13. TALO VALMISTUU

»Yksi kilpikonnaliemi, kirkas, yksi häränhäntä, kaksi lasia portviiniä.»

Frenchin yläsalissa, missä Forsyte vielä voi saada tukevaa englantilaista ruokaa, James ja hänen poikansa istuivat syömässä lounasta.

Kaikista ruokapaikoista James tuli mieluimmin tänne, tässä oli jotakin vaatimatonta, hyvinmaustettua ja täyttävää, ja vaikka muodikkuuden pakko oli jo jossakin määrin turmellut häntä ja vaikka elintaso oli noussut yhtä matkaa tulojen kanssa, jotka tavallisesti nousivat, hän vielä hiljaisina City hetkinään ikävöi varhaisempien vuosiensa maukkaitten lihapatojen ääreen. Täällä kantoivat parrakkaat englantilaiset tarjoilijat ruuan pöytään, täällä oli sahajauhoja lattialla, ja kolme pyöreätä, kultakehyksistä peiliä riippui juuri sopivan korkealla. Täältä oli vasta hiljattain poistettu »pilttuut», joiden suojassa saattoi syödä kyljyksensä tai pihvipaistinsa jauhoisen perunan kera naapurien häiritsemättä, niinkuin herrasmies ainakin.

Hän pisti ruokaliinansa kulman liivin kolmanteen napin läpeen — tapa, josta hänen jo vuosia sitten oli pitänyt luopua West Endissä. Hän tunsi tulevansa nauttimaan sopastaan — koko aamu oli mennyt erään vanhan ystävän maatilan hinnan kiristämisessä korkeammaksi.

Pantuaan suunsa täyteen ravitsevaa eikä liian tuoretta leipää hän alkoi suoraan: »Kuinka aiot mennä Robin Hilliin? Menetkö hakemaan Irenen mukaan? Se olisi kyllä viisainta. Siellä on kai paljon sellaista, mitä hän tahtoo nähdä.»

Soames vastasi katsomatta ylös: »Hän ei tahdo lähteä.»

»Ei tahdo? Mitä se merkitsee? Hänhän tulee asumaan talossa, tietääkseni?»

Soames ei vastannut.

»Minä en tiedä, mitä tämän ajan naisista tulee», murisi James. »Minulla ei koskaan ole ollut vaikeuksia naisten kanssa. Hänellä on liian paljon vapautta. Hän on hemmoteltu —»

Soames nosti katseensa. »Minä en tahdo, että häntä moititaan», sanoi hän odottamatta.

Hiljaisuutta häiritsi enää vain Jamesin hörppiminen, kun hän söi soppaansa.

Tarjoilija toi kaksi lasia portviiniä, mutta Soames pysäytti hänet.

»Ei portviiniä tuolla tavalla tarjota», sanoi hän, »viekää ne pois ja tuokaa pullo.»

Heräten soppaunelmistaan James loi tavanmukaisen nopean, ovelan katsauksensa ympäröiviin tosiseikkoihin.

»Äitisi on vuoteessa», sanoi hän, »voit saada vaunut matkallesi. Luulisin, että Irene pitää ajelusta. Tuo nuori Bosinney on kai siellä näyttämässä teille taloa.»

Soames nyökäytti päätään.

»Lähtisin mielelläni omin silmin katsomaan, minkälaista hänen loppuhommansa siellä nyt on ollut», jatkoi James. »Minä tulen hakemaan teidät sieltä pois.»

»Minä matkustan junassa», vastasi Soames. »Jos tahdot ajaa katsomaan, lähtee Irene ehkä kanssasi, en tiedä varmaan.»

Hän viittasi tarjoilijalle ja pyysi laskua, jonka James maksoi.

He erosivat Pyhän Paavalin katedraalin kohdalla, Soames lähti asemalle, James raitiovaunulla länttä kohti.

Hän oli varannut itselleen nurkkapaikan lähinnä kuljettajaa, ja hänen pitkät jalkansa vaikeuttivat kaikkien muitten sisäänpääsyä. Kaikkiin tulijoihin hän katsoi vihaisesti ikäänkuin ei heillä olisi mitään oikeutta hengittää hänen ilmaansa.

Hän ajatteli tänä iltapäivänä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puhua Irenen kanssa. Oikeaan aikaan sanottu sana voi saada suuria aikaan, ja nyt kun Irene joutuisi asumaan maalla, hänellä olisi hyvä tilaisuus kääntää lehteä elämässään! Hän saattoi nähdä, että Soames ei enää kovin kauan kestäisi vaimonsa hommia.

Hänen mieleensä ei juolahtanut määritellä, mitä hän tarkoitti Irenen »hommilla»; sanantapa oli laaja, epämääräinen, ja soveltui Forsytelle. Ja Jamesilla oli näin lounaan jälkeen tavallista suurempi annos rohkeutta.

Kotiin tultuaan hän käski ajaa esiin puolikääsit ja antoi tallipojalle erikoisen määräyksen lähteä mukaan. Hän tahtoi olla ystävällinen Irenelle ja tarjota hänelle kaikki mahdollisuudet.

Kun numero 62:n ovi avattiin, saattoi hän selvästi kuulla Irenen laulavan. Hän huomautti tästä heti avaajalle, jotta ei olisi mitään mahdollisuutta kieltää häneltä sisäänpääsyä.

Kyllä, rouva Soames oli kotona, mutta tyttö ei tietänyt tahtoiko hän tavata ketään.

James, liikkuen sillä ketteryydellä, joka aina ihmetytti hänen pitkien jalkojensa ja hajamielisen ilmeensä tarkkaajia, meni suoraa päätä saliin odottamatta sen parempaa tietoa. Hän tapasi Irenen istumassa pianon ääressä, kädet koskettimilla, ilmeisesti kuunnellen ääniä eteisestä. Irene tervehti häntä hymyilemättä.

»Anoppisi on vuoteessa», aloitti James toivoen heti voittavansa hänen myötätuntonsa. »Minulla on vaunut täällä. Oleppas nyt hyvä tyttö, pane hattu päähäsi ja lähde kanssani ajelulle. Se tekee sinulle hyvää.»

Irene katsoi häneen ikäänkuin aikoisi kieltäytyä, mutta näytti sitten muuttavan mieltään, meni yläkertaan ja tuli takaisin hattu päässä.

»Minne aiotte viedä minut?» hän kysyi.

»Käväisemme vain Robin Hillissä», sanoi James supisten nuo sanat hyvin äkkiä. »Hevoset tarvitsevat liikuntoa, ja minusta olisi hauska nähdä, mitä siellä on tehty.»

Irene peräytyi, mutta muutti taas mielensä ja nousi vaunuihin. James seurasi tarkoin hänen kintereillään ollakseen oikein varma.

Vasta kun he olivat ehtineet puolitiehen James aloitti: »Soames on kovin kiintynyt sinuun — hän ei anna moittiakaan sinua. Miksi et osoita enemmän hellyyttä häntä kohtaan?»

Irene punastui ja sanoi hiljaa: »En voi osoittaa sitä, mitä minulla ei ole.»

James katsoi häneen terävästi. Hän tunsi, että kun hän nyt kerran oli saanut Irenen omiin vaunuihinsa ja hänellä sitäpaitsi oli omat hevoset ja omat palvelijat mukana, hän todellakin oli tilanteen herra. Irene ei voinut ajaa häntä pois, ja julkista kohtausta hän ei panisi toimeen missään tapauksessa.

»Minä en voi ymmärtää mitä tarkoitat», sanoi hän. »Soames on hyvin hyvä aviomies.»

Irenen vastaus oli niin hiljainen, että sitä tuskin kuului keskellä liikenteen hälinää. James erotti sanat: »Te ette ole naimisissa hänen kanssaan.»

»Mitä se siihen kuuluu? Hän on antanut sinulle kaikki mitä tarvitset. Hän on aina valmis viemään sinut minne vain, ja nyt hän on rakentanut tuon maatalonkin sinulle. Eihän sinulla itselläsi mitään olisi.»

»Ei.»

Taaskin James katsoi häntä, mutta ei voinut tajuta hänen kasvojensa ilmettä. Näytti melkein siltä kuin hän aikoisi ruveta itkemään, ja kuitenkin —

»Minä olen varma siitä», mutisi hän kiireesti, »että olemme kaikki koettaneet olla ystävällisiä sinulle.»

Irenen huulet värisivät, ja mielipahakseen James näki kyynelen vierähtävän hänen poskelleen. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa.

