LOHDUTUKSEKSI.
Reading edition
On Suomi suruissansa, Mut onnen hetki hertas kerran lyö, Vaikk' ehkä silmät syntyneen jo polven Voi silloin peittää tuonen talma, yö.
On Suomi suruissansa, Mut päivä suur' on kerran koittava, Uus' aika, jolloin riemu raikuu maassa, Ja totuuden on voitto, valtikka!
Läp' aikakautten pitkäin, Niin kauvaksi kuin aikakirjojen Ulottuu tieto, — konsa sortui — lausu! Maa, kansa vapaa, itsetietoinen?
Kons' sortui, jollei kehno Se tavoilt' ollut, kypsä kuolohon? Kons' sortui, jos sen ydin oli terve, Sen riennot rikkaat, tahto tahraton?
Kons' sortui, — sano, lausu! — Se kansa koskaan, joka Herrahan Ain' uskoi, toivoi, luotti horjumatta Ja tietä kulki valon, kunnian?
Ei koskaan, ei! Ei kansaa Moist' aikakirjat lausu ainoaa. Nyt poikke'usko säännöst' oisi yksi? Ja poikke'us se oisi — Suomenmaa?
Pois ajatus tuo synkkä, Mi suoniin veren milt'ei hyydyttää! Pois moinen epäilys ja heikko usko! Se sairahan on kalvast' elämää!
Mut terve kansa, polvi Ja jälkeläinen sankar-isien, Tää kansa, tää, min entismuistot kertoo Ajoista ankarinten vaivojen;
Tää kansa, tuhat kertaa Mi talot, templit nouti tuhastaan ja toipui, miss' ei toipunut ois toinen, — Ei horjua saa, heittää uskoaan!
Vaikk' uhkaa takatalvi Maan kukat kukkivaiset kukistaa, Ja vaikk' on raskas rasitettu olla, Et toivoasi, maani, heittää saa.
Kons' ikinä, — sa lausu! — Lain, oike'uden kansa kuollut on, Kons' sortunut, jos ydin oli terve, Jos riennot rikkaat, tahto tahraton?
1900.