MURHEELLE.

Vaikk' onkin, murhe, muotos synkkä, musta, Ja kaipausta, tuskaa monta tuot, Ja monta poltetta ja huo'ahdusta Mun rintaraukkahani loit ja luot, Niin kiitos sentään! Opetusta monta Ma sainhan sulta, unhoittumatonta.

Monesti, pilvihin kun taivon peitit, ja kyynelin kun huuhdoit poskiain, Ja maljasi kun juodakseni heitit, Sen pohjattuutta kokea kun sain, Niin elämääpä kaihoomahan rinta Ain' oppi silloin korkeint', ihaninta.

Monesti syöntäin kivisteli kyllä, Kun kukkatarhaani sun käyvän näin. Monesti sydämellä särjetyllä Mä rauenneiden ruusuin ääreen jäin. Enk' ymmärtänyt arvoitusta, miksi Ne jäädytitkään noin jääpuikkosiksi.

Enk' ymmärtänyt, miksi multa yksin Niin paljon tahdoit viedä, riistältää, Kun onnen tarjoamin viihdytyksin Muut riemun maljain ääreen yhä jää. Nyt tiedän sen: sa juuri onnen parhaan Sill' airut oot, ken eksyi täällä harhaan.

Nyt tiedän: onni, ilo, riemu mainen On lamppu, joka öljyns' oman syö: Se olkoon kuinka kirkas, hehkuvainen, Sen sammumisen hetki kerran lyö! Nyt tiedän: tosi onni silloin täällä Lähinnä on, kun murheen pilv' on päällä!

Keskeltä kukkien jos polkun' oisi, Jos sua, suru, tuntisi ma en, Sydämen' ehkä ihastua voisi Liiaksi muotoihin ja kuorehen. Ja taivahani unhoon multa jäisi, Maan tomu ihanteitain himmentäisi.

Vaikk' onkin, murhe, muotos synkkä, musta. Ja kaipausta, tuskaa monta tuot, Ja monta poltetta ja huo'ahdusta Mun rintaraukkahani loit ja luot, Niin kiitos sentään! Opetusta monta Ma sainhan sulta unhoittumatonta.