XXX LUKU.

MITÄ MRS. ILAM SANOI.

Carpentaria kumartui vanhan naisen yli kuin etsiäkseen hiukan ystävällisyyttä hänen silmistään.

Ja hänestä näytti todella kuin olisi noiden silmien katse hiukan muuttunut, siitä huolimatta, että noissa loistavissa silmissä, jotka olivat kuuluisat kauneudestaan Torqauyssa viisikymmentä vuotta sitten, ei näkynyt mitään kyynelten jälkiä.

Carpentariakin oli liikutettu. Olisi ollut mahdotonta kenenkään, kaikkein vähinten hänen tapaisensa taiteilijan, olla tulematta liikutetuksi Jetsamin tarinasta. Ja nyt, kun tarina oli lopussa, istui Jetsam vaieten ja syvissä mietteissään. Hän oli murhenäytelmän, toivottoman taistelun ja tappion perikuva.

Ja siinä istui myös Josephus Ilam raskaana ja kömpelönä, yhtä liikuttavana tavallaan. Rakkaudesta tähän kolossiin, joka kerran oli ollut pieni poika Exeterin asemalla, oli vuoteessa makaava halvattu tehnyt rikoksen, joka oli murhaakin pahempi ja nyt hän makasi tuossa avuttomana, mutta hänen synneissään oli ollut suurenmoisuutta.

Carpentaria katsoi molempia miehiä, ja sitten jälleen vanhaa naista.

"Olen käsittänyt, mrs. Ilam", sanoi hän äänellä, joka kuului ihmeellisen lempeältä ja kehoittavalta, "että te voitte sanoa joko kyllä tai ei. Onko asian laita niin? Pyydän teitä vastaamaan."

Äkkiä nousi Josephus Ilam tuoliltaan ja syöksyi vuoteen luo.

"Vastaa hänelle, äiti!" huudahti hän.

Äiti ja poika vaihtoivat pitkän katseen, ja sitten vanhuksen silmät räpyttivät. Hän vastasi myöntävästi!

"Kiitos", sanoi Carpentaria. "Nyt minusta tuntuu, ettette ole liian väsynyt, että voimme saada aikaan keskustelun tällä tavoin. Se käy hitaasti, mutta siitä huolimatta varmasti. Valitsemalla kirjaimia aakkosista voitte te muodostaa sanoja ja lauseita. Te voitte valita siten, että minä hitaasti ja selvällä äänellä luettelen kirjaimet, ja kun tulen siihen kirjaimeen, jonka valitsette, niin te räpäytätte silmiänne. Ymmärrättekö suunnitelmani?"

Hän räpäytti silmiään.

"Suostutteko sitä koettamaan?"

Vanhus mietti kauan, mutta vastasi lopuksi myöntävästi.

"Hyvä on", sanoi Carpentaria. "Nyt otaksun, että haluatte alkaa sanalla 'minä', eikö niin?"

Silmät räpäyttivät.

"Erinomaista. Ensimmäinen sana on siis 'minä'. Ryhtykäämme sitten seuraavaan sanaan."

"A B C D E."

Silmät räpäyttivät.

Äärettömällä kärsivällisyydellä Carpentaria auttoi häntä siten puhumaan. Ensimmäiset sanat, jotka hän siten sai selville, olivat:

MINÄ EN KADU.

Oli jotain kamalaa, jotain majesteetillista tässä taipumattomassa lauseessa. Se antoi selvän kuvan tuon vanhan olennon tunnottomuudesta, hengestä, mitä mikään ei voinut lannistaa. Josephus Ilam kulki epävarmasti edestakaisin vuoteen ja yöpöydän välillä. Jetsam asettui hänen paikalleen tuoliin. Ei hänkään voinut olla päästämättä ihailevaa huudahdusta.

"Sinä olet suurenmoinen!", huudahti hän. "Voisinpa miltei pitää sinusta!"

