3. KOHTAUS KASVITIETEELLISESSÄ PUUTARHASSA

Nuori Jolyon, jonka olosuhteet eivät olleet Forsyten, huomasi aika ajoin vaikeaksi säästää rahaa noihin maaseuturetkiin ja luonnon tutkisteluihin, joita ilman kukaan vesivärimaalari ei koskaan pane sivellintä paperille.

Hänen oli itse asiassa usein pakko ottaa värilaatikkonsa Kasvitieteelliseen puutarhaan, ja siellä, apinapuun tai pienen kumipuun varjossa hän vietti tuntikausia tehden luonnoksia.

Muuan taidearvostelija, joka äskettäin oli katsellut hänen töitään, oli antanut seuraavan lausunnon:

»Jossakin suhteessa maalauksenne ovat hyvin hyviä, niissä on tunnelmaa ja väriä, ja muutamissa on suoranaista luonnontunnetta. Mutta ne ovat kovin hajanaisia, ettekä koskaan saa yleisöä kiinnittämään niihin huomiota. Jos olisitte ottanut määrätyn aiheen, sellaisen kuin »Lontoo yöllä», tai »Kristallipalatsi keväällä», ja maalannut säännöllisiä sarjoja, olisi yleisö heti tietänyt, mistä on kysymys. En voi kylliksi tehostaa tätä seikkaa. Kaikki ne, jotka ovat saavuttaneet suuren nimen taiteessa, niinkuin Crum Stone tai Bleeder, menestyvät siksi, että välttävät odottamatonta, valitsevat erikoisalan ja kohdistavat työnsä samaan pieneen alueeseen, niin että yleisö heti tietää, mistä on kysymys. Ja tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä jos joku kokoaa tauluja, ei hän tahdo, että ihmisten pitää mennä haistamaan kangasta nähdäkseen kenen tekemä taulu on, hän tahtoo, että he voivat heti sanoa: »Oivallinen Forsyte!» Teidän on sitäkin tärkeämpi valita huolellisesti aiheenne niin, että ne heti tajutaan, teillä kun ei ole erikoisen selvää omaperäisyyttä tyylissä.»

Nuori Jolyon seisoi pienen pianon vieressä, jonka kannella, haalistuneen silkkikappaleen päällä, oli maljakossa kimppu kuivuneita ruusunlehtiä, puutarhan ainoa tuote, ja kuunteli epämääräinen hymynsä huulillaan.

Hän kääntyi vaimoonsa, joka katsoi puhujaan suuttunut ilme laihoilla kasvoillaan, ja sanoi:

»Näetkö nyt, rakkaani?»

»Minä en näe», vastasi hän katkonaisella äänellä, jossa vielä oli vähän ulkomaalaista korostusta. »Sinun tyylissäsi on omaperäisyyttä.»

Arvostelija katsoi häneen, hymyili kunnioittavasti eikä sanonut enää mitään. Niinkuin kaikki muutkin, tunsi hän heidän tarinansa.

Sanat kantoivat hyvää hedelmää nuoressa Jolyonissa, ne olivat vastoin kaikkea sitä, mihin hän uskoi, kaikkea sitä, mitä hän teoriassa piti hyvänä taiteessa, mutta jokin omituinen, syvä vaisto sai hänet vasten tahtoaan kääntämään ne hyödykseen.

Hän huomasi siis eräänä aamuna saaneensa ajatuksen maalata sarjan vesivärimaalauksia Lontoosta. Kuinka ajatus oli syntynyt, sitä hän ei voinut sanoa, ja vasta seuraavana vuonna, kun hän oli saanut sarjansa valmiiksi ja myynyt kaikki sangen hyvään hintaan, hän eräänä persoonattomana hetkenään kykeni muistamaan taidekriitikon sanat ja omassa menestyksessään näkemään uuden todistuksen siitä, että hän oli Forsyte.

Hän päätti aloittaa Kasvitieteellisestä puutarhasta, josta hän jo oli tehnyt niin monta tutkielmaa, ja valitsi ensimmäiseksi aiheekseen pienen keinotekoisen lammikon, jonka pinnalle nyt oli satanut kesän punaisia ja keltaisia lehtiä, sillä vaikka puutarhurit olisivat tahtoneet lakaista ne pois, eivät heidän luutansa ulottuneet niihin. Muun puutarhan he lakaisivat hyvinkin puhtaaksi, poistaen joka aamu luonnon lehtisateen jäljet, kooten ne kasoihin ja polttaen hiljaisella tulella, josta nousi tuo suloinen, katkera savu, joka samoin kuin käen kukunta keväällä, lehmusten tuoksu kesällä, on syksyn todellinen tunnus. Puutarhurien siisteyttä rakastavat sielut eivät voineet sietää tuota kullan ja vihreän ja punaisen kirjavaa mattoa nurmikolla. Hiekkakäytävien piti olla tahrattomat, järjestelmälliset, siistit, vailla tietoa elämän todellisuudesta ja tuosta hitaasta ja kauniista häviöstä, joka viskaa kruunuja alas tähdittääkseen maan menneellä loistolla ja josta ajan tullen taas puhkeaa villi kevät.

