5. OIKEUDENKÄYNTI

Sinä aamuna, jolloin hänen juttunsa oli esillä oikeudessa, listalla toisena, oli Soamesin taaskin pakko lähteä kotoa tapaamatta Ireneä, ja niin olikin paras, sillä hän ei ollut vielä päättänyt, minkä asenteen hän ottaisi vaimoonsa nähden.

Hänet oli kutsuttu oikeuteen puoli yhdeksitoista, siltä varalta että ensimmäinen juttu (lupauksenrikkomisasia) raukeaisi, mitä se ei kuitenkaan tehnyt, molempien puolien osoittaessa rohkeutta, joka soi Waterbuckille, Q.C., tilaisuuden parantaa jo ennestäänkin suurta mainettaan tämänlaatuisissa asioissa. Hänen vastustajanaan oli Ram, toinen kuuluisa lupauksenrikkomusmies. Tämä oli jättiläisten taistelua.

Oikeus antoi päätöksensä juuri ennen lounaslomaa. Jury poistui huoneesta kokonaan, ja Soames lähti ulos hakemaan jotakin syötävää. Hän kohtasi Jamesin seisomassa pienessä lounasravintolassa, yksinäisenä lehterillään kuin pelikaani erämaassa, edessään voileipä ja sherrylasi. Suuren keskihallin tilavaa tyhjyyttä, jota isä ja poika katselivat seistessään yhdessä, häiritsi silloin tällöin häviävän hetken ajan peruukkiin ja viittaan puettu asianajaja, joka riensi ulos, satunnainen vanha rouva tai nuhjaantuneeseen takkiin puettu mies, joka katsahti säikähtyneenä ylös, sekä kaksi muita rohkeampaa, jotka asettuivat ikkunansyvennykseen väittelemään. Heidän ääntensä kaiku nousi hallista, mukanaan tuoksu, joka muistutti huonostihoidettua kaivoa ja joka sekaantui lehterien tuoksuun muodostaen yhdessä sen hajuvaikutelman, joka lähinnä panee ajattelemaan hienoa, väkevää juustoa ja kuuluu ehdottomasti brittiläisen oikeussalin tunnelmaan.

James puhutteli ennen pitkää poikaansa.

»Koska sinun asiasi tulee esille? Minä luulisin, että nyt heti. En ihmettelisi, vaikka tuolla Bosinneylla ei olisi mitään sanomista, en luule, että hänellä on. Hän tekee vararikon, jos asia kääntyy häntä vastaan.» Hän haukkasi ison palan voileipäänsä ja otti kulauksen sherryä. »Äitisi», sanoi hän, »tahtoo, että sinä ja Irene tulisitte päivälliselle tänään.»

Kylmä hymy väreili Soamesin huulilla, hän katsoi isäänsä. Katselija, joka ehkä sattui näkemään tuon vaihdetun silmäyksen, kylmän ja pikaisen, voi saada anteeksi, jollei osannut antaa oikeata arvoa heidän keskinäiselle ymmärtämykselleen. James tyhjensi sherrynsä yhdellä siemauksella.

»Mitä maksaa?» kysyi hän.

Oikeussaliin palattua Soames asettui heti oikealle paikalleen etupenkille asianajajansa viereen. Hän totesi isän istumapaikan katseella, joka oli niin vino, ettei se voinut saattaa ketään epäilyksenalaiseksi.

James oli taaskin istumassa, kädet sateenvarjon kahvan ympärillä, nuhjuttaen penkin päässä heti neuvoston takana paikassa, josta pääsi lähteinään kohta, kun juttu olisi ohi. Hänen mielestään Bosinneyn käytös oli joka suhteessa ollut herjaavaa, mutta hän ei tahtonut joutua kohtaamaan häntä tuntien, että se olisi noloa.

Lähinnä avioero-oikeutta oli tämä sali kenties suosituin oikeuden tyyssija, täällä kun usein ratkaistiin kunnianloukkaus-, lupauksenrikkomis- ja kaupallisia asioita. Takapenkeillä oli kokonainen ryhmä ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä oikeusjuttujen kanssa, ja lehtereillä nähtiin parin naisenkin hatut.

