1. RAKENNUS EDISTYY

Talvi oli ollut lumeton. Liike-elämä oli hiljaista, ja niin kuin Soames oli laskenut ennen päätöksensä tekoa, oli ollut edullinen aika rakentaa. Robin Hillin talo oli niin ollen saatu pystyyn huhtikuun lopulla.

Nyt kun Soames voi jo nähdäkin jotakin rahallaan saatua, kävi hän katsomassa rakennustaan kerran, kahdesti, jopa kolmesti viikossa. Hän kuljeskeli sorakasojen keskellä tuntikausia varoen vaatteitaan kaiken aikaa, liikkuen hiljaisena puolivalmiissa oviaukoissa ja kierteli keskipihan pylväitä.

Ja hän saattoi seisoa niitten edessä monta minuuttia ikäänkuin tahtoen tunkeutua niitten todelliseen laatuun.

Hän oli sopinut Bosinneyn kanssa laskujen tarkastamisesta huhtikuun kolmantenakymmenentenä päivänä, ja viisi minuuttia ennen määräaikaa hän astui kojuun, jonka arkkitehti oli pystyttänyt itselleen vanhan tammipuun juureen.

Laskut olivat jo valmiina kääntöpöydällä, ja päätään nyökäyttäen Soames istahti tutkimaan niitä. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin hän taas nosti päänsä.

»En minä pääse niistä selville», sanoi hän vihdoin, »ne nousevat lähes seitsemän sataa yli sovitun määrän.»

Vilkaistuaan Bosinneyn kasvoihin hän jatkoi nopeasti:

»Jos vain osaisit pitää ryhtisi noitten rakennusmiesten kanssa, saisit heidät kyllä mukautumaan. He puijaavat sinua joka suhteessa, jos et näytä ankaralta. Vähennä kymmenen prosenttia kautta linjan. Sadan vaiheille yli sovitun se minun puolestani saa nousta.»

Bosinney ravisti päätään.

»Olen jo vähentänyt joka pennin minkä voin.»

Soames sysäsi pöytää suuttunein elein, niin että laskupaperit lensivät maahan.

»Sitten en voi muuta sanoa», tuiskahti hän, »kuin että olet saanut aikaan kauniin sekasotkun.»

»Olenhan sanonut sinulle kymmenen kertaa», vastasi Bosinney terävästi, »että ylimääräisiä maksuja tulee. Olen osoittanut niitä sinulle yhä uudelleen ja uudelleen.»

»Minä tiedän sen», murisi Soames, »enkä olisi vastustanut kymmenen punnan laskua siellä täällä. Mistä minä tiesin, että 'ylimääräisesi' tarkoitti seitsemääsataa puntaa.»

Molempien miesten laatu oli osaltaan aiheuttanut tämän ei niinkään vähäpätöisen erimielisyyden. Toisaalla arkkitehdin antaumus aatteellensa, sille talon kuvalle, jonka hän oli luonut ja johon hän uskoi, oli saanut hänet hermostumaan, kun häntä jarrutettiin tai pakotettiin käyttämään hätäkeinoja. Toisaalla Soamesin aivan yhtä tosi ja eheäsydäminen antaumus sille aatteelle, että hänen piti saada paras mahdollinen tavara rahallansa, oli tehnyt hänet vastahakoiseksi uskomaan, että kolmentoista shillingin arvoisia esineitä ei voitaisi ostaa kahdellatoista.

»Soisin etten koskaan olisi ottanut tehdäkseni tätä taloa», sanoi Bosinney äkkiä. »Tänne sinä tulet ja kiusaat minut hengiltä. Tahdot kaksi kertaa enemmän rahastasi kuin kukaan muu tahtoisi, ja nyt kun saat talon, jonka suuruista ei ole koko kreivikunnassa, et tahtoisi maksaa siitä. Jos pelkäät, että et selviä kaupastasi, lyön vetoa että jaksan maksaa ylimääräisen summan itse, mutta — paha minut periköön jos vielä sinulle jotakin työtä teen.»

