12. JUNE TEKEE VIERAILUJA

Vanha Jolyon seisoi Broadstairsin ahtaassa eteisessä ja hengitti tuota öljykankaan ja sillin tuoksua, joka vallitsee kaikissa kunniallisissa täyshoitoloissa meren rannalla. Tuolilla — se oli kiiltävä nahkanojatuoli, jonka jouhitäyte pisti esiin reiästä vasemmassa yläkulmassa — oli musta salkku. Siihen hän pani papereita, Times-lehden ja Eau-de-Cologne-pullon. Hänellä piti tänään olla Kansainvälisen Kultayhtiön ja Uuden Kivihiiliyhtiön kokous, joita varten hän matkusti kaupunkiin, sillä hän ei koskaan laiminlyönyt ainoatakaan johtokuntaa. »Johtokunnan laiminlyöminen» olisi ollut uusi todistus hänen vanhenemisestaan, ja sitä ei hänen kade Forsyte-henkensä voinut sietää.

Kun hän täytti tuota mustaa salkkua, näyttivät hänen silmänsä sellaisilta kuin saattaisivat ne minä hetkenä tahansa leimahtaa kiukkuun. Sillä tavoin kiiltävät koulupojan silmät, kun joukko tovereita härnää häntä, mutta hän hillitsee itsensä, koska taistelu on niin peloittavan epätasainen. Ja vanha Jolyon hillitsi itsensä, tukahdutti mestarillisella tahdonvoimallaan, joka nyt hitaasti alkoi kulua, sen suuttumuksen, jonka hänen nykyisen elämänsä olosuhteet olivat nostattaneet.

Hän oli saanut pojaltaan epäkäytännöllisen kirjeen, jossa tämä, eksyen kaikenlaisiin yleisiin juttuihin, näytti koettavan päästä vastaamasta selvään kysymykseen. »Olen nähnyt Bosinneyn». sanoi poika. »Hän ei ole mikään rikollinen. Mitä enemmän näen ihmisiä, sitä enemmän tulen vakuutetuksi, että he eivät ole hyviä eivätkä, pahoja — naurettavia tai pateettisia vain. Sinä et luultavasti ole yhtä mieltä kanssani.»

Vanha Jolyon ei ollutkaan yhtä mieltä, hänestä oli kyynillistä puhella tuollaisia, hän ei ollut vielä ehtinyt siihen vanhuuden asteeseen, jolloin kaikki, Forsytetkin, menetettyään ne illusionit ja periaatteet, joita he ovat huolellisesti hellineet käytännöllisiä tarkoituksiaan varten, mutta joihin he eivät koskaan ole uskoneet, menetettyään kaiken ruumiillisen nautinnon, saatuaan sydämeensä isketyksi sen vakaumuksen, että heillä ei ole enää mitään toivottavaa — murtavat itsehillinnän sulut ja sanovat asioita, joita he eivät ikinä olisi luulleet kykenevänsä sanomaan.

Kenties hän ei uskonut »hyvyyteen» eikä »pahuuteen» sen enempää kuin hänen poikansakaan, mutta hän olisi sanonut: »Minä en tiedä — en osaa sanoa». Siinä oli ehkä sentään jotakin, ja miksi turhaan ilmaisisi epäilystään ja riistäisi itseltään mahdollisen edun?

Hän oli tottunut viettämään loma-aikansa vuoristossa, vaikka (todellisena Forsytena) hän ei ollut koskaan yrittänyt mitään liian seikkailurikasta tai tyhmänrohkeata, ja piti vuoristosta intohimoisesti. Ja kun tuo ihmeellinen näköala (»väsyttävä, mutta maksaa vaivan», sanoo Baedeker) oli viimeisen kiipeämisyntyksen jälkeen häneltä kielletty, oli hän epäilemättä tuntenut, että on olemassa jokin suuri, arvokas prinsiippi, joka kruunaa elämän kaoottiset pyrkimykset, pienet jyrkänteet ja pilkalliset, pimeät kuilut. Tämä oli kenties lähempänä uskontoa kuin mihin hänen käytännöllinen henkensä koskaan oli päässyt.

Mutta siitä oli jo monta vuotta kun hän viimeksi oli ollut vuoristossa. Hän oli vienyt Junen sinne kahtena vuonna peräkkäin vainionsa kuoleman jälkeen ja todennut katkerana, että hänen kiipeämisvuotensa olivat ohi.