Ne kaksi penkkiriviä, jotka olivat suoraan Jamesin edessä, täyttyivät vähitellen peruukkipäisillä asianajajilla, jotka istuutuivat tekemään lyijykynämerkintöjä, juttelemaan ja hoitamaan hampaitaan. Jamesin huomio kääntyi kuitenkin pian näistä pienemmistä oikeuden valoista Waterbuckiin, Q.C., joka tuli sisään silkkiviitta kahisten, punaiset, kyvykkäät kasvot lyhyen, ruskean poskiparran tukemana. Kuuluisa Q.C. näytti, niinkuin James vapaasti tunnusti, mieheltä, jonka on helppo saada todistaja häkeltymään.

Sattui niin, ettei James kaikkine kokemuksineen ollut koskaan ennen nähnyt Waterbuckia, Q.C., ja niinkuin monet ammatin alemmilla haaroilla toimivat Forsytet, hän tunsi suunnatonta kunnioitusta hyvää ristikuulustelijaa kohtaan. Pitkät, surumieliset uurteet hänen poskissaan lauhtuivat vähän, kun hän oli nähnyt tulijan, ja varsinkin kun hän nyt havaitsi, että vain Soames oli edustettuna silkissä.

Waterbuck, Q.C., oli muitta mutkitta kääntynyt kyynärpäänsä ympäri juttelemaan erään nuorempansa kanssa, kunnes herra tuomari Bentham itse astui sisään — laiha, kanaa muistuttava mies, hieman kumarainen ja sileäksi ajeltu lumivalkean peruukkinsa alla. Muun salin mukana nousi myös Waterbuck seisomaan ja oli seisaallaan, kunnes tuomari oli istuutunut. James nousi vain puoliksi, hänen oli jo turvallinen olla eikä hänellä ollut mitään erityistä kunnioitusta Benthamia kohtaan, jonka kanssa hän oli istunut päivällispöydässä kahdesti Bumley Tommin luona, vain yksi mies välissä. Bumley Tomm oli jokseenkin vaivainen mies, vaikka hänellä olikin ollut niin paljon menestystä. James itse oli antanut hänelle ensimmäisen kannekirjan. Hän oli kiihdyksissä siitäkin, että hän äsken oli huomannut Bosinneyn puuttuvan salista.

»Mitä hän tarkoittaa sillä?» ajatteli hän ajattelemistaan. Asia oli otettu esille, Waterbuck, Q.C., siirteli papereitaan, kiinnitti viittansa olkapäilleen ja katsellen puoliympyrässä eteensä ja sivuilleen kuten mies, joka aikoo taistella, nousi ja puhutteli oikeutta.

Tosiasiat, sanoi hän, eivät olleet riidanalaiset, ja hänen ylhäisyyttään pyydettiin vain tulkitsemaan hänen asiakkaansa ja erään arkkitehdin välillä tapahtunutta kirjeenvaihtoa, joka koskee erään talon sisustustöitä. Hän kuitenkin tahtoi väittää, että tämä kirjeenvaihto ei voi merkitä muuta kuin yhtä ja hyvin selvää asiaa. Selostettuaan lyhyesti Robin Hillin talon historian (hän sanoi taloa kartanoksi) ja kustannusten tosiseikkoja hän jatkoi seuraavaan tapaan:

»Asiakkaani, herra Soames Forsyte, on herrasmies, varakas mies, joka olisi viimeinen vastustamaan mitään hänelle asetettua oikeudenmukaista vaatimusta, mutta hän on saanut sellaista kohtelua arkkitehdiltään tässä taloasiassa, johon hän, niinkuin teidän ylhäisyytenne kuuli, jo on kuluttanut noin kaksitoista — noin kaksitoista tuhatta puntaa, mikä summa tuntuvasti ylittää hänen alkuperäisesti tarkoittamansa summan, mikä mainittakoon vain periaatteellisena seikkana — ja sitä en voi kyllin voimakkaasti tehostaa — periaatteellisena seikkana. Pitäen silmällä toisten etuja hän on katsonut olevansa pakotettu nostamaan tämän kanteen. Kohta, jonka arkkitehti asettaa puolustuksekseen, ei ole, uskokaa minua, teidän ylhäisyytenne, hetkeksikään vakavan harkinnan arvoinen.» Sitten hän luki kirjeenvaihdon.

Hänen asiakkaansa, »mies, jolla on tunnustettu asema», oli valmis astumaan esiin ja vannomaan, ettei hän koskaan ollut aikonut antaa lupaa selvästi määrittelemänsä ylimmän rajan, kahdentoista tuhannen ja viidenkymmenen punnan ylittämiseen, ja jotta ei pitemmältä kulutettaisi tuomioistuimen aikaa, hän heti kutsuisi esiin herra Forsyten.

Soames astui nyt esiin. Hänen koko esiintymisensä oli loistavan hillittyä. Hänen juuri sopivasti ylimieliset kasvonsa olivat kalpeat ja sileiksiajellut, silmien välissä pieni viiva, huulet tiukasti kiinni, puku juuri siksi hyvässä kunnossa, että se ei tuntunut mielenosoitukselliselta, toinen käsi siististi hansikoituna, toinen paljaana. Hän vastasi tehtyihin kysymyksiin hieman matalalla, mutta selvällä äänellä. Hänen todistuksessaan ristikuulustelun aikana oli vaiteliaisuuden tuntu.

Eikö hän ollut käyttänyt sanamuotoa »vapaat kädet?»

»Ei.»

»Kuinka niin?»

Sanamuoto, jota hän oli käyttänyt, kuului »vapaat kädet näitten kirjeitten sanamuodon mukaan.»

»Tahtoiko hän väittää, että se oli englantia?»

»Tahtoi!»

»Mitä hän väitti sen merkitsevän.»

»Sitä, mitä se sanoi.»

»Aikoiko hän kieltää, että siihen sisältyi ristiriita?»

»Aikoi.»

»Oliko hän irlantilainen?»

»Ei.»

»Oliko hän saanut hyvän kasvatuksen?»

»Oli.»

»Ja kuitenkin hän pysyi väitteesään?»

»Pysyi.»

Tämän ja kaiken muun ristikuulustelun aikana, joka yhä uudelleen ja uudelleen kierteli »juonikasta kohtaa», James istui käsi korvan takana, silmät kiintyneinä poikaan.

Hän oli ylpeä pojastaan! Hän ei voinut olla tuntematta, että vastaavassa tilanteessa hän itse olisi joutunut kiusaukseen vastata pitemmin, mutta hänen vaistonsa sanoi, että tämä vaiteliaisuus oli aivan kuin olla piti. Hän huokasi kuitenkin helpotuksesta, kun Soames hitaasti kääntyen ja vähääkään muuttamatta ilmettään astui pois aitiosta.

Kun Bosinneyn asianajajan vuoro tuli sanoa sanottavansa, Jamesin tarkkaavaisuus kaksinkertaistui, ja hän etsi etsimistään silmillään nähdäkseen, eikö Bosinney piillyt salissa jossakin.

Nuori Chankery aloitti hermostuneesti, Bosinneyn poissaolo vaikeutti hänen asemaansa. Hän teki siis parhaansa kääntääkseen hänen poissaolonsa edukseen.