Soames pääsi taas tasapainoon. Tietäen että Bosinneyllä ei ollut omaisuutta, katsoi hän äskeistä hurjaksi ehdotukseksi. Hän näki myöskin, että Bosinney voisi jättää epämääräisesti oman onnensa nojaan tämän talon, johon hän oli pannut sydämensä, ja juuri siinä ratkaisevassa kohdassa, jolloin arkkitehdin henkilökohtainen huolenpito teki koko eron. Oli myös ajateltava Ireneä. Hän oli ollut hyvin omituinen viime aikoina. Soames luuli tosiaankin, että hän sieti koko taloa vain siksi, että oli mieltynyt Bosinneyhin. Ei siis sopinut rikkoa välejä hänen kanssaan kokonaan.

»Ei sinun kannata raivostua», sanoi hän. »Jos minä olen halukas suostumaan, ei sinun mielestäni tarvitse nostaa meteliä. Tarkoitin vain, että kun sanot jonkin asian tulevan maksamaan niin ja niin paljon, niin tahtoisin — tahtoisin tosiaankin tietää mistä on kysymys.»

»Kuulehan nyt», sanoi Bosinney, ja Soames oli sekä harmissaan että yllättynyt huomatessaan hänen katseensa häijyyden. »Sinä olet saanut minun osuuteni hävyttömän halvalla. Siitä työn laadusta, minkä olen pannut tähän taloon, siitä ajasta, mikä minulta on siihen mennyt, olisit saanut maksaa neljä kertaa enemmän Littlemasterille tai jollekin muulle hullulle. Mitä itse asiassa tahdot, on ensiluokkainen mies neljännen luokan hinnalla, ja juuri sen olet saanut.»

Soames näki, että hän todella tarkoitti mitä sanoi, ja vaikka hän oli suuttunut, näki hän riitaantumisen seuraukset liiankin selvästi. Hän näki talonsa puolivalmiina, vaimonsa kapinallisena, itsensä naurunalaisena.

»Mennään eteenpäin», sanoi hän nyreästi, »ja katsotaan mihin raha on kulunut.»

»Hyvä on», suostui Bosinney. »Mutta pidetään kiirettä, jos sallit. Minun täytyy ehtiä ajoissa takaisin hakeakseni Junen teatteriin.»

Soames vilkaisi häneen salavihkaa ja sanoi: »Tulet kai meille tapaamaan häntä?» Hän tuli aina tähän aikaan heille.

Edellisenä yönä oli satanut — kevätsadetta — ja maa tuoksui mahlalta ja tuoreelta ruoholta. Lämmin, pehmeä tuuli värisytti vanhan tammipuun lehtiä ja kultaisia silmuja, ja mustarastaat lauloivat päivänpaisteessa sydämensä pohjasta.

Oli tuollainen kevätpäivä, joka hengittää ihmiseen sanomattoman kaipuun, tuskallisen suloisen tunteen, ikävän, joka saa hänet seisomaan liikkumattomana, tuijottamaan lehtiin ja ruohoon ja levittämään käsivartensa syleilläkseen tiesi mitä. Maasta henki riuduttavaa lämpöä, joka etsi tiensä läpi kylmän talvipuvun, mihin talvi oli sen kietonut. Se oli maan pitkä, kutsuva hyväily, joka tahtoi vetää ihmiset alas maan syleilyyn, painamaan ruumiinsa sen pintaan, panemaan huulensa sen rinnoille.

Juuri tällaisena päivänä Soames oli saanut Ireneltä sen lupauksen, jota hän niin usein oli pyytänyt. Istuen kaatuneella puunrungolla hän oli kahdennenkymmenennen kerran luvannut Irenelle, että jos heidän avioliittonsa ei onnistuisi, Irene olisi yhtä vapaa kuin jos hän ei koskaan olisi ollut hänen kanssaan naimisissa.

»Vannotko sen?» oli Irene kysynyt. Pari päivää sitten hän oli muistuttanut Soamesia tästä valasta. Soames oli vastannut: »Mitä hulluja, enhän koskaan ole voinut vannoa mitään sellaista.» Jokin tahditon sallima sai hänet nyt juuri muistamaan sen. Kaikkea kummallista miehet voivatkin vannoa naisen vuoksi! Hän olisi vannonut sen koska tahansa saadakseen hänet! Hän olisi vannonut sen vieläkin, jos sillä tavoin olisi päässyt käsiksi Ireneen — mutta kukaan ei päässyt käsiksi häneen, hän oli kylmäsydäminen!

Ja muistot tulvehtivat hänen mieleensä kevättuulen raikkaan suloisen tuoksun mukana — muistot kihlausajalta.