Tuolle vanhalle, vuoriston suomalle luottamukselle asiain korkeampaan järjestykseen hän oli jo kauan ollut vieras.

Hän tiesi olevansa vanha, mutta tunsi itsensä nuoreksi, ja tämä teki hänet levottomaksi. Hän ajatteli levottomana ja ihmeissään sitäkin seikkaa, että hän, joka aina oli ollut niin varovainen, oli joutunut isäksi ja isoisäksi olennoille, jotka näyttivät syntyneiltä onnettomuuteen. Hän ei voinut sanoa mitään pahaa Jo'sta — kuka voisi sanoa mitään sitä poikaa vastaan, niin mukavaa miestä — mutta Jo'n asema oli surkea, ja tämä Junen juttu oli melkein yhtä paha. Se oli kuin kohtalo, ja kohtalo oli niitä asioita, joita hänenluonteisensa mies ei voinut ymmärtää eikä sulattaa.

Kirjoittaessaan pojalleen hän ei tosissaan toivonut, että siitä olisi mitään hyötyä. Noitten Rogerin tanssiaisten jälkeen hän oli liiankin selvästi nähnyt, missä sitä oltiin — hän osasi laskea kaksi ja kaksi yhteen vikkelämmin kuin moni muu — ja poikansa esimerkki silmäinsä edessä hän tiesi paremmin kuin kukaan muu Forsyte, että tuo kalpea liekki kärventää ihmisen siivet, tahtoi hän sitten tai ei.

Noina aikoina ennen Junen kihlausta, jolloin tämä ja rouva Soames aina olivat olleet yhdessä, vanha Jolyon oli nähnyt Ireneä siksi paljon, että tunsi hänen taikavoimansa miehiin. Irene ei ollut hakkailija eikä koketti — nuo sanat olivat rakkaita hänen sukupolvelleen, joka mielellään määritteli asioita hyvällä, leveällä, epätäsmällisellä sanalla — mutta hän oli vaarallinen. Vanha Jolyon ei osannut sanoa miksi. Jos hänelle olisi puhuttu muutamien naisten myötäsyntyisestä ominaisuudesta — viettelyvoimasta, jota he eivät itse hallinneet — hän olisi sanonut: »Humpuukia!» Irene oli vaarallinen, ja sillä hyvä. Vanha Jolyon tahtoi ummistaa silmänsä koko jutulta. Tuli mitä tuli, hän ei tahtonut kuulla siitä sen enempää — hän tahtoi vain pelastaa Junen aseman ja mielenrauhan. Hän toivoi vielä, että Junesta voisi taas kerran tulla iloa hänelle itselleen.

Ja niin hän oli kirjoittanut. Vastuksesta oli ollut hyvin vähän hyötyä. Mitä nuori Jolyon oli saanut irti haastattelustaan, siitä kertoi tosiasiallisesti vain tämä omituinen lause: »Minä ymmärsin, että hän on virrassa.» Virrassa! Missä virrassa? Mikä uudenaikainen sanantapa se oli?

Hän huokasi ja pisti viimeiset paperit salkun sivutaskuun. Hän tiesi aivan hyvin mitä tarkoitettiin.

June tuli ruokasalista ja auttoi kesätakkia hänen ylleen. Tytön puvusta, hänen pienten päättäväisten kasvojensa ilmeestä isoisä heti näki, mitä oli tulossa.

»Minä lähden mukaan», sanoi June.

»Mitä hullua, kultaseni, minä lähden suoraan Cityyn. En voi antaa sinun ajelehtia yksinäsi.»

»Minun pitää mennä tervehtimään vanhaa rouva Smeechiä.»

»Voi noita sinun ainaisia 'siipirikkojasi'», murisi vanha Jolyon. Hän ei uskonut tytön selitykseen, mutta lopetti vastarintansa. Junen itsepäisyydelle ei mahtanut mitään.

Victorian asemalla hän pani tytön vaunuihin, jotka oli tilattu häntä itseään varten — luonteenomainen teko, sillä hänessä ei ollut halpaa itsekkyyttä vähääkään.

»Älä nyt väsytä itseäsi, kultaseni», sanoi hän, otti ajurin ja lähti Cityyn.