Carpentaria viittasi häntä vaikenemaan.

"Onko mr. Jetsam kertonut meille totuuden?", kysyi hän vanhukselta.

Ja silmät räpäyttivät. Niissä oli jotain vahingoniloista.

"Myönnyttekö siihen, että hyvitystä annetaan siinä määrin kuin se on mahdollista?", kysyi Carpentaria.

Silmäluomet eivät liikahtaneet.

"Te vastustatte siis nytkin hyvitystä?"

Vanhus ei vieläkään liikauttanut silmäluomiaan. Voitiin kuulla Josephus Ilamin askeleet lattialla.

"Haluatteko puhua? A B C D E F G H I J K L M…"

Nyt hän räpäytti silmiään. Hänen uusi viestinsä alkoi. Sanat kuuluivat:

MIKSI NIMENÄ JETSAM?

Vanhan naisen mieli näytti nyt mieluummin liikkuvan kamalan murhenäytelmän sivuseikoissa, ilman että hän tunsi omaa vastuunalaisuuttaan.

"Oh, se oli nimi, jonka annoin itselleni saatuani selville, kuka olin", sanoi Jetsam katkerasti. "Jotain, joka on heitetty yli laidan ja heitetty sikseen, ymmärrättekö." [Jetsam = ylijäämä, hylkytavara]

Heikko hymy näkyi halvatun kasvoilla.

"Suostutteko hyvitykseen?" kysyi Carpentaria kärsivällisesti.

Halvatun silmät eivät antaneet mitään merkkiä ennenkuin Carpentaria jälleen koetti aakkosia. Silloin tuli tämä viesti sana sanalta:

JOS POIKANI SEN HALUAA.

"Äiti", sanoi Ilam hiljaa, "tietysti sitä haluan. Minä miltei surmasin hänet eräänä päivänä. Sinä luulit minun nähneen unta, kunnes näit hänet itse, ja silloin…"

Hän ei voinut sanoa enemmän, vaan vaipui kokoon.

Ja Carpentarian avulla tavasi mrs. Ilam:

POIKANI TULEE KERTOA MINULLE SIITÄ.

"Ei", sanoi Jetsam lujasti, "minä kerron sen. Ilam tai oikeammin Kilmarnock, ei voi pitää puheita. Kun ensiksi tulin tälle paikalle taistellakseni sen puolesta, mikä on minun, ei minulla ollut mitään suunnitelmia. Oli niin vaikeaa alkaa. Teistä voi näyttää sangen yksinkertaiselta, mr. Carpentaria, mennä miehen luo ja sanoa: Kuulkaahan, te olette minun kengissäni, äitinne on tehnyt kauhean rikoksen, mutta se ei ole niin helppoa käytännössä. Ja minä tapasin vastustajani ennenkuin olin siihen valmistautunut. Hän tuli nimittäin kätköpaikkaani aivan kuten tekin, mr. Carpentaria. Ja kaappasi minut luvattomalta alueelta. Hän puhui minulle hyvin tuimasti, sai minut suutuksiini…

"Mistä minä voin tietää, että se olitte te?" sanoi Ilam.

"Niinhän se olikin. Sitä te ette voinut tietää. Mutta vaikutus minuun oli sama. Asettukaa minun tilalleni, mr. Kilmarnock. Minut oli potkittu ulos ovesta ja te olitte laillinen omistaja, ja silloin te tulette ja puhutte minulle kuin olisin koira. Minähän sanoin kuka olin (Jetsam kääntyi nyt mrs. Ilamin puoleen), ja voin nähdä hänestä, että hän tunsi koko tarinan alusta alkaen."

"Niin, tunsin sen", myönsi Ilam. "Äitini oli kerran kertonut sen minulle. Huomasin kerran tässä piilevän jonkun salaisuuden, ja silloin hän kertoi sen."

"Ja te ette ryhtynyt mihinkään?" kysyi Jetsam. "Eikö omatunto teitä vaivannut?"