Niinpä pantiin jokainen lehti merkille siitä hetkestä saakka, jolloin se värähti hyvästiksi ja irtaantui oksastaan pudoten maahan hitain kääntein.

Mutta tuolla pienellä lammikolla lehdet saivat uiskennella rauhassa ja ylistää taivasta väreillään, joilla päivänpaiste häilähteli.

Ja siinä nuori Jolyon keksi ne.

Eräänä aamuna lokakuun puolivälissä hän saapuessaan huomasi pettymyksekseen, että penkillä noin kahdenkymmenen askelen päässä hänen telineestään istui joku, sillä hän kauhistui ajatusta, että joku näkisi hänen maalaavan.

Penkillä istui samettitakkiin puettu nainen, jonka katse oli kääntynyt maahan. Kukkiva laakeripuu oli heidän välillään, ja tämän turvissa nuori Jolyon pani telineensä kuntoon.

Hän ei pitänyt kiirettä, sillä jokaisen todellisen taiteilijan tavoin hän takertui kaikkeen, joka saattoi hetkeksikin lykätä hänen työnsä ponnistusta, ja hän huomasi salaa katselevansa tuota tuntematonta naista.

Hänellä oli silmää kauniille kasvoille, niinkuin isälläkin oli ollut ennen häntä. Nämä kasvot olivat viehättävät!

Hän näki pyöreän leuan, jota kehysti kermanvärinen kaularöyhelö, hienot kasvot, suuret tummat silmät ja pehmeät huulet. Musta »taiteilija»hattu kätki hiukset, vartalo nojasi keveästi penkin selkänojaan, hän istui polvi polvella, ja kiiltonahkakengän kärki pisti esiin hameen alta. Tämän naisen olemuksessa oli tosiaankin jotakin sanomattoman hienoa, mutta nuoren Jolyonin huomio kiintyi etupäässä hänen kasvojensa ilmeeseen, joka muistutti hänen omaa vaimoaan. Oli kuin tuon ilmeen kantaja olisi joutunut kosketuksiin voimien kanssa, jotka olivat hänelle liian vahvat. Se liikutti nuorta Jolyonia, herätti hänessä epämääräisiä kiintymyksen ja ritarillisuuden tunteita. Kuka oli tämä nainen? Ja mitä hän teki täällä yksinään?

Kaksi nuorta miestä tuota erikoista lajia, samalla kertaa nenäkästä ja ujoa, jota tavataan Regent's Parkissa, kulki ohi verkkopalloilumatkallaan, ja nuori Jolyon pani paheksuen merkille heidän salaiset, ihailevat katseensa. Vetelehtivä puutarhuri pysähtyi tekemään jotakin turhaa eräälle pampasruohoryhmälle — hänkään ei olisi saanut kurkistella tuohon naiseen. Muuan herrasmies, vanha ja hatustaan päättäen puutarhanhoidon opettaja, kulki kolmasti ohi tarkastaakseen häntä kauan ja salaa, omituinen ilme huulillaan.

Kaikki nämä miehet ärsyttivät nuorta Jolyonia samalla epämääräisellä tavalla. Nainen ei katsonut kehenkään heistä, mutta hän oli varma, että jokainen ohikulkeva mies katsoisi häneen samalla tavalla.

Hänen kasvonsa eivät olleet viettelijättären, jonka joka katse tarjoaa miehille nautinnon lahjaa, siinä ei ollut tuota »pirullista kauneutta», jota maan ensimmäiset Forsytet pitävät niin suuressa arvossa, hän ei liioin ollut tuota yhtä ihailtavaa tyyppiä, joka tuo mieleen suklaarasian, eikä tuota henkisesti intohimoista tai intohimoisen henkistä tyyppiä, jonka erikoisalana on sisustustaide ja moderni runous, eikä hän näyttänyt lupaavan näytelmäkirjailijalle aihetta tuollaiseen kiintoisaan ja hermoheikkoon luomukseen, joka tekee itsemurhan viimeisessä näytöksessä.

Muodoltaan ja väreiltään nuo kasvot, niiden pehmeä, vakuuttava passiivisuus, niiden aistillinen puhtaus muistuttivat nuorelle Jolyonille Tizianin »Taivaallista Rakkautta», jonka jäljennös riippui hänen ruokasalinsa sivupöydän yläpuolella. Ja hänen viehätysvoimansa näytti piilevän tuossa pehmeässä passiivisuudessa, vaikutelmassa, että painostusta hän ei voisi vastustaa.

Mitä tai ketä hän odotti hiljaisuudessa, puiden pudotellessa silloin tällöin lehtiään ja rastaitten hypellessä lähekkäin ruohikolla syksyisen kuuran säihkeen satuttamina?

Sitten hänen viehättävät kasvonsa kävivät innokkaiksi, ja katsellessaan ympäri miltei rakastuneen mustasukkaisena nuori Jolyon näki Bosinneyn rientävän ruohikon poikki.

