4. RAKENNUSSUUNNITELMIA

Soames Forsyte lähti ulos vihreäksimaalatusta päätyovestaan kolme päivää jälkeen Swithinin päivällisten, katseli taakseen kadun toiselta puolen ja vahvistui vaikutelmassaan, että talo kaipasi maalausta.

Hänen vaimonsa oli jäänyt istumaan olohuoneen sohvalle, kädet ristissä polvillaan, ilmeisesti odottaen hänen lähtöään. Tämä ei ollut tavatonta. Itse asiassa näin tapahtui joka päivä.

Hän ei voinut käsittää, mitä vikaa hänessä oli. Jospa hän olisi edes juonut! Tekikö hän velkoja, pelasiko, kiroiliko, oliko hän väkivaltainen, olivatko hänen ystävänsä hurjastelijoita, viipyikö hän öisin ulkona? Päinvastoin.

Tuo syvä, hillitty vastenmielisyys, jonka hän tunsi vaimossaan, oli hänelle salaisuus ja mitä hirvittävimmän ärsytyksen lähde. Että Irene oli erehtynyt eikä rakastanut häntä, oli koettanut rakastaa eikä voinut, se ei ilmeisesti ollut mikään syy.

Ei ollut ainakaan Forsyte se, joka olisi niin ulkomaalaisella tavalla osannut selittää, miksi hänen vaimonsa ei tullut toimeen hänen kanssaan.

Soamesin oli niin ollen pakko panna koko syy vaimonsa niskoille. Hän ei ollut koskaan tavannut naista, joka siinä määrin kykenisi herättämään kiintymystä. He eivät voineet mennä minnekään ilman että hän huomasi, kuinka suuri vetovoima Irenellä oli kaikkiin miehiin. Heidän katseensa, käytöksensä, äänensä kavalsivat sen, vaikka Irenen suhtautuminen tähän huomioon olikin yläpuolella kaiken moitteen. Että Irene oli noita — anglosaksilaisessa rodussa verraten harvinaista — naisia, jotka ovat syntyneet olemaan rakastettuina ja rakastamaan ja jotka eivät elä jolleivät rakasta, se ei kyllä koskaan ollut tullut hänen mieleensä. Hänen vetovoimaansa Soames katsoi osaksi hänen arvostaan aviomiehen omaisuutena, mutta se sai hänet kuitenkin epäilemään, että Irene osaisi antaakin yhtä hyvin kuin ottaa vastaan, eikä hän antanut hänelle, Soamesille, mitään. »Miksi hän sitten meni naimisiin kanssani?» oli hänen alituinen ajatuksensa. Hän oli unohtanut kosintansa, unohtanut ne puolitoista vuotta, jolloin hän oli piirittänyt ja odottanut Ireneä, keksinyt suunnitelmia hänen huvittamisekseen, antanut hänelle lahjoja, kosinut aika ajoin ja pitänyt muut kosijat loitolla alituisella läsnäolollaan. Hän oli unohtanut päivän, jolloin hän oli ovelasti käyttänyt hyväkseen tytön satunnaista tuskastumista kotioloihinsa ja kruunannut vaivansa menestyksellä. Jos hän jotakin muisti, oli se vain tuo viehättävä oikullisuus, millä tuo kultatukkainen, tummasilmäinen tyttö oli häntä kohdellut. Hän ei ainakaan muistanut tytön kasvojen ilmettä — omituista, passiivista, vetoavaa — kun tämä äkkiä eräänä päivänä oli antautunut ja sanonut suostuvansa hänen vaimokseen.

Hänen kosintansa oli ollut noita todellisen hartaita, joita kirjat ja ihmiset ylistävät, kun rakastunut mies vihdoin saa palkan siitä, että on takonut raudan pehmeäksi, ja kaikki on siitä lähtien oleva onnellista kuin hääkellojen soitto ikään.

Soames käveli itää kohti pysytellen jurosti varjon puolella. Talo oli korjattava, mikäli hän ei päättänyt muuttaa maalle ja rakentaa sinne.

Sadannen kerran siinä kuussa hän pohti tätä ongelmaa. Ei kannattanut suinpäin syöksyä asioihin. Hän eli sangen mukavissa oloissa, hänen tulonsa olivat lisääntymässä ja lähentelivät kolmea tuhatta vuodessa, mutta kiinnitetty pääoma ei kenties ollut niin suuri kuin hänen isänsä uskoi — Jamesilla oli taipumus otaksua lastensa oloja paremmiksi kuin ne olivat. »Voin aika helposti panna liikkeelle kahdeksan tuhatta», ajatteli hän, »tarvitsematta edes kääntyä Robertsonin tai Nichollin puoleen.»

Hän oli pysähtynyt erääseen taidekauppaan, sillä Soames oli »asianharrastaja» taulujen alalla, ja hänen talossaan, Montpellier Square 62, oli eräs pieni huone täynnä seinää vasten ladottuja maalauksia, joille ei ollut tilaa näkyvillä. Hän toi niitä kotiin palatessaan Citystä, tavallisesti pimeän tullen, ja oleskeli tässä huoneessaan sununtai-iltapäivisin tuntikausia käännellen tauluja valoa vastaan, tutkien merkintöjä niitten selkämyksissä ja väliin tehden muistiinpanoja.

Ne olivat melkein kaikki maisemia, etualalla jokin ihmisolento, ja todistivat jotakin salaperäistä kapinaa Lontoota, sen suuria taloja ja loppumattomia katuja vastaan, tuota Lontoota, jossa hänen elämänsä, hänen sukunsa ja luokkansa elämä kului. Aina silloin tällöin hän otti taulun tai pari mukaansa vaunuihin ja pysähtyi Jobsonille matkallaan Cityyn.

Hän näytti niitä harvoin kenellekään. Irene, jonka mielipidettä hän kunnioitti ja ehkä juuri siksi ei koskaan kysynyt, oli käynyt tässä huoneessa vain harvoin, silloinkin vain jotakin naisen työtä suorittamassa. Hän ei ollut pyytänyt saada katsella tauluja eikä ollut koskaan nähnyt niitä. Soamesille tämä oli yksi suru lisää. Hän vihasi tuota Irenen ylpeyttä ja pelkäsi sitä salaa.

Taulumyymälän peililasi-ikkunassa hänen kuvansa seisoi ja katseli häntä.

Sileä tukka, joka näkyi korkean hatun reunan alta, oli kiiltävä niinkuin hattukin. Posket, kalpeat ja litteät, parrattomien huulten viiva, luja, sileäksiajeltu leuka, joka vivahti harmaalle, mustan, tiukkaan napitetun takin täsmällisyys, kaikki puhui hillitystä, umpimielisestä rauhasta, järkkymättömästä lujamielisyydestä, mutta silmät, hänen harmaat, kylmät, rasittuneilta näyttävät silmänsä, joitten välissä oli ryppy, tarkastelivat häntä surumielisenä ikäänkuin salaisesta heikkoudesta tietoisina.

Hän pani merkille taulujen aiheet, maalarien nimet, arvioi hinnat, mutta ei tuntenut sitä tyydytystä, jota tämä sisäinen arvostelu tavallisesti hänelle tuotti, ja kulki edelleen.

N:o 62 menettelisi hyvinkin vuodeksi eteenpäin, jos hän kerran päätti rakentaa. Aika oli edullinen rakentamiselle, rahan arvo oli parempi kuin vuosiin, ja paikka, jonka hän oli nähnyt Robin Hillissä käydessään keväällä tarkastamassa Nichollin kiinnityksiä — parempaa ei voinut ajatella! Kahdentoista peninkulman päässä Hyde Park Corneristä, maan arvo varmasti nousussa, tuottaisi aina enemmän kuin mitä hän nyt maksoi siitä, niin että todella hyvään tyyliin rakennettu talo olisi ensiluokkainen sijoitus.

