XIV LUKU.

MUSTA LIPAS.

Pauline oli pannut kirjan vuoteelle ja kumartui uunin yli kohentamaan hiiliä hiilikoukulla. Hän teki sen enemmän hermojaan tyynnyttääkseen kuin tulta parantaakseen. Sillä tuo käsittämätön arvoitus, joka ympäröi sairaan naisen hahmoa, oli järkyttänyt häntä syvästi ja täyttänyt hänet pelolla. Hän piteli hiilikoukkua ja kuunteli. Ei ääntäkään kuulunut paitsi kellon tikutusta uuninreunalla, Koko nukkuvasta talosta ei kuulunut mitään. Oli kuin hän olisi ollut yksin koko talossa tämän elävän ruumiin kanssa, ja kuitenkin hän tiesi, että Rosie, Josephus Ilam, sairaanhoitajatar ja puoli tusinaa palvelijoita oli eri huoneissa ja nukkui tai koetti nukkua.

Siten hän istui pitkän aikaa. Vihdoin hän nousi ja katsoi jälleen sitä ihmistä, jonka hoitajaksi hänet oli pantu. Hehkuvista, ankarista silmistä valui edelleenkin kyyneliä, ja kyyneleet valuivat syviin ryppyihin kasvojen molemmin puolin ja alas tyynylle. Varovaisesti Pauline pyyhki ne pois, ja hänen omat silmänsä kyyneltyivät. Murhenäytelmä tämän vanhan, vanhan ihmisen elämässä, joka tähän asti oli ollut niin tuima ja vallanhimoinen ja joka nyt oli avuttomana ja pelokkaana, kävi syvälle hänen sydämeensä.

"Mikähän häntä vaivaa?" ajatteli Pauline kiihkeästi.

Silloin hän tuli ajatelleeksi, että hän oli väärinkäsittänyt silmänräpytyksen ja että mrs. Ilam tahtoi vain, että hän jatkaisi lukemista. