisoi hetken hölmistyneenä, sitten hän syöksyi vaunuille, joissa hänen vaimonsa istui, ja kömpi sisään.

»Ajakaa», sanoi hän ajajalle, »älkää päästäkö näkyvistä tuota edellä ajavaa herraa.»

Vaimonsa vieressä istuen hän puhkesi sadatteluihin. Tyynnyttäen itsensä äärimmäisin ponnistuksin hän lisäsi: »Kyllä sinäkin keitit kauniin sopan, kun annoit Merirosvon saattaa hänet kotiin! Miksi maailmassa et voinut pidättää häntä itsellesi? Mies on mielettömästi rakastunut, sen näkee hullukin.»

Hän hukutti Winifredin vastauksen uusiin vetoomuksiin Kaikkivaltiaaseen, ja vasta Barnesiin ehdittäessä hän lopetti valitusvirtensä, jonka aikana hän oli herjannut Winifrediä, hänen isäänsä, hänen veljeään, Ireneä, Bosinneyta, Forsyten nimeä, omia lapsiaan ja kironnut päivää, jolloin meni naimisiin.

Winifred, lujaluontoinen nainen, antoi hänen sanoa sanottavansa, minkä jälkeen mies vaipui juroon hiljaisuuteen. Hänen vihaiset silmänsä eivät hetkeksikään lakanneet seuraamasta noita vaunuja, jotka häilyivät edellä pimeässä kuin menetetty tilaisuus.

Onneksi hän ei voinut kuulla Bosinneyn intohimoista puhetta — tuota puhetta, jonka maailmanmiehen käytös oli päästänyt valloilleen kuin virran; hän ei voinut nähdä Irenen värisevän ikäänkuin hänen yltään olisi riistetty jokin vaatekappale, ei nähdä hänen silmiään, jotka olivat mustat ja surulliset kuin lapsen, jota lyödään. Hän ei voinut kuulla Bosinneyn pyytävän, hartaasti, itsepintaisesti, lakkaamatta, ei voinut kuulla Irenen äkillistä, pehmeätä itkua eikä nähdä tuon nälkäisen piruparan kauhistuneena ja vapisten koskettavan hänen kättään nöyrästi.

Montpellier Squarella ajuri, joka seurasi saamiansa ohjeita kirjaimellisesti, pysähtyi uskollisena edellisten vaunujen taakse. Dartiet näkivät Bosinneyn hyppäävän vaunuista ja Irenen seuraavan häntä rientäen eteenpäin pää kumarassa. Hänellä ilmeisesti oli avain kädessään, sillä hän katosi näkyvistä heti. Oli mahdotonta sanoa, oliko hän kääntynyt puhumaan Bosinneylle.

Tämä kulki heidän vaunujensa ohi, ja sekä miehellä että vaimolla oli erinomainen näköala hänen kasvoihinsa katulampun valossa. Niillä kuvastui mielenliikutus.

»Hyvää yötä, herra Bosinney», huusi Winifred.

Bosinney hätkähti, sieppasi hatun päästään ja riensi pois. Hän oli ilmeisesti unohtanut heidän olemassaolonsa.

»Kas siinä!» sanoi Dartie. »Näitkö sen elukan kasvoja? Mitä minä sanoin? Kaunis juttu!» Hän vielä paransi tilannetta.

Noissa vaunuissa oli niin selvästi tapahtunut jotakin ratkaisevaa, että Winifred oli kykenemätön puolustamaan teoriaansa.

Hän sanoi: »Minä en aio puhua siitä mitään. En ymmärrä mitä hyödyttää nostaa meteli!»

Tämän näkökohdan Dartie heti hyväksyi. Koska hän katsoi Jamesin yksityiseksi hätävarakseen, oli hänestä turhaa häiritä häntä toisten huolilla.

»Aivan niin», sanoi hän. »Hoitakoon Soames asian itse. Siihen hän totta vieköön kyllä pystyy!»

Näin puhuen Dartiet astuivat Green Streetin varrella olevaan asuntoonsa, jonka vuokran James maksoi, ja etsivät hyvinansaittua lepoa. Oli keskiyön hetki, eikä kukaan Forsyte viipynyt kaduilla vakoilemassa Bosinneyn vaelluksia. Kukaan ei nähnyt hänen palaavan ja seisoskelevan puistikon kaiteeseen nojaten, suojassa katulampun valosta, nähnyt hänen seisovan siinä puitten varjossa katsellen taloa, jonka pimeyteen kätkeytyi tuo, jonka näkemisestä minuutinkin ajan hän olisi antanut maailman — tuo, joka nyt oli hänelle lehmusten leyhkä, valon ja pimeyden tarkoitus, hänen oman, sydämensä syke.