June ajoi ensin eräälle Paddingtonin syrjäkadulle, jolla asui rouva Smeech, hänen »siipirikkonsa» — vanha ihminen, jolla oli ollut tekemistä talon siivoustöitten kanssa — mutta kuunneltuaan puolen tunnin ajan hänen tavallisia valituksiaan ja tyrkytettyään hänelle tilapäistä apua tyttö jatkoi matkaansa Stanhope Gatelle. Suuri talo oli suljettu ja pimeä.

Hän oli päättänyt ottaa jotakin selville, maksoi mitä maksoi. Oli parasta kohdata pahin, ja päästä siitä sitten. Ja tämä oli hänen suunnitelmansa: hän menisi ensin Philin tädin, rouva Baynesin luo, ja jollei sieltä lähtisi mitään tietoa, Irenen itsensä luo. Hänellä ei ollut selvää käsitystä siitä, mitä hän voittaisi näillä käynneillä.

Kello kolmelta hän oli Lowndes Squarella. Niinkuin ainakin nainen, kun edessä on vaikeuksia, hän oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa ja lähti taisteluun yhtä uljain katsein kuin vanha Jolyon konsanaan. Hänen pelkonsa oli muuttunut kiihkeydeksi.

Kun June ilmoitettiin, oli rouva Baynes, Bosinneyn täti (Louisa oli hänen nimensä), keittiössään, ohjaamassa keittäjää, sillä hän oli erinomainen perheenemäntä, ja, niinkuin Baynes aina sanoi, »hyvä päivällinen merkitsi paljon.» Hän työskenteli parhaiten päivällisen jälkeen. Baynes se oli, joka rakensi Kensingtoniin tuon huomattavan hienon rivin suuria punaisia taloja, jotka monien muitten kanssa kilpailevat nimestä »Lontoon rumimmat».

Kuullessaan Junen nimen hän lähti kiireesti makuuhuoneeseensa, otti kaksi leveätä rannerengasta sahvianirasiasta ja pani ne valkeihin ranteisiinsa — sillä hän omasi huomattavassa määrin tuota »omistamisen vaistoa», joka, niinkuin tiedämme, on Forsytelaisuuden koetinkivi ja hyvän moraalin perusta.

Hänen vartalonsa, joka oli keskikokoinen ja leveärakenteinen omaten taipumusta lihavuuteen, kuvastui valkopuisen vaatekaapin peilistä. Puku oli tehty hänen omien ohjeittensa mukaan — se oli taitettua väriä ja muistutti suurten hotellien käytävien himmeitä seiniä. Hän kohotti kätensä tukkalaitteeseensa, joka oli Walesin prinsessan muotia, kosketti sitä sieltä täältä, kiinnitti sen lujemmalle, ja hänen silmänsä olivat tulvillaan itsetiedotonta realismia, ikäänkuin hän katsoisi silmästä silmään jotakin elämän synkkää tosiseikkaa, jonka hän koetti kääntää mahdollisimman hyväksi. Nuoruudessa hänen poskensa olivat olleet kuin kermaa ja ruusuja, mutta keski-ikä täplitti niitä nyt, ja tuo kova, ruma suorasukaisuus tuli taaskin hänen silmiinsä, kun hän huiskutti puuteriviuhkaa otsallaan. Sitten hän pani viuhkan pois ja seisoi peilin edessä ihan hiljaa järjestäen hymyä korkealle, mahtavalle nenälleen, leualleen, joka ei koskaan ollut ollut suuri ja joka nyt pieneni sitä mukaa kuin »toinen leuka» kasvoi, ja ohuthuuliselle, alaspäin kääntyneelle suulleen. Ja nopeasti, jotta vaikutus ei menisi hukkaan, hän kokosi hameensa lujalla otteella molempiin käsiin ja meni portaita alas.

Hän oli jo jonkin aikaa toivonut tätä vierailua. Hänellekin oli jo ehditty kuiskata, että kaikki ei ollut niinkuin olla piti hänen veljenpoikansa ja tämän morsiamen välillä. Kumpikaan ei ollut lähestynyt häntä viikkokausiin. Hän oli pyytänyt Philiä päivälliselle monet kerrat, ja hänen muuttumaton vastauksensa oli ollut: »Ei ole aikaa.»

Hänen vaistonsa oli hälyttynyt, ja tuollaisissa asioissa tämän oivallisen naisen vaisto oli tarkka. Hänen olisi pitänyt olla Forsyte; nuoren Jolyonin määritelmän mukaan hän totisesti olisi voinut olla, ja ansaitsee sellaisena kuvauksensa.

