SAVONMAAN HERJAAMISESTA.

"Joka lassa lastatahan, Miessä mielehen tuleepi". Sananlasku sangen selvä, Valmistettu vanhemmilta, Heiltä mielehen otettu.

Minä miessä nuorempana Kävin kerran Kokkolassa. Kuulin kummia sanoja, Kuulin siellä Kainulaisen Maani miehiä manaavan, Sanovan Savon sioiksi. Tulin taas Turusta kerran, Hämäläisen hurjan kuulin, Ukon vanhan Urjalasta Savon miehiä sanovan, Roimahousuiksi hokevan, Pitäjiksi pieksukengän. Niin' en virkkanut mitänä, Sanonut sanoa puolta, Otin muistoksi mukaani, Vasta annan vastauksen, Kun on vuosia kulunut, Jäänyt jo ajasta siitä Kyllä kaksin kymmeniä. Kuules kunnon Kainulainen, Oivalla Hämehen ukko, Kun sanon pari sanoa: Ei ole maata miehetöntä, Kirvehetöntä syleä, Ei sieä sian nimeä Ylisummahan sanoa. Kukas nyt ei kuuta tunne I'ästä eneneväksi, Luotehesta loppuvaksi, Niin sano sitä siaksi.

"Sekalainen seurakunta", Tuon nyt tietävät tytötkin; Eikös hulluja Hämeessä, Kataloita Kainussakin, Samate Savonkin maalla. Vaan samassapa Savossa, Jos on joukko joutavia, Miehiä mitättömiä, Niin on toisia toella Ymmärryksen ystäviä, Isäntiä itsessänsä, Renkiä rehellisiä, Jotka kyllä joutuisasti Pystyvät pysäystöihin. Savoss' on samate vielä Oja-ukot oivalliset, Kannon vääntäjät väkevät, Nevan kuokkiat kotona, Jost' on leipämme levinnyt, Sahtikannumme sakonut, Puuropata paisununna; On vielä omantakeiset Muurimestarit mokomat, Semmoisia seppiäkin, Jotka taitavat takoa Niinkuin itse Ilmarinen. Löytyypi likeltä vielä Valurit ja varvalitkin, Niinkuin myöskin nikkaritkin; Etempätä ei nyt tuoa Pulskempata puukalua, Käsityötä käyvempätä Räätäliltä, suutarilta, Kuin on jo omassa maassa.

Sillä se sana syäntä Vielä nytkin vihlaiseepi, Koko maata miehinensä Sanoa Savon sioiksi, Roimahousuiksi hokea. En sieä sitä nimeä Osaksi oman pitäjän, Enkä huoli housujani Poikki polvesta sahata. Pitäköhät piukkapöksyt, Joill' on vaatetta vähemmän, Eli sukkia enemmän; Rohkenee tuo roimahousu Pieksukenkiä piteä, Saa tuo saappahat pyhäksi.

Jo sanon sanani toisen; Savoss' on samate vielä Melkiöitä mestaria; Harvoin on haettuna Hämeestä Harvoin Kainusta katsottu Käsitöihimme ketänä. Niin jo taasenkin tapahtui Suonnejoella suuri kumma: Mies on teettänyt tapulin, Opin käymätön osannut Kellotornin kelvollisen, Jok' on kaikelta kohalta Juuri julkinen rakennus. Kukas kummaksi sanoisi, Jos ne teettävät tapulin, Jotka koulua kokevat Monen mestarin mahista. Eipä hän opissa ollut, Ei toisen tekevän nähnyt, Eikä keltänä kysynyt, Kuinka pannahan perustus, Kuinka seinät seisonevat, Kuinka pylvähät pysyvät. Siin' on kellot kelvolliset Kohotettu korkealle; Ei se heilu, hemmahtele Soitettaissa sinne tänne; Sen on lattiat laveat, Siinä sillatkin sileät, Astuimet on aivan selvät, Käsipuut on käytävillä; Ei sen rapuilla ramaha, Ei putoa portahilta. Sama mies on saanut taion, Ymmärtänyt itsestänsä Uurimaakarin mahinkin; Itse tehnyt työkalunsa, Värkkitaattinsa takonna, Joilla taitaapi takoa Semmoisetkin seinäkellot, Joissa tiuku tiiman päästä Heleästi hellittääpi. Tämä kunnia tuleepi Ollin poika Pietarille, Jok' on syntynyt Savossa, Kasvanut kotikylässä, Olli Konttisen kotona, Seurakunnassa samassa, Jossa työtäkin tekeepi.

Eipä kaikki Kainulaiset, Puoleltana pohjolaiset, Eikä myös etelän miehet Opi näitä itsestänsä, Tule selväksi sepäksi, Pääse päälle sittenkänä, Vaikka vissin viisi vuotta Use'in ovat opissa Toisen mestarin tykönä. Rakastetut Rantalaiset, Arvoisat Hämeen asujat, Kelpo miehet keskimailla! Elkäte pahaksi panko, Jos ompi jotain sanottu, Maamme puolesta puhuttu; Saa siltä hyvin piteä Itsekukin kunniansa, Kellen kunnia tuleepi. Monta maassa, maa monessa, Niin ennen isät sanoivat.

Kosk' on nyt sanani kaikki Savolaisista sanottu, Niin on kyllä kerraksensa. Eipä laiskempi lukia Katso kaikkia tätänä.