Hän katseli uteliaana kohtausta, heidän silmiensä ilmettä, heidän kättensä pitkää puserrusta. He istuutuivat likitysten, yhdistyneinä kaikesta ulkonaisesta tahdikkuudesta huolimatta. Hän kuuli heidän puheensa nopean muminan, mutta ei voinut erottaa, mitä he sanoivat.

Hän oli ollut leikissä itsekin! Hän tunsi pitkät odotuksen tunnit ja puolivirallisten kohtausten niukat hetket, sen kiduttavan jännityksen, joka kiusaa laillistamatonta rakastajaa.

Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista näiden kahden kasvoihin nähdäkseen, että tämä ei ollut noita yhden huvikauden juttuja, jotka askarruttavat Lontoon miehiä ja naisia, ei noita äkillisiä, ahnaita intohimoja, jotka heräävät, menevät liiallisuuksiin ja nukkuvat taas kuudessa viikossa. Tämä oli jotakin todellista! Tämä oli samaa, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut! Tästä saattoi tulla jotakin!

Bosinney pyysi ja taivutteli, ja nainen, tuo hiljainen, pehmeä ja kuitenkin järkähtämätön passiivisuudessaan, istui tuijottaen ruohoon.

Olisiko Bosinneyssä miestä kantamaan hänet pois, tuon hennon, passiivisen olennon, joka koskaan ei itsestään ottaisi askeltakaan? Joka oli antanut hänelle koko itsensä ja kuolisi hänen puolestaan, mutta kenties ei koskaan karkaisi hänen kanssaan!

Nuori Jolyon luuli kuulevansa hänen sanovan: »Mutta, rakkaani, se veisi sinut perikatoon!» Sillä hän oli itse runsain mitoin kokenut tuota kalvavaa pelkoa, joka asustaa jokaisen naisen sydämen pohjalla, että nimittäin hän veisi perikatoon rakastamansa miehen.

Hän ei enää katsonut heihin, mutta heidän hiljainen, nopea puheensa tuli hänen korviinsa samalla kun jonkin kevään säveleitä muistuttelevan linnun katkonainen laulu. Iloa — murhenäytelmää? Kumpaako — kumpaako?

Vähitellen heidän puheensa päättyi, pitkä hiljaisuus seurasi.

»Entä missä on Soamesin paikka?» ajatteli nuori Jolyon. »Ihmiset luulevat, että hän karttaa miehensä pettämisen syntiä. Vähän he tuntevat naisia! Hän syö nyt, kärsittyään kauan nälkää — hän saa korvauksen! Ja taivas auttakoon häntä Soames tulee myös ottamaan korvauksen.»

Hän kuuli silkin kahinaa ja vakoillessaan laakerin takaa näki heidän kulkevan pois, kädet salaa yhteen liitettyinä.

Heinäkuun lopulla vanha Jolyon oli vienyt pojantyttärensä Alpeille, ja tällä käynnillä (heidän viimeisellään) June sai takaisin melko paljon terveyttään ja hyvää tuultaan. Hotelleissa, jotka olivat täynnä brittiläisiä Forsyteja — sillä vanha Jolyon ei voinut sietää »noita inhoittavia saksalaisia», millä nimellä hän tarkoitti yleensä ulkomaalaisia — Junea kohdeltiin kunnioituksella — olihan hän tuon hienonnäköisen ja ilmeisesti rikkaan vanhan herra Forsyten ainoa pojantytär. Hän ei seurustellut vapaasti ihmisten kanssa — vapaa seurustelu ei kuulunut Junen tapoihin — mutta hän solmi eräitä ystävyyssuhteita, niistä mainittavimman Rhônen laaksossa erään ranskalaisen tytön kanssa, joka oli kuolemaisillaan keuhkotautiin.

Päätettyään heti, että ystävätär ei saisi kuolla, hän unohti suunnittelemassaan sotaretkessä kuolemaa vastaan suuren osan omaa suruaan.

Vanha Jolyon katseli tätä uutta ystävyyttä sekä huojentuneena että harmissaan, sillä tämä uusi todistus siitä, että Junen elämä tulisi kulumaan siipirikkojen parissa suretti häntä. Eikö hän koskaan solmisi ystävyyttä tai saisi harrastusta johonkin, josta olisi hänelle todellista hyötyä?

»Ruveta nyt pitämään seuraa tuollaisten ulkomaalaisten kanssa», sanoi hän. Hän usein kuitenkin kantoi kotiin rypäleitä tai ruusuja ja ojensi ne »Mam'zellelle» mielistelevä tuike silmissään.

Syyskuun loppupuolella Mademoiselle Vigor Junen paheksumisesta huolimatta veti viimeisen henkäyksensä pienessä St. Luc'in hotellissa, johon hänet oli muutettu, ja June otti tappionsa niin kovasti sydämelleen, että vanha Jolyon vei hänet Pariisiin. Täällä, milolaista Venusta ja Madeleine-kirkkoa katsellessaan hän karisti pois alakuloisuutensa, ja kun he lokakuun keskivaiheilla palasivat Lontooseen, isoisä luuli parantaneensa hänet.