"Teidän tulee muistaa, että meillä oli virallinen kuolintodistus. Mitä minä voin tehdä? Enhän voinut hyvittää kuollutta millään tavoin, vaikka äitini olisi siihen suostunutkin."

"Mutta kun sanoin teille kuka olin", sanoi Jetsam, "uskoitte minua, ellen erehdy."

"Niin, uskoin kyllä", myönsi Ilam. "Sitäpaitsi muistutatte hyvin paljon isäpuoltani niissä kuvissa, joita hänestä on teidän ikäisenänne."

"Te uskoitte minua, ja vastauksenne oli yrittää murhata minut", sähähti Jetsam.

Nuo kaksi miestä, poika ja poikapuoli, seisoivat nyt molemmin puolin vuodetta Carpentarian seistessä jalkopäässä ja kuunnellessa innostuneena.

"En koettanut murhata teitä", sanoi Ilam.

"Miltei teitte sen kuitenkin", sanoi Jetsam.

"Luulin surmanneeni teidät", sanoi Ilam juhlallisesti. "Mutta minä en aikonut mitään sellaista. Te sanoitte jotain hyvin loukkaavaa äidistäni…"

"En sanonut mitään epäoikeutettua."

"Te loukkasitte äitiäni. Minä raivostuin. Vihasin teitä. Ihminen vihaa aina sitä, jolle hän on tehnyt vääryyttä. Löin teitä. Te kaaduitte ja löitte kai päänne kynnykseen, sillä olitte kuin kuollut Siksi tahdoin haudata teidät heti ja miettiä sitten mihin ryhtyä. Äitini ei uskonut sitä todeksi ennenkuin…"

"Niin, minut nähdessään hän uskoi… liian äkkiä", sanoi Jetsam. "Olisi ollut kaikille parempi, jos olisin valmistanut häntä vähitellen."

Jetsam vaikeni hetkisen. Sitten hän jatkoi kuin ajatuksiinsa vaipuneena.

"Miten hän mahtaakaan vihata minua. Tänä yönäkin hän olisi surmannut minut, ellei toinen olisi astunut väliin…"

"Haluatteko puhua jälleen?" kysyi Carpentaria vanhukselta.

Jälleen hän alkoi luetella aakkosia, ja tuloksena oli tällä kertaa:

EN VIHAA HÄNTÄ, RAKASTAN POKAANI. LUULIN JOSIN OLEVAN VAARASSA. SIKSI REVOLVERI. AINA TOIMINUT POIKANI VUOKSI. RAKASTAN HÄNTÄ.

Kesti jonkun aikaa ennenkuin nämä lauseet olivat valmiit Mrs. Ilam näytti uupuneelta. Mutta hetkistä myöhemmin hän jatkoi:

MISSÄ ON ROSIE? HÄN AUTTOI HÄNTÄ. TAHDON TIETÄÄ MIKSI.

Molemmat miehet vaihtoivat katseita.

"Miksi hän auttoi teitä?" kysyi Carpentaria Jetsamilta.

"Parasta kysyä häneltä itseltään", vastasi Jetsam lyhyeen.

Carpentaria ei odottanut hetkeäkään. Hän meni ulos käytävään ja huusi Rosieta. Hän oli itkenyt, sen voi nähdä hänen tullessaan.

"Mrs. Ilam haluaa tietää, miksi olette auttanut mr. Jetsamia?" selitti Carpentaria.

"Auttanut häntä missä?" kysyi Rosie hiljaa.

"Hänen suunnitelmissaan."

"Minua vastaan", lisäsi Ilam.

"Autoin häntä vain hänen taistelussaan oikeuden puolesta", sanoi Rosie.

"Mutta miksi?"

"Siksi, että säälin häntä. Siksi että… mutta eikö hän ole kertonut?… Ettekö kaikki sitten sääli häntä?"