Tietoisuus siitä, että hän olisi ainoa perheenjäsen, joka omistaa maatalon, ei painanut paljoa vaa'assa, sillä todelliselle Forsytelle tunne, myöskin yhteiskunnallisen aseman tunne, oli ylellisyyttä, joka otettaisiin huomioon vasta sitten, kun aineellisempien nautintojen halu oli tyydytetty.

Saada Irene pois Lontoosta, pois seurapiireistä ja ihmisiä näkemästä, pois ystävien ja niitten luota, jotka panivat kaikenlaisia ajatuksia hänen päähänsä! Siitä oli kysymys! Irene oli liian hyvää Junen kanssa. June ei pitänyt Soamesista. Soames maksoi samalla mitalla. He olivat samaa verta.

Olisi kaikki kaikessa saada Irene pois kaupungista. Talo olisi hänelle mieleen, hänen olisi hauska hommata sen koristelutyössä, hän kun nyt oli niin taiteellinen!

Talon piti olla hyvää tyyliä, sellaista, joka aina taatusti lisäisi sen hintaa, jotakin ainutlaatuista, niinkuin Parkesin viime talo, jossa oli torni. Mutta Parkes itse oli sanonut, että arkkitehti oli viedä hänet häviöön: Noista miehistä ei koskaan voinut olla varma — jos niillä oli nimeä, veivät ne asiakkaansa loppumattomiin kustannuksiin ja olivat itserakkaita kaupan päälle.

Tavallisesta arkkitehdistä taas ei olisi mitään hyötyä — Parkesin tornin muisteleminen teki tavallisen arkkitehdin käytön mahdottomaksi.

Niinpä hän oli tullut ajatelleeksi Bosinneytä. Swithinin päivällisten jälkeen hän oli tehnyt tiedusteluja, joiden tulos oli ollut laiha, mutta rohkaiseva: »Uutta koulua.»

»Etevä?»

»Kuinka haluatte vain — etevä kai — tai tuulenpieksäjä.»

Soames ei ollut kyennyt saamaan selville, mitä taloja Bosinney oli rakentanut tai mitkä hänen toimensa olivat olleet. Mutta hän sai sen vaikutelman, että Bosinney kykenisi täyttämään juuri hänen vaatimuksensa. Mitä enemmän hän harkitsi tätä ajatusta, sitä enemmän se miellytti häntä. Asia pysyisi tällä tavoin perheen keskuudessa, mikä Forsyteillä oli miltei vaiston vaatimus, ja lisäksi hän saisi työn teetetyksi alimman taksan mukaan, ellei suorastaan pilkkahintaan, mikä olisikin kohtuullista, ottaen huomioon, kuinka oivallinen tilaisuus Bosinneylla tässä olisi osoittaa lahjojaan, sillä talosta ei tulisi mikään tavallinen rakennus.

Soames ajatteli suopeana kaikkia niitä muita töitä, mitä talo varmaan tuottaisi nuorelle miehelle, sillä niinkuin jokainen Forsyte oli hänkin kauttaaltaan optimisti, kun siitä oli jotakin hyötyä.

Bosinneyn toimisto oli Sloane Streetillä, aivan lähellä, joten hän mukavasti voisi pitää silmällä suunnitelmia kaiken aikaa.

Irene todennäköisesti ei myöskään vastustaisi Lontoosta lähtöä, jos työ annettaisiin hänen parhaan ystävänsä sulhaselle. Junen naimisiinmeno voisi riippua siitä. Eihän Irenen sopisi olla esteenä Junen naimisiinmenolle, eikä hän koskaan olisikaan, sen Soames tiesi liiankin hyvin. Ja June olisi mielissään, minkä Soames ymmärsi edulliseksi.