Keväällä vuonna 1881 hän oli ollut käymässä Branksomessa vanhan koulutoverinsa ja asiakkaansa George Liversedgen luona, joka aikoi ryhtyä kasvattamaan Bournemouthin lähistöllä olevia mäntymetsiään ja uskonut sitä varten tarvittavan yhtiön perustamisen Soamesin käsiin. Rouva Liversedge, joka ymmärsi, mikä kuului asiaan, oli järjestänyt soitannolliset teekutsut hänen kunniakseen. Loppupuolella näitä kutsuja, joita epämusikaalinen Soames piti välttämättömänä kiusana, hänen silmänsä kiintyivät erään surupukuisen, yksinään seisovan tytön kasvoihin. Hänen pitkän, vielä hennon vartalonsa viivat näkyivät mustan puvun keveän, kietoutuvan kankaan läpi, mustiin hansikkaisiin verhotut kädet olivat ristissä hänen edessään, huulet olivat raollaan, ja suuret, tummat silmät vaelsivat kasvoista toisiin. Hänen tukkansa, joka oli kiedottu alas niskaan sykerölle, välkkyi mustalla kauluksella kuin kiiltävä metallilankakäärö. Ja kun Soames seisoi katsellen häntä, hiipi häneen tunne, jonka useimmat miehet ovat joskus elämässään kokeneet — omituinen aistien tyydytys, omituinen varmuus, jota kirjailijat ja vanhat naiset sanovat rakastumiseksi ensi näkemältä. Yhä salaa katsellen tyttöä hän lähti heti talon emännän luo ja odotti äreänä soiton taukoamista.

»Kuka on tuo tyttö, jolla on keltainen tukka ja tummat silmät?»

»Tuoko — ah, Irene Heron. Hänen isänsä, professori Heron, kuoli tänä vuonna. Hän asuu äitipuolensa luona. Hän on herttainen ja kaunis tyttö, mutta aivan varaton.»

»Esittäkää minut, olkaa hyvä», sanoi Soames.

Hän keksi hyvin vähän sanottavaa ja huomasi tytön verraten haluttomaksi vastaamaan tuohonkin vähään. Mutta hän lähti pois päättäen tavata hänet vielä. Hän saavutti tarkoituksensa sattumalta kohdatessaan tytön laivalaiturilla äitipuolensa kanssa, jolla oli tapana kävellä täällä aamupäivisin kahdestatoista yhteen. Soames kiirehti tutustumaan tähän naiseen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän tässä huomasi toivomansa liittolaisen. Hänen tarkka vaistonsa perhe-elämän kaupallisessa puolessa ilmaisi hänelle pian, että Irene maksoi äitipuolelleen enemmän kuin ne viisikymmentä puntaa, jotka hän tuotti; sitäpaitsi hänelle kerrottiin, että rouva Heron, joka vielä oli nainen parhaassa iässä, halusi mennä uusiin naimisiin. Tytärpuolen erikoislaatuinen, kypsyvä kauneus oli tämän toivottavan päätöksen tiellä. Ja Soames laati salaisen sitkeänä suunnitelmansa.

Hän lähti Bournemouthista ilmaisematta aikeitaan, mutta palasi kuukauden kuluttua takaisin, ja tällä kertaa hän puhui, ei tytölle, vaan äitipuolelle. Hän sanoi tehneensä päätöksensä ja tahtoi odottaa jonkin aikaa. Ja hän sai odottaa kauan, nähdä Irenen puhkeavan kukkaan, hänen nuoren vartalonsa viivojen pehmenevän, vahvemman veren syventävän hänen silmiensä loistetta, lämmittävän hänen kasvojaan vaaleaan hehkuun, ja joka käynnillään hän kosi, ja joka käynnin päätyttyä hän vei rukkaset mukanaan takaisin Lontooseen, sydämessään surullisena, mutta lujana ja hiljaisena kuin hauta. Hän koetti päästä tytön vastarinnan salaisten lähteitten perille, mutta vain kerran hänelle välähti valo. Oli tuollainen tanssi-ilta, noita ainoita tilaisuuksia, jotka tarjoavat merenrannan kylpyläväestölle tilaisuuden tunteitten ilmaisemiseen. Hän istui Irenen kanssa ikkunasyvennyksessä ja hänen aistinsa soivat valssin tahdissa. Irene oli katsonut häneen hitaasti leyhyttämänsä viuhkan yli, ja hän oli mennyt päästä pyörälle. Hän oli tarttunut tuohon liikkuvaan ranteeseen ja painanut huulensa hänen paljaaseen käsivarteensa. Ja tyttö oli värissyt — tähän päivään asti ei Soames ollut unohtanut tuota väristystä — eikä sitä intohimoisen vihamielistä katsetta jonka tyttö oli luonut häneen.