Hän oli naittanut kolme tytärtään tavalla, jonka ihmiset sanoivat ylittävän heidän ansionsa, sillä heitä haittasi tuo ammattiin kuuluva rumuus, joka säännöllisesti tavataan korkeampien virkamiesten naisväen keskuudessa. Hänen nimensä oli lukemattomissa hyväntekeväisyyskomiteoissa, jotka olivat yhteydessä Kirkon kanssa — teatterinäytäntöjä, tanssiaisia, myyjäisiä — eikä hän koskaan lainannut nimeään, jollei ennakolta tietänyt, että kaikki oli järjestetty läpeensä hyvin.

Hän uskoi — niin sanoi hän usein — asiain järjestämiseen kaupalliselle pohjalle; Kirkon, armeliaisuuden, itse asiassa kaiken varsinainen tehtävä on lujittaa Yhteiskunnan rakennusta. Yksilöllinen toiminta oli niin ollen hänen mielestään epämoraalista. Järjestyminen oli kaikki kaikessa, sillä vain järjestymisen kautta tiesi saavansa täyden arvon rahastaan. Järjestyminen — ja taas järjestyminen! Eikä ole epäilystäkään siitä, että hän oli, niinkuin vanha Jolyon häntä nimitti, »touhuttaja» — vanha Jolyon meni pitemmälle ja sanoi »humpuuki».

Ne armeliaisuusyritykset, joihin hän lainasi nimensä, olivat niin ihailtavan hyvin järjestettyjä, että kun tulokset aikoinaan luovutettiin asianomaisille, olivat ne totisesti kuorittua maitoa, josta kaikki inhimillisen ystävyyden kerma on poistettu. Mutta, niinkuin hän usein huomautti, tunteellisuudesta olikin koetettava päästä. Hän oli itse asiassa pikku akateemikko.

Tämä suuri ja hyvä nainen, joka nautti niin korkeata arvoa kirkollisissa piireissä, oli forsyteismin temppelin pääpapittaria, joka yöt päivät ylläpiti pyhää liekkiä Omistamisen Jumalan alttarilla, johon on kirjoitettu nämä innoittavat sanat: »Ei mitään ilmaiseksi, ja mahdollisimman vähän kuudella pennillä.»

Kun hän astui huoneeseen, tiesi, että jotakin todella tukevaa oli tullut sisään. Siksi kai hän olikin niin suosittu johtajana. Ihmiset pitivät kaikesta tukevasta, kun oli maksettava rahaa, ja he katsoivat häneen — kun näkivät hänet esikuntansa keskellä hyväntekeväisyystanssiaisissa korkeine nenineen ja leveine, nelikulmaisine vartaloineen, paljettien peittämässä univormussaan — kuin kenraaliin ikään.

Ainoa mikä heillä oli häntä vastaan, oli se, että hänellä ei ollut kaksoisnimeä. Hän oli voima ylemmän keskiluokan seurapiireissä, sen sadoissa seuroissa ja yhdyskunnissa, jotka kaikki jollakin tavoin leikkaavat hyväntekeväisyyden taistelukenttää, ja tällä taistelukentällä hän sai niin hauskasti veljeillä Seurapiirien (isolla alkukirjaimella kirjoitettavan) jäsenten kanssa. Hän oli voima seurapiireissä (pienellä alkukirjaimella), tuossa suuremmassa, tärkeämmässä ja voimakkaammassa yhteisössä, jossa kaupalliskristilliset laitokset, elämänohjeet ja periaatteet, joiden ruumistuma rouva Baynes oli, olivat todellista, elävää, vapaasti ja asiallisesti virtaavaa verta eikä vain tuota hedelmätöntä veren mukailua, joka virtaa pienemmän, mutta suuremmalla alku kirjaimella kirjoitettavan Seurapiirin suonissa. Ihmiset, jotka tunsivat rouva Baynesin, tiesivät, että hän oli tervehenkinen — tervehenkinen nainen, joka ei koskaan antanut itseään, eikä mitään muutakaan, jos suinkin voi olla antamatta.

Hän oli ollut mitä pahimmissa väleissä Bosinneyn isän kanssa, joka melko usein oli tehnyt hänet anteeksiantamattoman pilkan kohteeksi. Nyt, kun veli oli poissa, oli hän sisaren puheissa »rakas, herjaava veliparkani.»