Bosinney näytti älykkäältä, mutta samalla — ja siinä yksi hänen pääviehätyksiään — mieheltä, joka ei aivan tarkoin tiedä, mille puolelle leipää voi levitetään. Hänen kanssaan olisi helppo tulla toimeen raha-asioissa. Soames ajatteli tämän ajatuksen täysin vilpittömässä hengessä, se oli hänen mielensä luonnollinen asenne — kenen tahansa hyvän liikemiehen — kaikkien niiden tuhansien hyvien liikemiesten, joitten keskellä hän kulki tietään Ludgate Hilliä kohti.

Näin hän noudatti oman suuren ihmisluokkansa — itse ihmisluonnon — tutkimattomia lakeja, kun hän tyytyväisenä ajatteli, että Bosinneyn kanssa olisi helppo tulla toimeen raha-asioissa.

Raivatessaan tietään eteenpäin hän nosti silmänsä, jotka tavallisesti olivat luodut maahan jalkojen eteen, ylös kohti S:t Paulin katedraalia. Tuolla vanhalla tuomiokirkolla oli erikoinen vetovoima häneen, eikä vain kerran, vaan kaksi tai kolme kertaa viikossa hän keskeytti päivittäisen pyhiinvaellusmatkansa astuakseen sisään ja viipyäkseen viisi tai kymmenen minuuttia sivukuorissa tutkimassa hautakivien nimiä ja kirjoituksia. Vanhan kirkon vetovoima oli selittämätön, jollei kenties se auttanut häntä keskittämään ajatuksiaan päivän tehtäviin. Jos jokin erikoisen tärkeä, erikoista tarkkuutta vaativa asia painoi hänen mieltään, poikkesi hän säännöllisesti sisään vaeltamaan hiirenhiljaisena ja tarkkaavaisena haudalta haudalle. Sitten hän vetäytyi pois yhtä äänettömänä ja jatkoi säntillisesti matkaansa Cheapsidea kohti ryhdissään hiven enemmän yrmeätä määrätietoisuutta, ikäänkuin olisi nähnyt jotakin, minkä oli päättänyt ostaa.

Hän meni sisään tänä aamuna, mutta sen sijaan että olisi hiipinyt hautakiveltä toiselle hän käänsi katseensa seinäpintoihin ja pylväisiin ja jäi liikkumattomana seisomaan.

Hänen kohotetut kasvonsa, joilla oli tuo kunnioittava ja surullinen ilme, minkä kasvot pukevat ylleen kirkossa, näyttivät suuressa rakennuksessa liidunvalkeilta. Hansikoidut kädet olivat ristissä sateenvarjon kahvalla. Hän nosti ne ylös: Jokin pyhä innoitus oli kenties vallannut hänen mielensä.

»Niin», ajatteli hän, »minun täytyy saada tilaa tauluilleni.»

Sinä iltana, palatessaan Citystä, hän kävi Bosinneyn toimistossa. Hän tapasi arkkitehdin paitahihasilla, piippua polttelemassa ja vetelemässä viivoja johonkin pohjakaavaan. Soames kieltäytyi juomasta mitään ja ryhtyi heti paikalla asiaan.

»Jollei teillä ole parempaa tehtävää sunnuntaina, tulkaa kanssani Robin Hilliin ja sanokaa minulle mielipiteenne talon paikasta siellä.»

»Aiotteko rakentaa?»

»Ehkä», sanoi Soames, »mutta älkää puhuko kenellekään. Tahdon vain kuulla mielipiteenne.»

»Hyvä on», sanoi arkkitehti.

Soames tarkasteli huonetta.

»Asutte vähän korkealla täällä», hän huomautti.

Mikä tahansa tieto, minkä hän voi saada Bosinneyn liikkeen laadusta ja laajuudesta, olisi vain hyväksi.

»Se riittää minulle toistaiseksi», vastasi arkkitehti. »Te olette tottunut suuriin tiloihin.»

Hän koputti tuhkan piipustaan, mutta asetti sen tyhjänä takaisin hampaittensa väliin. Kenties se auttoi häntä keskustelemaan. Soames pani merkille, että kumpikin poski oli ontto, ikäänkuin tyhjäksi imetty.