Stanhope Gatella hän kuitenkin pettymyksekseen sai huomata Junen vaipuneen vanhaan hajamieliseen, hautovaan suruunsa. Hän istui tuijottaen eteensä, käsi poskella, kuin jokin pieni jääkenttien hengetär, armoton ja kiihkeä, vaikka ympärillä loisti sähkövalo, joka silloin juuri oli uutuus, ja valaisi reunukseen saakka brokaadilla verhottuja seiniä, ja Baplelta ja Pullbrediltä hankittuja huonekaluja. Ja suuri, kultakehyksinen peili kuvasti noita dresdeniläisiä posliiniryhmiä, joissa oli nuoria miehiä tiukoissa polvihousuissa ja uhkeapovisia naisia, jotka pitivät lemmikkikaritsoitaan sylissään. Vanha Jolyon oli ostanut ne nuorena miehenä ollessaan ja antanut niille suurta arvoa noina rappeutuneen maun päivinä. Hän oli erittäin avomielinen mies, joka enemmän kuin kukaan muu Forsyte oli muuttunut ajan mukana, mutta hän ei voinut koskaan unohtaa, että hän oli ostanut nämä ryhmät Jobsonilta ja maksanut niistä paljon rahaa. Hän sanoi usein Junelle, mielessä eräänlaista pettymyksen ylenkatsetta:

»Sinä et välitä niistä! Ne eivät ole sellaisia leluja, joista sinä ja ystäväsi pidätte, mutta ne maksoivat minulle seitsemänkymmentä puntaa!» Hän ei ollut mies, joka antoi vääristää makuansa, kun hän järkkymättömistä syistä tiesi, että se oli terve.

Junen ensimmäisiä tekoja kotiintulon jälkeen oli käynti Timothyn talossa. Hän uskotteli itselleen, että hänen velvollisuutensa oli pistäytyä siellä ja ilahduttaa vanhuksia kertomalla kaikista matkoistaan, mutta itse asiassa hän meni sinne siksi, että ei tietänyt mitään muutakaan paikkaa, missä hän jollakin satunnaisella puheella tai epäsuoralla kysymyksellä voisi saada joitakin tiedonmuruja Bosinneysta.

He ottivat hänet vastaan mitä sydämellisimmin. Ja kuinka voi rakas isoisä? Hän oli käynyt heidän luonaan viimeksi toukokuussa! Timothy setä oli kovin huonossa kunnossa, hänellä oli ollut niin paljon harmia makuuhuoneensa uunin nuohouksesta — se typerä mies oli antanut noen tulla savutorvesta alas! Se oli vallan järkyttänyt setää.

June istui kauan peläten ja samalla intohimoisesti toivoen, että he puhuisivat Bosinneysta.

Mutta selittämättömän hienotunteisuuden lamaamana ei edes rouva Septimus Small hiiskunut sanaakaan, vielä vähemmän kysyi Junelta hänestä. Epätoivoissaan tyttö vihdoin kysyi, olivatko Soames ja Irene kaupungissa — hän ei vielä ollut käynyt katsomassa ketään.

Hester täti vastasi: Oi kyllä, he olivat kaupungissa, he eivät olleet käyneetkään missään. Talon suhteen oli joitakin pieniä vaikeuksia, hän arveli. June oli varmaan kuullut! June kysyköön Juley tädiltä!

June kääntyi rouva Smalliin, joka istui suorana tuolissaan, kädet ristissä, kasvot lukemattomista kohdista lerpallaan. Vastaukseksi tytön katseeseen hän pysyi oudon hiljaa, ja kun hän puhui, teki hän sen vain kysyäkseen Junelta, oliko tämä käyttänyt yösukkia tuolla vuoristohotelleissa, missä öisin mahtaa olla niin kylmä.

June vastasi kieltävästi, hän vihasi kaikkea ummehtunutta, ja nousi lähteäkseen.

Rouva Smallin ehdottomasti tahallinen hiljaisuus oli paljon pahaenteisempää kuin mikään, mitä hän olisi voinut sanoa.

Ennenkuin tunti oli kulunut, hän oli kiristänyt tietoonsa rouva Baynesilta Lowndes Squaressa, että Soames oli nostanut kanteen Bosinneyta vastaan talon sisustuksesta.

Sen sijaan, että uutinen olisi huolestuttanut häntä, oli sillä omituinen rauhoittava vaikutus, ikäänkuin olisi hän lähenevässä taistelussa nähnyt uutta toivoa itselleen. Hän sai kuulla, että asian arveltiin tulevan esille noin kuukauden kuluessa ja että Bosinneylla näytti olevan hyvin vähän tai ei ollenkaan voiton toiveita.