»Me pidämme kaikki sinusta», sanoi hän. »Jospa vain» — hän aikoi sanoa »käyttäytyisit hyvin», mutta sanoikin — »jospa vain olisit enemmän vaimo hänelle.»

Irene ei vastannut, ja Jameskin lakkasi puhumasta. Irenen hiljaisuudessa oli jotakin, joka teki hänet neuvottomaksi. Se ei ollut itsepäistä hiljaisuutta, vaan pikemminkin kuin myöntymistä kaikkeen mitä hän saattoi sanoa. Ja kuitenkaan ei hän mielestään ollut saanut viimeistä sanaa. Hän ei voinut ymmärtää tätä.

Hän ei liioin kyennyt kauan olemaan vaiti.

»Minä otaksun, että tuo nuori Bosinney», sanoi hän, »nyt pian menee naimisiin Junen kanssa?»

Irenen kasvot muuttuivat. »Minä en tiedä», sanoi hän. »Kysyisitte Junelta.»

»Kirjoittaako June sinulle?»

»Ei.»

»Kuinka se on mahdollista?» sanoi James. »Minä luulin, että June ja sinä olitte niin hyvät ystävät.»

Irene kääntyi häneen. »Taaskin», sanoi hän, »saisitte kysyä Junelta.»

»No niin», murahti James hänen ilmeensä peloittamana, »on se sitten merkillistä, että minä en voi saada selvää vastausta selvään kysymykseen, mutta niin se vain aina on.»

Hän hautoi jonkin aikaa huonoa onneaan ja puhkesi viimein sanomaan:

»No niin, minä olen varoittanut sinua. Sinä et tahdo kuulla järkeä. Soames, hän ei puhu paljoa, mutta minä näen, että hän ei kauan jaksa kestää tätä menoa. Sinä et voi syyttää ketään muuta kuin itseäsi, ja mikä pahempi, et saa myötätuntoa keneltäkään.»

Irene taivutti päätään pieneen hymyilevään kumarrukseen. »Olen hyvin kiitollinen.»

James ei tietänyt mitä maailmassa siihen voisi vastata.

Kirkas, kuuma aamu oli hitaasti muuttunut harmaaksi, painostavaksi iltapäiväksi. Raskas pilvipengermä, jonka kellertävä väri ennusti ukkosta, oli ilmaantunut etelään ja kohosi kohoamistaan. Puitten oksat riippuivat liikkumattomina tien yläpuolella, eikä ainoakaan lehti värähtänyt. Kuumentuneiden hevosten haju tuntui heikkona sakeassa ilmassa. Kuski ja tallipoika istuivat jäykkinä ja liikkumattomina istuimellaan kuiskutellen salavihkaa keskenään kääntämättä edes päätään.

Jamesin suureksi helpotukseksi he ehtivät taloon viimein. Hän oli hätääntynyt tuon vieressään olevan naisen hiljaisuudesta ja umpimielisyydestä — naisen, jota hän aina oli luullut niin lempeäksi ja taipuvaiseksi.

Vanut jättivät heidät ovelle, ja he astuivat sisään.

Halli oli kylmä ja niin hiljainen, että oli kuin olisi astuttu hautaan. James tunsi väristystä selkäpiissään. Hän kohotti nopeasti nahkaverhoja, jotka riippuivat pylväiden välissä sisäpihan edessä.

Hän ei voinut pidättää hyväksymisen huudahdusta.

Sisustustyöt edustivat tosiaankin oivallista makua. Himmeänpunaiset tiilet, jotka peittivät lattian seinien kohdalta aina pyöreään irisryhmään, joka taas ympäröi lattiaan upotettua, veden täyttämää marmoriallasta, olivat ilmeisesti parasta laatua. James ihaili suunnattomasti purppuranpunaisia nahkaverhoja, jotka kokonaan peittivät yhden seinän ja kehystivät suurta valkotiilistä tehtyä uunia. Lasikaton keskiosat oli avattu, ja lämmin ulkoilma tunkeutui talon sisimpään saakka.

James seisoi kädet selän takana, pää taivutettuna taaksepäin korkeita, kapeita olkapäitä kohti ja tutki pylväiden koristuksia ja kuvioita friisissä, joka reunusti norsunluunvärisiä seiniä parvekkeen alapuolella. Ilmeisesti ei ollut säästetty mitään vaivoja. Tämä oli oikea herrasmiehen talo. Hän meni verhojen luo, ja keksittyään niiden koneiston veti ne auki ja näki taulugallerian, joka päättyi suureen, kokoseinän täyttävään ikkunaan. Siinä oli musta tammilattia, ja seinät olivat taaskin norsunluunväriset. Hän kulki eteenpäin, heitteli auki ovia ja kurkisti sisään. Kaikki oli täydellisen valmista, ei muuta kuin tulla asumaan vain heti.