Hän ei voinut olla pelkäämättä — sanoi hän — että hänen asiakastaan oli kohdannut tapaturma. Hän oli varmasti odottanut, että Bosinney tulisi antamaan todistuksensa, samana aamuna oli lähetetty sana sekä hänen toimistoonsa että asuntoonsa (vaikka hän hyvin tiesi, että ne olivat yksi ja sama, oli hänen mielestään parempi olla mainitsematta sitä), mutta kukaan ei tietänyt, missä hän oli, ja se oli hänen mielestään paha enne, hän kun tiesi, kuinka halukas Bosinney oli ollut antamaan todistustaan. Häntä ei ollut kuitenkaan käsketty pyytämään lykkäystä, ja sellaisen ohjeen puutteessa hän katsoi asiakseen jatkaa. Vastaväite, johon hän hieman hyväuskoisesti luotti ja johon hänen asiakkaansa olisi perustanut todistuksena, jollei hän onnettomuudeksi jollakin tavoin olisi tullut estetyksi saapumasta, oli se, että sanamuotoa sellaista kuin »vapaat kädet» ei voida rajoittaa, kahlita eikä tehdä merkityksettömiksi millään sanamuodolla, joka sitä mahdollisesti seurasi. Hän menisi pitemmälle ja sanoisi, että väitti herra Forsyte todistuksessaan mitä tahansa, kirjeenvaihto selvästi osoitti, ettei hän itse asiassa ollut koskaan kieltäytynyt maksamasta mitään arkkitehtinsä tilaamaa ja suorittamaa työtä. Vastaaja ei tosin koskaan ollut ottanut huomioonkaan sellaista mahdollisuutta, muuten hän ei, niinkuin kirjeistä ilmenee, olisi jatkanut työtään — äärimmäisen herkkää, suurella huolella ja tehokkuudella suoritettua työtä, jonka piti vastata ja tyydyttää tuntijan, rikkaan miehen, omistajan makua. Hän tunsi tämän seikan erittäin voimakkaasti ja tuntien voimakkaasti käytti kenties vähän voimakkaita sanoja huomauttaessaan, että tämä kanne on mitä epäoikeutetuin ja odottamattomin, kerrassaan ennenkuulumaton. Jos hänen ylhäisyydellään olisi ollut tilaisuutta tehdä sama, mitä hän itse oli katsonut velvollisuudekseen, nimittäin käydä katsomassa tätä erittäin kaunista taloa, jonka hänen asiakkaansa — joka oli kunniakkaalla alallaan taiteilija — oli rakentanut, olisi hän vakuutettu, että hänen ylhäisyytensä ei hetkeäkään sietäisi tätä — hän ei häikäillyt käyttää voimakasta sanaa — tätä julkeata yritystä päästä laillisista sitoumuksistaan.

Ottaen tekstinsä Soamesin kirjeistä hän kosketti ohimennen Boileau — Sementtiyhtiöjutun ennakkotapausta. »On epätietoista», sanoi hän, »mitä tuo viranomainen on päättänyt; tahtoisin joka tapauksessa huomauttaa, että se on juuri yhtä paljon minun edukseni kuin ystävänikin.» Sitten hän viipyi »juonikkaassa kohdassa» kauan. Hän väitti kaikella asianmukaisella kunnioituksella, että herra Forsyten sanamuoto kumosi itsensä. Koska hänen asiakkaansa ei ollut mikään rikas mies, oli asia hänelle vakava, hän oli erittäin lahjakas arkkitehti, jonka ammatillinen maine oli epäilemättä vaarassa. Hän lopetti kenties hieman liian henkilökohtaisella vetoomuksella tuomariin, joka oli taiteitten ystävä, pyytäen häntä esiintymään taiteilijain suojelijana siltä, mitä pääoman liian rautainen käsi joskus — hän sanoi joskus — voi olla.

»Mikä», sanoi hän, »tulee olemaan taiteellisten ammattien asema, jos varakkaat miehet kuten Soames Forsyte kieltäytyvät ja jos heidän sallitaan kieltäytyä suorittamasta sitoumuksiaan teettämistään töistä?»… Hän kutsuisi nyt sisään asiakkaansa siltä varalta, että tämä viime hetkessä olisi kyennyt tulemaan saapuville.

Ovenvartijat huusivat kolmasti Philip Baynes Bosinneyn nimen, ja heidän kutsunsa kaikui oudon kolkosti oikeussalissa ja lehtereillä.