»Ja mitä hän sitten tekee, sitä en käsitä», sanoi rouva Baynes. »Se on kauhea juttu hänelle — tiedäthän — hänellä ei ole rahaa — hänellä on suuria vaikeuksia nytkin. Ja me emme voi auttaa häntä, siitä olen varma. Olen kuullut sanottavan, että rahaa ei saa lainaksi ilman takuita, eikä hänellä ole sellaisia — ei mitään.»

Rouvan lihavuus oli viime aikoina lisääntynyt, hän oli syystoimintansa täydessä vauhdissa, kirjoituspöytä kirjaimellisesti tulvillaan hyväntekeväisyystilaisuuksien ruokalistoja. Hän katsoi tarkoittavasti Juneen pyöreillä papukaijanvihreillä silmillään.

Äkillinen puna, joka leimahti tytön kiihkeille nuorille kasvoille — hän oli varmaan nähnyt suuren toiveen puhkeavan eteensä —, hänen hymynsä suloisuus tuli vuosien jälkeen usein lady Baynesin mieleen (Baynes aateloitiin, kun hän oli rakentanut tuon yleisen Taidemuseon, joka on antanut niin paljon toimia virkailijoilleen ja niin vähän iloa sille työväen luokalle, jota varten se oli tarkoitettu.)

Tuon vilkkaan ja eloisan muutoksen muisto, joka oli kuin kukan puhkeaminen tai auringon ensimmäinen pilkahdus pitkän talven jälkeen, ja myöskin muisto kaikesta siitä, mitä sittemmin tapahtui, yllätti lady Baynesin usein myöhemmin omituisena ja häiritsevänä, kun tärkeämmät asiat täyttivät hänen mielensä.

Oli saman päivän ikäpuoli, jolloin nuori Jolyon oli ollut tuon kohtauksen todistajana Kasvitieteellisessä puutarhassa, ja samana päivänä oli myös vanha Jolyon käynyt asianajajainsa Forsyte, Bustard ja Forsyten luona Poultryssa. Soames ei ollut saapuvilla, hän oli mennyt Somerset Houseen, Bustard oli kokonaan hautautunut papereihin siinä luoksepääsemättömässä huoneessa, johon hän viisaasti kyllä oli asetettu, jotta hän tekisi työtä niin paljon kuin mahdollista, mutta James oli toimiston johdossa sormeaan pureksien ja synkeästi punniten oikeusjuttua Forsyte — Bosinney.

Tässä terveessä lakimiehessä herätti »juonikas ongelma» vain pientä mieluisaa pelkoa, juuri sen verran, että hänellä oli hauska jännittävyyden tunne, sillä hänen käytännöllinen järkensä sanoi, että jos hän itse istuisi tuomarin paikalla, ei hän kiinnittäisi siihen suurtakaan huomiota. Mutta hän pelkäsi, että Bosinney tekee vararikon eikä Soames kuitenkaan saa rahojaan takaisin, vieläpä joutuu maksamaan kulut. Ja tämän käsinkosketeltavan pelon takana oli aina tuo käsinkoskettelematon, väijyi taustalla epämääräisenä, sekavana, häpeällisenä kuin paha uni, ja siitä oli tämä oikeusjuttu vain ulkonainen ja näkyvä merkki.

Hän nosti päätään, kun vanha Jolyon tuli sisään, ja mutisi: »Mitä kuuluu, Jolyon? En ole nähnyt sinua pitkiin aikoihin. Sanotaan, että olet ollut Sveitsissä. Tuo nuori Bosinney on saanut aikaan kauniin sekasotkun. Minä kyllä tiesin, kuinka siinä kävisi!» Hän ojensi paperit ja katseli vanhempaa veljeään hermostuneen synkkänä.

Vanha Jolyon luki ne hiljaa, ja hänen lukiessaan James katsoi lattiaan pureskellen sormenpäitään.

Vanha Jolyon laski ne vihdoin käsistään, ja ne putosivat jysähtäen kasaan, jossa oli Buncombe vainajan juttuun kuuluvia todistuskappaleita. Tämä oli tuon alkuperäisen ja hyödyllisen Fryer — Forsyte jutun haarautumia.

»En ymmärrä», sanoi hän, »miksi Soames viitsii nostaa melua parista sadasta punnasta. Minä luulin, että hän on varakas mies.»

Jamesin pitkä ylähuuli värähti vihaisesti, hän ei voinut sietää, että hänen poikaansa ahdistettiin siltä taholta.

»Ei siinä rahasta ole kysymys —», aloitti hän, mutta kohdatessaan veljensä suoran, viisaan ja arvostelevan katseen hän pysähtyi.

Tuli hiljaisuus.

»Olen tullut testamenttini vuoksi», sanoi vanha Jolyon vihdoin purren viiksiään.

Jamesin uteliaisuus heräsi heti. Kenties ei mikään koko maailmassa kiihdyttänyt häntä siinä määrin kuin sana testamentti, se oli viimeinen yhteys omaisuuteen, lopullinen inventointi miehen varoista, viimeinen sana hänen arvostaan. Hän soitti kelloa.