»Mitä saatte maksaa tällaisesta toimistosta?» kysyi hän.

»Viisikymmentä liikaa», vastasi Bosinney.

Tämä vastaus teki edullisen vaikutuksen Soamesiin.

»Otaksun, että se on kallis», sanoi hän. »Tulen hakemaan teitä sunnuntaina yhdeltätoista.»

Niinpä hän seuraavana sunnuntaina tuli hakemaan Bosinneytä ja vei hänet ajurilla asemalle. Robin Hilliin tultuaan he eivät saaneet ajuria ja lähtivät jalan kulkemaan puolentoista peninkulman matkaa paikalle.

Oli elokuun ensimmäinen päivä, täydellisen kaunis ilma, polttava aurinko ja pilvetön taivas. Kulkiessaan kukkulalle johtavaa suoraa, kapeata tietä he nostattivat jaloillaan keltaista pölyä maasta.

»Hiekkamaata», huomautti Soames ja katseli syrjästä Bosinneyn takkia. Tämän takin sivutaskuihin oli pistetty paperikääröjä, ja toiselta käsivarrelta riippui oudonnäköinen keppi. Soames pani merkille tämän ja muut erikoisuudet.

Ei kukaan muu kuin älykäs mies tai sitten tosiaan merirosvo olisi ottanut sellaisia vapauksia ulkoasuunsa nähden. Ja vaikka nämä erikoisuudet olivat Soamesista vastenmieliset, sai hän niistä eräänlaista tyydytystä, ikäänkuin ne olisivat ilmaisseet ominaisuuksia, joista hän ilmeisesti tulisi hyötymään. Mitäs vaatteista, jos mies kerran osasi rakentaa taloja?

»Kerroin jo teille», sanoi hän, »että tarkoitan tämän talon yllätykseksi, niin että älkää puhuko siitä mitään. Minä en koskaan puhu asioistani ennenkuin ne ovat valmiit.»

Bosinney nyökkäsi päätään.

»Päästäkää naiset mukaan suunnitelmiinne», jatkoi Soames, »niin ette koskaan tiedä mihin ne päättyvät.»

»Ah», sanoi Bosinney, »naiset ovat niitä paholaisia!»

Tämä tunne oli kauan ollut Soamesin sydämen pohjalla, mutta hän ei ollut koskaan pukenut sitä sanoiksi.

»Oi», mutisi hän, »alatteko te —» Hän keskeytti, mutta lisäsi harkitsemattoman kiukunpuuskan vallassa: »Junella on kyllä sisunsa — on aina ollut.»

»Sisu ei ole pahitteeksi enkelissä.»

Soames ei ollut koskaan sanonut Ireneä enkeliksi. Hän ei olisi voinut tehdä sellaista väkivaltaa parhaille vaistoilleen, että olisi antanut toisten ihmisten tietää hänen arvonsa salaisuuden ja pannut alttiiksi omat mahdollisuutensa. Hän ei vastannut.

He olivat tulleet puolitekoiselle tielle, joka kulki metsästyspuiston läpi. Rattaittenjäljet johtivat suorassa kulmassa hiekkakaivolle, jonka takaa erään asumuksen savupiiput kohosivat puuryhmästä tiheän metsän reunasta. Viuhkamaiset ruohomättäät peittivät maan karkean pinnan, ja kiurut kohosivat niistä lentoon ylös autereiseen päivänpaisteeseen. Kaukana taivaanrannalla, lukemattomien peräkkäisten peltojen ja pensasaitojen takana näkyi hiekkasärkkien viiva.

Soames johti kulkua kunnes he olivat tulleet puiston toiselle puolelle, ja siinä hän pysähtyi. Hänen katsomansa talon paikka oli tässä, mutta nyt kun hänen piti ilmaista se toiselle, hänestä tuntui epämukavalta.

»Välittäjä asuu tuossa tuvassa», sanoi hän, »hän antaa meille lounasta. Meidän on parempi syödä ennenkuin ryhdymme asiaan.»