Hän purskahti itkuun.

Jetsam meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Rosie antoi sen kernaasti ja hän piteli sitä omassaan.

"Miten hyvä te olette!" sanoi hän. "Miltei häpeän sitä, että olen herättänyt teidän myötätuntonne."

Äkkiä kuului soittoa. Orkesteri, jonka kaikki olivat unohtaneet, oli alkanut soittaa nähtävästi omasta alotteestaan. Ja heidän valitsemansa sävel oli nyt voittolaulu.

Carpentaria syöksyi ikkunaan. Vetäessään uutimet syrjään huomasi hän ensi kerran, että päivä jo sarasti.

"Mitä hiton melua te pidätte?" huusi hän vihaisesti parvekkeelta.

Soitto lakkasi heti.

"Me tervehdimme auringonnousua, sir", kuului vastaus. "On aamu. Luulimme teidän unohtaneen että me olimme olemassa."

"Niin olinkin", sanoi Carpentaria. "Voitte mennä."

"Mr. Carpentaria", huusi toinen ääni, naisen varma ja käskevä ääni, "olkaa hyvä ja avatkaa heti ulko-ovi!"

Se oli Pauline.

"Luonnollisesti, neiti Dartmouth", sanoi Carpentaria. "Olkaa hyvä ja leikatkaa poikki nuora, joka on sidottu kädensijaan. Minä lähetän sudanilaisen päästämään teidät sinne."

Hetkistä myöhemmin tulivat sekä Pauline että Juliette sisään.

"Rosie!" huudahti Pauline ja riensi hänen kaulaansa.

"Anna minulle anteeksi, rakas sisko", pyysi Rosie, ja he suutelivat toisiaan.

"Mutta miksi sinä…" alkoi Pauline, joka ei käsittänyt mitään.

"Neiti Dartmouth", keskeytti Carpentaria, "minä pelkään, että teidän täytyy odottaa, kunnes saatte kuulla koko tarinan, ennenkuin voitte ymmärtää mitään tästä."

"Mutta palvelijat?" kysyi Pauline.

"Annoin heille määräyksen mennä nukkumaan virkailijain makuusaliin. Sanoin sinun niin käskeneen", vastasi Rosie hymyillen.

"Mutta miksi?"

"Mr. Jetsam voi selittää kaiken. Minä koetin auttaa häntä ja luulen nyt onnistuneeni."

Juliette oli mennyt suoraan Ilamin luo heti sisään tultuaan ja tutkinut, että hän oli vahingoittumaton. Samassa antoi mrs. Ilam silmillään merkin, että hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Carpentaria ryhtyi jälleen toimeensa auttajana.

KOSKA RAKASTIN HÄNTÄ KOETIN SURMATA TEIDÄT KAKSI KERTAA.

Carpentaria pyyhki kauhistuneen punaista tukkaansa.

"Miksi?" kysyi hän.

TE OLITTE JOSEPHUKSEN TIELLÄ. HÄN TAHTOI PÄÄSTÄ TEISTÄ IRTI.

Josephus irroittautui Juliettesta.

"Mutta äiti!" sopersi hän. "Sinä olet järjiltäsi!"

Mutta Carpentarian avulla sanoi mrs. Ilam:

EN OLE JÄRJILTÄNI MUTTA RAKKAUTENI AINA LIIAN VOIMAKAS.

"Tiesittekö tästä?", kysyi Carpentaria liiketoveriltaan kauhistuneena.

"Ei, en tietenkään", vastasi tämä, "ennenkuin oli liian myöhäistä."

"Miksi varoititte minua ylhäällä pyörässä?"

"Koska epäilin äitiparkaani. Pelkäsin… en voi sanoa enempää."

Carpentaria, joka oli nyt hyvin järkytetty, meni ulos huoneesta, ja Pauline seurasi häntä.

Mrs. Ilamin silmät olivat nyt suljetut.