»Tuokaa tänne herra Jolyonin testamentti», sanoi hän hätäilevälle, mustatukkaiselle konttoristille.

»Aiotko tehdä muutoksia?» Ja hänen mieleensä välähti ajatus: »Olenkohan minä yhtä paljon arvoinen kuin hän?»

Vanha Jolyon pani testamentin liivintaskuunsa, ja James kierteli pitkiä jalkojaan kaipaavasti.

»Sanotaan, että olet tehnyt joitakin hyviä kauppoja hiljattain», sanoi hän.

»Minä en tiedä mistä olet saanut tietosi», sanoi vanha Jolyon terävästi. »Koska tuo juttu tulee esille? Ensi kuussa? En ymmärrä, mitä olette saaneet päähänne. Te saatte tietysti hoitaa omat asianne, mutta jos seuraatte neuvoani, peruutatte kanteen. Hyvästi!» Kylmä kädenpuristus, ja hän oli poissa.

James, jonka tuijottavat siniharmaat silmät ikäänkuin kiertelivät jotakin salaista levottomuuden kuvaa, alkoi taas pureskella viiksiään.

Vanha Jolyon vei testamenttinsa Uuden Kivihiiliyhtiön toimistoon ja istahti tyhjään johtokunnan huoneeseen lukemaan sitä. Hän vastasi »murheelliselle Hemmingsille» niin happamesti, kun tämä, nähdessään puheenjohtajan istuvan siinä, tuli tuomaan uuden päällysmiehen ensimmäistä toimintakertomusta, että sihteeri vetäytyi pois harmistuneen arvokkaasti, lähetti hakemaan kirjurin ja läksytti häntä, kunnes poika parka ei tietänyt minne katsoa.

Ei tarvinnut ajatellakaan — jumaliste — ja sen hän (murheellinen) kohta opettaisi hänelle — että mokomakin pojanhuippana saisi tulla tänne istumaan ja luulla olevansa Herra Kaikkivaltias. Hän (murheellinen) oli ollut tämän toimiston pää useampia vuosia kuin mitä tuollaisella pojalla oli edes ikää, ja jos poika luulee, että hän työnsä päätyttyä saisi istua täällä tekemättä mitään, niin hän ei totisesti tuntenut Hemmingsiä (murheellista) ja niin edespäin.

Toisella puolen vihreällä veralla verhottua ovea vanha Jolyon istui pitkän, mahonkisen, nahalla päällystetyn johtokunnanpöydän ääressä, paksut, löyhäliitteiset, kilpikonnankuorisankaiset silmälasit nenän harjalla, muutellen kultakynällään testamentin pykäliä.

Juttu oli yksinkertainen, sillä täällä ei ollut mitään noita harmillisia pikku määräyksiä ja lahjoituksia hyväntekeväisyystarkoituksiin, jotka kuluttavat turhiin ihmisen omaisuuden ja tärvelevät sen pienen maininnan majesteetillisen vaikutuksen, jonka aamulehdet suovat Forsytelle, joka kuolee sadan tuhannen punnan omistajana.

Yksinkertainen juttu. Vain kahdenkymmenentuhannen lahja hänen pojalleen ja »mitä muuhun omaisuuteeni tulee, oli se sitten kiinteätä tai irtainta tai luontonsa puolesta molempiin kuuluvaa, on hänen suoritettava siitä saatava tuotto, korot, vuotuiset tulot, osingot ja korot edellämainitulle pojan tyttärelleni June Forsytelle tai hänen valtuuttamalleen asiamiehelle, niin että nämä tulot koko hänen elinaikansa ovat hänen yksinomaisena oikeutenaan ilman että… j.n.e. ja hänen kuolemansa jälkeen äskenmainitut kiinteimistöt, perintöosuudet, talot, talonasemat, osakkeet, käteiset varat, kiinnitykset ja vakuudet, toisin sanoen mitä omaisuudesta silloin on jäljellä tai mitä sen sijalle on tullut sille tai niille, joko yhdelle tai usealle, siinä tarkoituksessa ja muodossa, siten käytettäväksi ja hallittavaksi kuin mainittu June Forsyte, oli hän sitten naimisissa tai naimattomana, määrää, säätää tai osoittaa testamentissaan tai testamentinluontoisessa asiakirjassa tai asiakirjoissa, jotka hän on asianmukaisessa järjestyksessä laatinut ja todistajain läsnäollessa allekirjoittanut. Ja jollei… j.n.e. Kuitenkin sillä edellytyksellä…» Ja niin edespäin seitsemän lehteä lyhyttä ja yksinkertaista esitystä.

James oli kukoistuksensa päivinä laatinut tuon testamentin. Hän oli ottanut huomioon melkein kaikki mahdollisuudet.

Vanha Jolyon istui kauan lukemassa tätä testamenttia, viimein hän otti puolen arkkia paperia telineeltä ja teki lyijykynällä pitkän muistiinpanon, sitten hän pani testamentin kokoon, käski hakea ajurin ja ajoi Paramorin ja Herringin asianajotoimistoon Lincoln's Inn Fieldsissä. Jack Herring oli kuollut, mutta hänen veljenpoikansa hoiti vielä toiminimeä, ja vanha Jolyon istui hänen kanssaan suljetussa huoneessa puolen tuntia.

Hän oli käskenyt ajuria odottamaan ja määräsi tullessaan osoitteen Wistaria Avenue 3.

Hän tunsi omituista, hidasta tyydytystä, ikäänkuin olisi saavuttanut voiton Jamesista ja tuosta varakkaasta miehestä. He eivät enää saisi pistää nenäänsä hänen asioihinsa, hän oli juuri peruuttanut heidän holhoojaoikeutensa testamenttiin, hän ottaisi koko asian heidän käsistään ja uskoisi sen nuorelle Herringille, ja hän ottaisi yhtiöittensäkin asiat heiltä pois. Jos tuo nuori Soames oli niin varakas mies, ei hän kaipaisi tuhatta vuodessa tai niin. Ja vanha Jolyon hymyili häijysti valkeitten viiksiensä alla. Hän tunsi tekevänsä sellaista, mikä oli vain oikeudenmukainen, runsain määrin ansaittu hyvitys.

Hitaasti, varmasti, kuin sen salaisen, hiljaisen prosessin kautta, joka aiheuttaa vanhan puun lahoamisen, oli hänen onnensa, tahtonsa ja ylpeytensä haavojen myrkky kalvanut rikki hänen elämänviisautensa hienon rakennuksen. Elämä oli kuluttanut hänet rikki yhdeltä taholta, ja niinkuin se perhe, jonka pää hän oli, niin oli hänkin menettänyt tasapainonsa.

Ajaessaan pohjoiseen poikansa taloa kohti hän epämääräisesti tunsi, että se omaisuuden uusi järjestely, jonka hän juuri oli pannut alulle, oli kuin isku tai rangaistus, suunnattu sitä perhettä ja sitä yhteiskuntaa kohtaan, jonka edustajia James poikineen hänen mielestään oli. Hän oli nyt uudelleen määrännyt omaisuutensa nuorelle Jolyonille, ja tämä määräys tyydytti hänen salaista kostonhaluaan — hän tahtoi kostaa ajalle, surulle, ihmisten sekaantumiselle, kaikelle sille laskemattomalle paheksumiselle, joka viidentoista vuoden aikana oli maailman taholta tullut hänen ainoan poikansa osaksi. Se osoittautui ainoaksi mahdolliseksi keinoksi päästä kerta kaikkiaan testamenttinsa herraksi, pakottaa James ja Soames ja perhe ja koko tuo kätketty Forsytein paljous kerta kaikkiaan tunnustamaan, että hän se määräsi. Oli ihanaa ajatella, että hän vihdoinkin saisi tehdä pojastaan paljon rikkaamman miehen kuin mitä tuo Jamesin poika, tuo »varakas mies» oli. Ja oli ihanaa antaa Jolle, sillä Jo oli hänelle rakas.

Nuori Jolyon ja hänen vaimonsa olivat kumpainenkin ulkona (nuori Jolyon ei itse asiassa ollut vielä ehtinyt kotiin Kasvitieteellisestä), mutta pieni palvelustyttö sanoi, että herraa odotettiin minä hetkenä tahansa.

»Hän tulee aina kotiin teelle, sir, leikkimään lasten kanssa.»

Vanha Jolyon lupasi odottaa ja istahti sangen kärsivällisenä haalistuneeseen, kuluneeseen saliin, jonka vanhat sohvat ja tuolit nyt, kesäpäällysten jouduttua pois, paljastivat kaikki nukkavierut kohtansa. Hän ikävöi nähdä lapsia, saada heidät lähelleen, heidän notkeat ruumiinsa polviensa viereen, kuulla Jollyn huudon: »Halloo, ukki!» ja nähdä hänen hyökkäävän sisään, tuntea Hollyn pehmeän käden pujahtavan poskelleen. Mutta hän ei tahtonut kutsua heitä vielä. Siinä, mitä hän oli tullut tekemään, oli jotakin juhlallista, eikä hän tahtonut leikkiä ennenkuin se oli tehty. Hänen oli hauska ajatella, kuinka hän kynänsä kahdella vedolla saisi palauttaa tähän pieneen taloon sen säätyläisleiman, joka siitä niin silmiinpistävästi puuttui, kuinka hän voisi täyttää nämä huoneet tai jonkin suuremman asunnon huoneet parhailla taideteoksilla Baplen ja Pullbredin varastoista, kuinka hän voisi lähettää pikku Jollyn Harrowiin ja Oxfordiin (hän ei enää luottanut Etoniin eikä Cambridgeen, sillä hänen poikansa oli käynyt niissä), kuinka hän saattoi hankkia pikku Hollylle parasta soitto-opetusta, lapsella kun oli niin huomattavat lahjat.