Hän kääntyi vihdoin puhuttelemaan Ireneä ja näki tämän seisovan puutarhan ovella miehensä ja Bosinneyn kanssa.

Vaikka herkkyys ei ollutkaan Jamesin vahvimpia puolia, tunsi hän heti, että jotakin oli hullusti. Hän meni heidän luokseen epämääräisen levottomana, tuntematta häiriön syytä, ja teki yrityksen auttaa asioita.

»Hyvää päivää, herra Bosinney», sanoi hän ojentaen kätensä. »Olette pannut rahaa menemään aika reimasti, arvaamma.»

Soames käänsi selkänsä ja marssi pois. James katsoi Bosinneyn uhkaavista kasvoista Ireneen ja kiihdyksissään sanoi ajatuksensa ääneen: »Niin, minä en tiedä mikä on hätänä. Kukaan ei kerro minulle mitään!» Ja lähtiessään poikansa jälkeen hän kuuli Bosinneyn lyhyen naurun ja hänen sanansa: »No, Jumalan kiitos! Te näytätte niin —» Valitettavasti hän ei kuullut enempää.

Mitä oli tapahtunut? Hän katsoi taakseen. Irene oli hyvin lähellä arkkitehtiä, ja hänen kasvonsa eivät olleet ne, jotka hän tunsi. Hän kiirehti poikansa luo.

Soames käveli taulugalleriassa.

»Mikä on hätänä?» sanoi James. »Mitä tämä kaikki merkitsee?»

Soames katsoi häneen ylimielisen, järkkymättömän tyvenenä kuten ainakin, mutta James tiesi vallan hyvin, että hän oli kiihkeän suuttunut.

»Ystävämme», sanoi hän, »on taaskin ylittänyt valtuuksiaan, siinä kaikki. Sitä pahempi hänelle tällä kertaa.»

Hän kääntyi ja kulki taas ovea kohti. James seurasi häntä nopeasti ja työntäytyi eteen. Hän näki Irenen ottavan sormen huuliltaan, kuuli hänen sanovan jotakin tavallisella äänellään ja alkoi puhua ennenkuin ehti heidän luokseen:

»Nyt tulee myrsky. Meidän on paras lähteä kotiin. Emme kai voi saada teitä mukaan, herra Bosinney? Niin, minä arvasin sen. Hyvästi sitten!» Hän ojensi kätensä. Bosinney ei tarttunut siihen, kääntyi vain nauraen ja sanoi:

»Hyvästi, herra Forsyte. Varokaa myrskyä!» Sitten hän lähti pois.

»No niin», alkoi James, »minä en tiedä —»

Mutta Irenen kasvojen näkeminen pysäytti hänet. Hän tarttui miniäänsä käsipuoleen ja saattoi hänet vaunuihin. Hän oli varma, aivan varma siitä, että he olivat sopineet jotakin keskenään…

Mikään tässä maailmassa ei siinä määrin saa Forsytea suunniltaan kuin huomio, että jokin asia, josta hän on sitoutunut suorittamaan määrätyn summan, tuleekin maksamaan enemmän. Ja tämä on täysin ymmärrettävää, sillä koko hänen elämänjärjestyksensä perustuu arviointien täsmällisyyteen. Jollei hän voi luottaa määrättyihin omaisuuden arviointeihin, on hänen kompassissaan vika, ja hän joutuu ajelemaan vihaisilla vesillä ilman peräsintä.