Hän johti heidät nyt tuvalle, missä pitkä mies nimeltä Oliver toivotti heidät tervetulleiksi. Lounaan aikana, johon Soames tuskin kosketti, hän yhä piti silmällä Bosinneytä, ja kerran tai kahdesti hän salaa pyyhki hikeä otsaltaan silkkinenäliinallaan. Ateria päättyi vihdoinkin, ja Bosinney nousi.

»Minä lyön vetoa, että teillä on asioita puhuttavana», sanoi hän. »Minä lähden vähän ulos katselemaan ympärilleni.» Ja hän poistui odottamatta vastausta.

Soames oli tilusten välittäjä ja hän vietti lähes tunnin asiamiehen seurassa katsellen karttoja ja keskustellen Nichollista ja kiinteimistöstä. Kysymyksen rakennuspaikasta hän tuntui tuovan epäröiden esiin.

»Isäntäväkenne», sanoi hän, »pitäisi alentaa hintaa minulle, koska minä ensimmäisenä rakennan täällä.»

Oliver pudisti päätään.

»Valitsemanne paikka on halvin mitä meillä on, herra», sanoi hän. »Ylemmillä rinteillä olevat tontit ovat paljon kalliimpia.»

»Muistakaa», sanoi Soames, »en ole vielä päättänyt, on täysin mahdollista, etten ollenkaan rakenna. Maavero on hyvin korkea.»

»Olen pahoillani jos lähdette pois, herra Forsyte, ja luulen että se olisi erehdys, sir. Lontoon lähellä ei ole toista maapaikkaa, josta olisi tällainen näköala, eikä liioin toista huokeampaa, kun kaikki seikat otetaan huomioon. Jos vain panisimme ilmoituksen lehtiin, juoksisi täällä väkeä jos kuinka.»

He katselivat toisiaan. Heidän kasvonsa sanoivat hyvin selvästi: »Minä kunnioitan sinua liikemiehenä, etkä toki odota, että uskoisin sanaakaan puheistasi.»

»No niin», sanoi Soames, »en ole vielä tehnyt päätöstäni. Asia luultavasti raukeaa!» Näin sanoen hän otti sateenvarjonsa, pani kylmän kätensä asianajajan käteen, veti sen takaisin ilman pienintäkään puserrusta ja lähti ulos päivän paisteeseen.

Hän käveli hitaasti, syvissä ajauksissa, talonpaikkaansa kohti. Hänen vaistonsa sanoi hänelle, että välittäjä oli puhunut totta. Halpa tontti. Ja hienointa oli, että hän tiesi välittäjän todellisuudessa pitävän sitä kaikkea muuta kuin halpana, niin että hänen oma intuitiivinen tietonsa vei voiton välittäjän tiedosta.

»Halpa tai kallis, aion ottaa sen», hän ajatteli.

Kiurut kirposivat lentoon hänen jaloistaan, ilma oli täynnä perhosia, suloinen lemu kohosi villistä ruohosta. Saniaisten mehevää tuoksua tuli metsästä, jonka syvyyksien kätköissä kyyhkyset kuhertelivat, ja kaukaa lämpimän tuulen mukana kantautui kirkonkellojen rytmillistä soittoa.

Soames kulki silmät maahan luotuina, huulet avautuen ja sulkeutuen ikäänkuin herkkupalan toivossa. Mutta kun hän tuli talonpaikalleen, ei Bosinneytä näkynyt missään. Odotettuaan hetkisen hän kulki metsästyspuiston poikki rinteen suunnassa. Hän olisi huutanut, mutta pelkäsi äänensä sointia.

Metsästyspuisto oli yksinäinen kuin preeria, sen hiljaisuutta keskeytti vain koloistaan hypähtelevien kaniinien kahahtelu ja leivojen laulu.

Soames, suuren, tätä erämaata sivistämään tulleen Forsyte-armeijan johtaja ja esitaistelija, tunsi yksinäisyyden, näkymättömän laulun ja kuuman, suloisen ilman lannistavan mieltään. Hän oli jo alkanut palata takaisin, kun hän vihdoinkin sai silmiinsä Bosinneyn.