Vuotta myöhemmin hän oli antautunut. Mikä oli saanut hänet antautumaan, sitä ei Soames koskaan voinut keksiä, eikä rouva Heron, jonkinlaisella diplomaattisella kyvyllä varustettu nainen, liioin ilmaissut hänelle mitään. Kerran kun he jo olivat naimisissa, hän oli kysynyt Ireneltä: »Mikä sai sinut antamaan minulle rukkaset niin monta kertaa?» Hän oli vastannut omituisesti vaikenemalla. Arvoitus hän oli ollut Soamesille siitä päivästä saakka, jolloin tämä ensi kerran näki hänet, arvoitus oli hän hänelle vieläkin…

Bosinney odotti häntä ovella, ja hänen kulmikkailla, hyväntahtoisilla kasvoillaan oli omituinen, kaihoava, mutta onnellinen katse, ikäänkuin olisi hänkin nähnyt onnen lupauksen tällä kevättaivaalla, tuntenut lähenevän ilon tuoksua kevätilmassa. Soames katsoi häntä, kun hän odotti. Mikä tuota miestä vaivasi, kun hän näytti niin onnelliselta? Mitä hän odotti tuo hymy silmissään ja huulillaan? Soames ei voinut nähdä mitä Bosinney odotti seisoessaan tuossa ja juodessaan tuoksuvaa ilmaa. Ja taaskin hän tunsi olevansa hämillään tuon miehen läheisyydessä, jota hän oli tottunut halveksimaan. Hän riensi taloon.

»Ainoa mahdollinen väri noihin kattotiiliin», kuuli hän Bosinneyn sanovan, »on kirkkaanpunainen, johon on sekoitettu hiven harmaata, jotta ne vaikuttaisivat läpikuultavilta. Tahtoisin kuulla, mitä mieltä Irene on. Olen tilannut pihalle vievään oveen purppuranpunaiset nahkaverhot, ja jos salin seinäpaperit maalataan vesiväreillä norsunluun värisiksi, on vaikutus häikäisevä. Läpikäyvänä pyrkimyksenä sisustuksessa tulee olla sen, mitä minä sanon — viehätykseksi.»

Soames sanoi: »Tarkoitat, että minun vaimollani on viehätystä!»

Bosinney väisti tätä kysymystä.

»Pihan keskelle teidän pitäisi istuttaa ryhmä iriksiä.»

Soames hymyili kopeasti.

»Pistäydyn jonakin päivänä Beechille ja katson mikä sopii!»

He keksivät muuten hyvin vähän sanottavaa toisilleen, mutta matkalla asemalle Soames kysyi:

»Irene on kai mielestäsi hyvin taiteellinen?»

»On.» Lyhyt vastaus oli yhtä selvä nolaus kuin jos hän olisi sanonut: »Jos haluat keskustella hänestä, saat tehdä sen jonkun toisen kanssa.»

Ja hidas, juro viha, jota Soames oli tuntenut kaiken iltapäivää, paloi hänessä sitä kirkkaampana.

Kumpikaan ei puhunut ennenkuin he olivat aivan lähellä asemaa, sitten Soames kysyi:

»Koska luulet tulevasi valmiiksi?»

»Kesäkuun lopulla, jos tosiaankin tahdot minua tekemään sisustustyötkin.»

Soames nyökäytti päätään. »Mutta ymmärrät hyvin», sanoi hän, »että talo tulee maksamaan minulle paljon enemmän kuin olin laskenut. Voin sanoa sinulle, että olisin heittänyt sikseen koko asian, mutta minulla vain ei ole tapana luopua sellaisesta, minkä kerran olen saanut päähäni.»