Kirjoitettuaan Bosinneylle sanamuodossa, joka jo on mainittu, Soames oli jättänyt talon hintakysymyksen mielestään. Hän uskoi tehneensä lopullisen maksukysymyksen niin selväksi, että mikään ylittämisen mahdollisuus ei tosiaankaan ollut tullut hänen mieleensä. Kuullessaan Bosinneylta, että hänen asettamansa kahdentoista tuhannen punnan raja tulisi ylitetyksi noin neljälläsadalla, hän oli käynyt valkeaksi vihasta. Hänen alkuperäinen arvionsa koko talosta oli ollut kymmenentuhatta puntaa, ja hän oli usein moittinut itseään ankarasti siitä, että oli suostunut yhä uusiutuviin ylittämisiin. Tällä viimeisellä kerralla Bosinney oli kuitenkin täydellisesti erehtynyt. Soames ei voinut käsittää, kuinka maailmassa mies voi käyttäytyä noin aasimaisesti, mutta se oli nyt kuitenkin tapahtunut, ja kaikki kauna ja kauan kytenyt, salainen mustasukkaisuus Bosinneyta kohtaan leimahti tämän tuhlauksen huippusaavutuksen johdosta ilmiraivoksi. Luottavaisen ja ystävällisen aviomiehen asenne oli mennyt. Hän oli omaksunut sen turvatakseen omaisuuttaan — vaimoaan — nyt hän jätti sen toisenlaatuisen omaisuuden turvaamiseksi.

»Ah», oli hän sanonut Bosinneylle voidessaan taas puhua, »ja sinä olet kaiketi täysin tyytyväinen itseesi. Mutta minä voin kohta sanoa sinulle, että olet kokonaan erehtynyt ihmisestä!»

Mitä hän tarkoitti noilla sanoilla, sitä ei hän sillä hetkellä itsekään tarkoin tiennyt, mutta päivällisen jälkeen hän kävi läpi kirjevaihtonsa Bosinneyn kanssa saadakseen täyden varmuuden. Asiasta ei voinut olla kahta mielipidettä — mies oli tehnyt itsensä syypääksi ylimääräisen neljänsadan punnan tai ainakin kolmensadan viidenkymmenen kulutukseen, ja hän aikoi vaatia niistä hyvityksen.

Hän katseli vaimonsa kasvoja tultuaan tähän päätökseen. Irene istui tavallisella paikallaan sohvassa ja muutti pitsiä erääseen kaulukseen. Hän ei ollut kertaakaan puhunut miehelleen koko iltana.

Soames meni takan eteen, katseli kuvaansa peilissä ja sanoi: »Ystäväsi Merirosvo on käyttäytynyt kuin hullu, mutta hän saa sen maksaa.»

Irene katsoi häneen halveksien ja vastasi: »En tiedä mistä sinä puhut.»

»Kyllä kohta tiedät. Pikkuseikka vain, joka on täysin alapuolella ylenkatseesi — neljäsataa puntaa.»

»Tarkoitatko, että aiot panna hänet maksamaan ne tuon vihattavan talon vuoksi?»

»Tarkoitan.»

»Ja tiedät, että hänellä ei ole mitään?»

»Tiedän.»

»Sitten olet halpamaisempi kuin luulin.»

Soames kääntyi pois peilistä, otti vaistomaisesti kiinan posliinimaljan kamiinihyllyltä ja risti kätensä sen ympäri kuin rukoillen. Hän näki Irenen poven nousevan ja laskevan, hänen silmiensä tummenevan suuttumuksesta, ja kiinnittämättä mitään huomiota saamaansa moitteeseen hän kysyi hiljaa:

»Onko sinulla käynnissä jonkinlainen flirtti Bosinneyn kanssa?»

»Ei, ei ole.»

Heidän silmänsä kohtasivat, ja Soames katsoi pois. Hän ei uskonut eikä ollut uskomatta Irenen sanoihin, mutta hän tiesi tehneensä erehdyksen, kun oli kysynyt — hän ei ollut koskaan tietänyt eikä tulisi tietämään, mitä Irene ajatteli. Hänen tutkimattomien kasvojensa näkeminen, kaikkien niiden satojen iltojen muistaminen, jolloin hän oli nähnyt vaimonsa istuvan tuossa yhtä pehmeänä ja passiivisena, mutta niin selittämättömänä, tuntemattomana, raivostutti häntä yli määrän.

»Minä luulen, että sinä olet kivestä tehty», sanoi hän puristaen käsiään niin kovaa, että hauras malja särkyi. Kappaleet putosivat ristikolle. Ja Irene hymyili.

»Sinä näytät unohtavan», sanoi hän, »että malja ei ole —»

Soames tarttui hänen käsivarteensa. »Hyvä kuritus», sanoi hän, »on ainoa, mikä voisi saada sinut järkiisi.» Mutta hän pyörähti kantapäillään ja lähti huoneesta.