Hän tervehti Junea huolellisen vuolaasti, niinkuin vain hän osasi. Hän hieman pelkäsi Junea, mikäli nainen, jolla on niin huomattava asema kaupallisessa ja kristillisessä maailmassa voi pelätä — noin hennoksi tytöksi Junessa oli paljon arvokkuutta, hänen silmiensä pelottomuus aiheutti sen. Ja rouva Baynes myös vaistosi ovelasti, että Junen käytöksen suorasukaisuuden takana oli paljon Forsytea. Jos tyttö olisi ollut vain suora ja peloton, rouva Baynes olisi pitänyt häntä »särmikkäänä» ja halveksinut häntä, jos hän taas olisi ollut pelkästään Forsyte, niinkuin esimerkiksi Francie, hän olisi holhonnut häntä pelkällä painavammuudellaan, mutta June kaikessa pienuudessaan — rouva Baynes tavallisesti ihaili paljoutta — teki hänen olonsa epämukavaksi, ja hän istutti tytön tuoliin valoa vastaan.

Kunnioitukseen oli toinenkin syy, vaikka rouva Baynes, joka oli liian hyvä kristitty ollakseen maailmallismielinen, ei olisi sitä ikinä myöntänyt — hän oli usein kuullut miehensä mainitsevan vanhaa Jolyonia erittäin varakkaaksi mieheksi, ja oli kiintynyt hänen pojantyttäreensä maailman terveimmästä syystä. Tänään hän tunsi samaa jännitystä, jota koemme lukiessamme romaania, jossa puhutaan sankarista ja perinnöstä, kun pelkäämme, että kirjailija saa jonkin kauhean mielijohteen ja jättääkin nuoren miehen perinnöttömäksi kirjan lopulla.

Hänen käytöksensä oli lämmin, hän ei ollut koskaan niin selvästi nähnyt, kuinka hieno ja kaikin puolin toivottava tuo tyttö oli. Hän kysyi vanhan Jolyonin vointia. Ihmeellinen mies ikäänsä nähden, niin ryhdikäs, niin nuoren näköinen — kuinka vanha hän olikaan? Kahdeksankymmentäyksi! Sitä hän ei koskaan olisi uskonut! He olivat siis rannikolla! Sehän oli kovin hauskaa heille; June kai sai kirjeitä Phililtä, joka päivä? Hänen vaaleanharmaat silmänsä työntäytyivät esiin, kun hän teki tämän kysymyksen, mutta tyttö kohtasi katseen silmää räpäyttämättä.

»En», sanoi hän, »Phil ei kirjoita koskaan!»

Rouva Baynesin katse painui, se ei ollut hänen tarkoituksensa, mutta niin kävi kuitenkin. Hän tointui heti.

»Tietysti ei. Se on niin Philin tapaista — sellainen hän on ollut aina!»

»Niinkö?» sanoi June.

Vastauksen lyhyys hämäännytti hetkiseksi rouva Baynesin valoisaa hymyä, mutta hän kätki hämminkinsä nopealla liikkeellä, silitti hamettaan ja sanoi: »Niin, rakkaani — hän on mahdollisimman ajattelematon ihminen, ei kukaan kiinnitä huomiota hänen tekoihinsa!»

Junelle tuli äkkiä vakaumus, että hän hukkasi aikaa vain; vaikka hän olisi kysynyt suoraan, ei tältä naiselta olisi saanut mitään tietoja.

»Tapaako täti häntä?» kysyi hän, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.

Hiki kihosi rouva Baynesin otsalle puuterin alle.

»Oi kyllä! En muista, koska hän viimeksi oli täällä — tosiaankin, viime aikoina emme ole nähneet häntä usein. Hänellä on paljon työtä serkkusi talosta — olen kuullut, että se on valmistumaisillaan. Meidän pitää järjestää pienet päivälliset sen asian kunniaksi. Tulethan viettämään iltaa kanssamme!»

»Kiitos», sanoi June. Taaskin hän ajatteli: »Minä vain kadotan aikaa täällä. Tuo nainen ei tule kertomaan mitään.»

Hän nousi lähteäkseen. Rouva Baynesissa tapahtui muutos. Hänkin nousi, hänen huulensa värähtivät, hänen kätensä liikahtivat. Oli selvää, että jotakin oli hyvin hullusti, eikä hän uskaltanut kysyä tuolta tytöltä, joka seisoi siinä hentona ja suorana päättäväisin kasvoin leuka lujana ja silmät vihaisina. Rouva Baynes ei muuten ollut arka tekemään kysymyksiä — koko järjestyminenhän perustuu kysymysten tekoon!