Tämän nimen huutaminen, johon ei mitään vastausta kuulunut, vaikutti omituisesti Jamesiin: oli kuin olisit huutanut kadonnutta koiraasi kadulta. Ja hiipivä tunne, jonka tämä miehen puuttuminen herätti hänessä, jäyti hänen mukavuuden ja varmuuden tunnettaan — hänen hyvää oloaan. Hän ei olisi voinut sanoa miksi, mutta se teki hänen olonsa turvattomaksi.

Hän katsoi kelloa — neljännestä yli kahden! Kaikki olisi ohi neljännestunnissa. Missä tuo nuori mies saattoi olla?

Vasta kun herra tuomari Bentham alkoi lausua tuomiotaan hän vapautui mielialansa äskeisestä käänteestä.

Seisten sen puisen kaiteen takana, joka erotti hänet toisista kuolevaisista, oppinut tuomari nojautui eteenpäin. Sähkövalo, joka paloi juuri hänen päänsä yläpuolella, lankesi hänen kasvoilleen ja antoi niille kellertävän värin peruukin lumivalkean kruunun alla. Puvun laajuus kasvoi kuin silmissä, hänen koko olemuksensa, joka erottui muun salin suhteellisesta pimeydestä, säteili kuin jokin majesteetillinen ja pyhä ruumis. Hän karisti kurkkuaan, otti kulauksen vettä, katkaisi kynän kärjen pöytää vasten, pani luiset kätensä eteensä ristiin ja aloitti.

Jamesin silmissä hän äkkiä yleni paljon mahtavammaksi, kuin hän olisi koskaan voinut luulla Benthamin ylenevän. Siinä oli lain majesteetti, ja paljon vähemmän asialliselle luonteelle kuin Jamesille olisi voinut antaa anteeksi, että hän ei kyennyt särkemään tuota sädekehää ja näkemään sen takana verraten tavallista Forsytea, joka arkielämässä tunsi nimen Sir Walter Bentham.

Bentham antoi tuomionsa seuraavin sanoin:

»Tämän tapauksen tosiseikoista ei voi kiistellä. Viime toukokuun 15 päivänä vastaaja kirjoitti kantajalle kirjeen, pyytäen vapautusta ammatillisesta asemastaan kantajan talon sisustustöihin nähden, jollei hänelle anneta »vapaita käsiä».

Kantaja kirjoitti toukokuun 17 päivänä seuraavan vastauksen: »Antaessani sinulle pyyntösi mukaan taaskin »vapaat kädet» toivon sinun selvästi ymmärtävän, että talo kokonaisuudessaan, luovutettuna minulle täysin valmiina ja sisustettuna, ei saa tulla maksamaan yli 12,000 punnan, sinun palkkiosi mukaan luettuna (niinkuin sovimme).» Tähän kirjeeseen vastaaja vastasi: »Jos luulet, että niin arassa asiassa kuin sisustuksessa voin sitoutua määrättyihin puntiin, pelkään, että olet erehtynyt.» Toukokuun 19 p. kantaja kirjoittaa seuraavasti: »En tarkoittanut, että välillemme syntyisi vaikeuksia, jos ylittäisit viime kirjeessä mainitsemani summan kymmenellä tai kahdellakymmenellä tai viidelläkymmenellä punnalla. Sinulla on vapaat kädet näitten kirjeitten sanamuodon mukaan ja toivon sinun näkevän mahdolliseksi saattaa päätökseen sisustustyöt.» Toukokuun 20 päivänä vastaaja vastasi tähän lyhyesti: »Hyvä on.»

»Sisustustöitä suorittaessaan vastaaja antautui sitoumuksiin ja kuluihin, jotka nostivat talon kokonaissumman kahteentoista tuhanteen neljäänsataan puntaan, mitkä kaikki kustannukset kantaja on suorittanut. Tämän syytteen on kantaja nostanut saadakseen vastaajalta takaisin ne kolmesataa viisikymmentä puntaa, jotka hän on joutunut maksamaan yli niiden kahdentoista tuhannen ja viidenkymmenen punnan, jotka kantaja väittää tässä kirjeenvaihdossa asettaneensa korkeimmaksi, mikä vastaajalla oli lupa kuluttaa.