Tällaisia näkyjä tulvi hänen mieleensä, ja liikutus paisutti hänen sydäntään. Hän nousi, meni ikkunan luo ja katsoi pieneen muurattuun puutarhapahaiseen, missä ennenaikaisesti paljastunut omenapuu seisoi oksat ohuina syysiltapäivän hitaasti tihenevässä sumussa. Koira Balthasar, häntä käpertyneenä täplikkään, tuuheakarvaisen selän yli, kulki toisessa päässä, nuuski kasveja ja väliin nosti toisen jalkansa seinää vastaan.

Ja vanha Jolyon mietti.

Oliko muuta iloa jäljellä kuin antamisen ilo? Oli hauska antaa, kun saattoi antaa jollekin, joka oli kiitollinen saamastaan, — jollekin, joka oli antajan omaa lihaa ja verta! Mitään samanlaista tyydytystä ei saanut, jos antoi sellaisille, jotka eivät kuuluneet antajalle, jotka eivät voineet mitään vaatia häneltä. Sellainen antaminen oli petos vanhan Jolyonin elämän individualistisia vakaumuksia ja toimintaa kohtaan, kaikkia hänen yrityksiään, työtään, kohtuullisuuttaan ja sitä suurta ja ylpeätä tosiseikkaa kohtaan, että hän, niinkuin kymmennettuhannet Forsytet ennen häntä, kymmenettuhannet nykyisyydessä ja kymmenettuhannet tulevaisuudessa, oli aina huolehtinut omastaan ja pysynyt omassaan tässä maailmassa.

Ja kun hän seisoi siinä katsomassa laakerien ruosteisia lehtiä, täplikästä ruohomattoa, Balthasar koiran puuhia, niiden viidentoista vuoden kärsimykset, jolloin häneltä oli riistetty hänen laillinen ilonsa, sekoittivat karvaan pisaransa lähestyvän hetken suloisuuteen.

Nuori Jolyon saapui vihdoinkin, työhönsä tyytyväisenä ja raikkaana pitkän oleskelun jälkeen ulkoilmassa. Kuullessaan, että hänen isänsä oli salissa hän kiireesti kysyi, oliko rouva Forsyte kotona ja kuultuaan, että tämä ei ollut, hän huokasi helpotuksesta. Sitten hän pani maalaustarpeensa huolellisesti pieneen vaatekomeroon, pois näkyvistä, ja meni sisään.

Luonteenomaisen päättäväisenä vanha Jolyon kävi heti käsiksi asiaan. »Minä olen muuttanut jälkisäädöksiäni, Jo», sanoi hän. »Tästälähin voit leikata takkisi vähän pitemmäksi — määrään sinulle tuhannen vuodessa heti. June saa viisikymmentätuhatta kuoltuani, ja sinä loput. Tuo koirasi tärvelee puutarhaa. Minä en pitäisi koiraa, jos olisin sinun sijassasi.»

Koira Balthasar oli asettunut keskelle ruohokenttää ja tutki häntäänsä.

Nuori Jolyon katsoi eläintä, mutta näki sen himmeästi, sillä hänen silmänsä olivat sumentuneet.

»Sinun osuutesi ei tule olemaan sataatuhatta pienempi, poikani», sanoi vanha Jolyon, »ajattelin, että sinun on parempi tietää. Minun iässäni ei ole kovin pitkiä aikoja jäljellä. Minä en toiste puhu siitä. Kuinka vaimosi jaksaa ja — sano hänelle terveisiä.»

Nuori Jolyon pani kätensä isänsä olalle, ja koska kumpikaan ei puhunut, päättyi kohtaus.

Saatettuaan isänsä vaunuihin nuori Jolyon palasi saliin ja seisoi samassa paikassa, missä vanha Jolyon oli seisonut, katsellen pieneen puutarhaan. Hän koetti tajuta, mitä tämä kaikki merkitsi hänelle, ja koska hän oli Forsyte, avautui omaisuuden näköaloja hänen aivoihinsa. Nämä puolilla annoksilla eletyt vuodet eivät olleet tyydyttäneet hänen luonnollisia vaistojaan. Hän ajatteli äärimmäisen käytännöllisessä muodossa matkoja, vaimonsa pukuvarastoa, lasten kasvatusta, ponihevosta Jollylle, tuhansia seikkoja, mutta kesken kaiken hän ajatteli myös Bosinneyta ja hänen rakastajatartaan, ja rastaan katkonaista laulua. Iloa — murhenäytelmää! Kumpaako? Kumpaako?

Oma menneisyys — tuskaisa, kipeä, intohimoinen, ihmeellinen menneisyys, jota mikään raha ei voinut maksaa, jonka polttavaa suloisuutta ei mikään voinut palauttaa ennalleen — oli taas tullut hänen mieleensä.

Kun vaimo tuli kotiin, meni nuori Jolyon suoraan hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä, ja seisoi kauan siinä puhumatta, silmät ummessa, painaen häntä rintaansa vastaan, ja vaimo katseli häntä, silmissään ihmettelevä, jumaloiva, epäilevä katse.