Mutta tämä lähtö oli niin vakava, että hänen muuten niin vahvat hermonsa olivat todella järkkyneet. Vastahan tänä aamuna hänen miehensä oli sanonut: »Vanha herra Jolyon on varmaan hyvän joukon yli sadantuhannen punnan arvoinen.»

Ja tuossa tyttö seisoi ojentaen kättään — ojentaen kättään hyvästiksi!

Onni saattoi liukua pois — hän ei osannut sanoa — se onni, että saisi pitää hänet perheessä, eikä rouva Baynes kuitenkaan uskaltanut puhua!

Hänen silmänsä seurasivat Junea ovelle.

Se sulkeutui.

Silloin rouva Baynes huudahti ja lähti juoksemaan, tukeva vartalo huojuen puolelta toiselle, ja avasi oven taas.

Myöhäistä! Hän kuuli ulko-oven kilahtavan ja seisoi liikkumattomana, todellisen suuttumuksen ja mielipahan ilme kasvoillaan.

June kulki katua nopeana kuin lintu. Hän vihasi nyt tuota naista — jota hän onnellisempina päivinä oli tottunut ajattelemaan ystävällisesti. Näinkö hänet aina lähetettäisiin pois, pitikö hänen aina kestää tätä kiduttavaa epätietoisuutta?

Hän lähtisi Philin itsensä luo ja kysyisi mitä tämä tarkoitti. Hänellä oli oikeus saada tietää. Hän kiirehti eteenpäin Sloane Streetiä kunnes tuli Philin numeron kohdalle. Avattuaan kääntöoven alakerrassa hän juoksi portaita ylös, sydän tuskaisesti takoen.

Kolmannen kerroksen pengermällä hän pysähtyi hengittämään, piti kiinni kaidepuusta ja kuunteli. Ei mitään kuulunut.

Kasvot hyvin kalpeina hän nousi neljänteen kerrokseen. Hän näki oven, nimikilvessä Philin nimen. Ja päättäväisyys, joka oli tuonut hänet tänne asti, haihtui.

Hän näki menettelynsä koko merkityksen. Hänen tuli kauttaaltaan kuuma, ja kämmenet kostuivat käsineitten silkin alla.

Hän vetäytyi takaisin portaisiin, mutta ei mennyt alas. Kaiteeseen nojaten hän koetti vapautua tukehtumisen tunteesta, ja hän tuijotti oveen kauhun rohkaisemana. Ei, hän ei tahtonut mennä pois. Välittikö hän siitä, mitä ihmiset ajattelivat? Eivät he sitä saisi tietää! Kukaan ei auttanut häntä, jollei hän itse auttanut itseään! Hän panisi sen toimeksi.

Niinpä hän pakottautui jättämään seinän tuen ja soitti kelloa. Ovi ei auennut, koko häpeä ja pelko oli äkkiä tiessään, hän soitti ja soitti taas, ikäänkuin hän voisi saada jonkin vastauksen tuolta tyhjältä, suljetulta huoneelta, jonkin korvauksen siitä pelosta ja häpeästä, minkä tämä käynti hänelle maksoi. Ovi ei auennut, hän lakkasi soittamasta, istahti portaitten yläpäähän ja kätki kasvot käsiinsä.

Sitten hän hiipi alas, lähti ulkoilmaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän läpäissyt vaikean sairauden eikä tällä hetkellä toivonut muuta kuin päästä kotiin mahdollisimman pian. Ihmiset, joita hän kohtasi, näyttivät tietävän missä hän oli ollut, mitä hän oli tehnyt, ja äkkiä — vastakkaisella puolella, kulkemassa asuntoaan kohti Montpellier Squaren suunnalta — hän näki Bosinneyn itsensä.

June teki eleen ikäänkuin olisi yrittänyt kadun yli. Heidän katseensa kohtasivat, ja Bosinney nosti hattua. Raitiovaunu tuli eteen ja sulki näköalan, sitten, katukivityksen reunalta, liikenteeseen sattuneen raon kautta June näki hänen jatkavan matkaansa.

Ja June seisoi liikkumattomana, katsellen hänen jälkeensä.