Arkkitehti loikoili maassa suuren tammen alla, joka iäkkäänä ja ryhmyisenä kohosi rinteen reunamalla levitellen laajalle oksiaan ja lehviään.

Soamesin piti koskettaa häntä olkapäähän ennenkuin hän katsahti ylös.

»Halloo, Forsyte», sanoi hän, »minä olen löytänyt teille talonpaikan! Katsokaa tänne!»

Soames seisoi ja katsoi ja sanoi sitten kylmästi:

»Kyllä kai olette hyvin viisas, mutta tämä paikka tulee maksamaan minulle puolta enemmän.»

»Viisi maksuista, mies. Katsokaa näköalaa.»

Melkein heidän jaloissaan lainehti kypsä viljavainio, joka kauempana yhtyi pieneen tummaan viidakkoon. Tasanko niittyineen ja pensasaitoineen ulottui etäisille siniharmaille särkille saakka. Oikealla saattoi nähdä joen hopeaisen juovan.

Taivas oli niin sininen, aurinko niin loistava, että ikuinen kesä näytti vallitsevan tätä maisemaa. Ohdakkeenhöytyviä leijaili heidän ympärillään eetterin rauhan lumoamina. Kuumuus tanssi viljavainiolla, ja kaiken yli kuului pehmeätä, tuskin huomattavaa hyminää, ikäänkuin loistavien hetkien kuisketta, jotka viettivät juhlaa taivaan ja maan välillä.

Soames katsoi. Vasten hänen tahtoaan jotakin tulvehti hänen rinnassaan. Saada elää kaiken tämän ääressä, kyetä osoittamaan sitä ystävilleen, puhua siitä, omistaa se! Hänen poskiinsa tuli väriä. Tämä lämpö, säteily, hehku meni hänen veriinsä niinkuin Irenen kauneus neljä vuotta sitten oli mennyt hänen veriinsä ja saanut hänet ikävöimään tuota naista. Hän katsoi salaa Bosinneytä, jonka silmät, kuskin »puolikesyn leopardin» silmät, näyttivät hurjina harhailevan maisemassa. Päivänvalo oli iskenyt tuon miehen kasvojen ulkonemiin, kömpelöihin poskiluihin, leuan kärkeen, silmäkulmain kohtisuoriin kyhmyihin, ja Soames katseli näitä kulmikkaita, innostuneita, huolettomia kasvoja epämieluisin tuntein.

Pitkä, pehmeä tuulenviri aaltoili vainiolla ja toi henkäyksen lämmintä ilmaa heidän kasvoihinsa.

»Voisin rakentaa teille uljaan talon tänne», sanoi vihdoin Bosinney keskeyttäen hiljaisuuden.

»Luultavasti», vastasi Soames kuivasti. »Teidän ei tarvitse maksaa siitä mitään.»

»Noin kahdeksalla tuhannella voisin rakentaa teille palatsin.»

Soames oli käynyt hyvin kalpeaksi — hän taisteli sisäistä taistelua. Hän loi katseensa maahan ja sanoi itsepäisesti:

»Minä en kykene siihen.»

Ja hitaasti, hiipivällä käynnillään hän johti heidät takaisin ensimmäiselle paikalle.

He viettivät siellä jonkin aikaa keskustellen suunnitellun talon yksityiskohdista. Sitten Soames palasi välittäjän tupaan.

Hän tuli takaisin noin puolen tunnin päästä, liittyi Bosinneyhin, ja he lähtivät asemalle.

»No niin», sanoi hän tuskin avaten huuliaan, »minä otin sen teidän paikkanne sittenkin.»

Ja hän vaikeni taas pohtien epämääräisesti mielessään, kuinka oli mahdollista, että tuo mies, jota hän oli tottunut halveksimaan, oli voinut kumota hänen oman päätöksensä.