»Minun tehtäväni on ratkaista, onko vai eikö vastaaja ole velvollinen palauttamaan kantajalle tämän summan. Minun arvosteluni mukaan hän on velvollinen.

»Itse asiassa kantaja on sanonut seuraavalla tavalla: »Minä annan sinulle vapaat kädet näiden sisustusten suorittamisessa, sillä ehdolla, että minun maksettavani kokonaissumma ei nouse kahtatoista tuhatta puntaa suuremmaksi. Jos ylität summan enintään viidelläkymmenellä punnalla, en pane sinua siitä vastuuseen, mutta sen rajan toisella puolen et toimi enää minun nimissäni, ja minä kieltäydyn suorituksista.» Minulle ei ole aivan selvää, missä määrin kantaja, jos hän todella olisi kieltäytynyt vastaamasta asiamiehensä tekemistä sitoumuksista, olisi menestyksellä voinut sen tehdä, mutta hän ei ole valinnut tätä tietä. Hän on suostunut maksamaan ja ryhtynyt vaatimaan oikeuksiaan vastaajalta tämän sitoumuksen sanamuodon mukaan.

»Minun tuomioni mukaan kantajalla on oikeus nostaa tämä summa vastaajalta.

»Vastaajan taholta on koetettu näyttää toteen, että tässä kirjevaihdossa ei ole määritelty eikä aiottu määritellä mitään kustannusten rajaa. Jos niin olisi, en näe mitään syytä, miksi kantaja on kirjevaihdossa maininnut summat kaksitoista tuhatta ja edelleen viisikymmentä puntaa. Puolustajan vastaväite tekisi nämä maininnat merkityksettömiksi. Minulle on päivänselvää, että tässä toukokuun 20:nnen päivän kirjeessä hän suostui täysin selvään ehdotukseen, jonka sanamuotoon hänen täytyy katsoa olevansa sidottu.

»Näistä syistä lankeaa tuomio kantajan eduksi kustannusvaatimuksiin nähden.»

James huoahti ja kumartui nostamaan sateenvarjonsa, joka oli rämisten kaatunut tuomarin sanoessa sanat »kirjevaihdossa maininnut».

Hän nousi ja lähti nopeasti oikeussalista. Odottamatta poikaansa hän sieppasi ajurin (oli sumuton, harmaa iltapäivä) ja ajoi suoraan Timothyn luo, jossa hän kohtasi Swithinin. Tälle, rouva Smallille ja Hester tädille hän kertoi asiain menon syöden samalla kaksi sämpylää, ei yksinomaan puheen väliaikoina.

»Soames suoritti asiansa oikein hyvin», lopetti hän. »Hänen päänsä on ruuvattu oikeaan suuntaan. Tämä ei tule miellyttämään Jolyonia. Nuorelle Bosinneylle se on paha juttu, en ihmettelisi, vaikka hän tekisi vararikon.» Sitten, pitkän vaitiolon jälkeen, jonka aikana hän tuijotti tuleen, hän lisäsi:

»Hän ei ollut saapuvilla — minkähän tähden?»

Kuului askelten ääntä. Tukevan miehen hahmo, jolla oli vankkaa terveyttä osoittavat punaisen ruskeat kasvot, tuli näkyviin salin taustaan. Hänen kohotetun kätensä etusormi oli suunnattu mustaa lievetakkia kohti. Hän puhui nyreällä äänellä.

»Kas, James», hän sanoi. »Minä en voi — en voi viipyä.» Ja hän kääntyi ympäri ja asteli pois.

Se oli Timothy.

James nousi tuolistaan. »Niin!» sanoi hän. »Niin! Minä tiesin, että jotakin oli hul—» Hän keskeytti puheensa ja tuijotti eteensä ikäänkuin olisi nähnyt huonon enteen.