Bosinney ei vastannut. Ja Soames katsoi häneen syrjästä juron vastenmielisesti — sillä huolimatta hienostelevasta ilmeestään ja tuosta kopeasta, keikaroivasta vaiteliaisuudestaan Soames lujine huulineen ja leveine leukoineen muistutti jossakin määrin verikoiraa…

Kun June seitsemältä samana iltana tuli Montpellier Square 62:teen, sanoi palvelustyttö Bilson hänelle, että herra Bosinney oli arkihuoneessa, rouva — sanoi hän — vielä pukeutumassa ja ehtisi alas heti. Hän menisi ilmoittamaan rouvalle, että June neiti oli täällä.

June seisautti hänet heti.

»Hyvä on, Bilson», sanoi hän, »minä menen kyllä sisään. Ei tarvitse kiirehtiä rouvaa.»

Hän riisui päällystakkinsa, ja Bilson, ymmärtävä ilme silmissään, ei edes avannut arkihuoneen ovea hänelle, vaan juoksi alakertaan.

June pysähtyi hetkeksi katsomaan kuvaansa pienestä vanhanaikaisesta hopeapeilistä, joka riippui tammiarkun yläpuolella. Hento, käskevä nuori olento, pienet, päättäväiset kasvot, valkoinen puku, leikattu soikeaksi kaulasta, joka oli liian hoikka kannattamaan kullanpunaisten palmikkojen kruunua.

Hän avasi arkihuoneen oven hiljaa aikoen yllättää sulhasensa. Huone oli tulvillaan kukkivien azaleojen suloista, kuumaa tuoksua.

Hän hengitti tuoksua syvään ja kuuli Bosinneyn äänen, joka sanoi, ei huoneessa, vaan aivan sen vieressä:

»Oi, minulla olisi kasoittain asioita, joista tahtoisin puhua kanssasi, ja nyt ei ole aikaa.»

Irenen ääni vastasi: »Miksi ei päivällisellä?»

»Kuinka siinä voisin puhua —»

Junen ensimmäinen ajatus oli lähteä pois, mutta hän menikin lattian poikki leveän ikkunan luo, joka avautui pieneen pihaan. Täältä tuli azalean tuoksu, ja täällä seisoivat selkä päin häneen, kasvot upotettuina kullanpunertaviin kukkiin, hänen sulhasensa ja Irene.

Tyttö katseli ääneti, mutta häpeämättä, posket liekehtivinä ja silmät vihaisina.

»Tule sunnuntaina itse — voimme yhdessä käydä rakennuksella —»

June näki Irenen katsovan häneen kukkaverhon läpi. Se ei ollut keimailijan katse, vaan — paljon pahempaa vakoilevan tytön silmissä — naisen, joka pelkää, että katse sanoisi liian paljon.

»Olen luvannut lähteä ajelulle setä —»

»Tuon paksunko kanssa! Anna hänen saattaa itsesi sinne, se on vain kymmenen peninkulmaa — juuri sopiva matka hevosille.»

»Vanha setä Swithin parka!»

Jokin aalto azalean tuoksua tulvehti Junen kasvoihin. Hän voi pahoin ja häntä pyörrytti.

»Tee niin, oi, tee!»

»Mutta miksi?»

»Minun täytyy nähdä sinut siellä — luulin että tahtoisit auttaa minua —»

Vastaus tuli tytön mielestä pehmeänä, väristen kukkien lomasta: »Niin minä tahdonkin.»

Ja June astui ikkuna-aukkoon.

»Kuinka tukehduttavaa täällä on!» sanoi hän. »Minä en voi kestää tätä tuoksua!»

Hänen silmänsä iskivät vihaisina ja suorina heidän kasvoihinsa.

»Puhuitteko talosta? Minä en ole nähnyt sitä vielä, tiedättehän — lähdemmekö kaikki katsomaan sunnuntaina?»

Irenen kasvoilta oli väri paennut.

»Minä menen sinä päivänä ajelemaan Swithin sedän kanssa», vastasi hän.

»Setä Swithinin! Entäs sitten? Voithan antaa hänelle matkapassit!»

»Ei minun tapani ole antaa ihmisille matkapasseja!»

Kuului askelten ääntä ja June näki Soamesin seisovan aivan takanaan.

»No hyvä, jos kaikki olemme valmiit», sanoi Irene katsellen oudosti hymyillen toisesta toiseen, »on päivällinenkin valmis.»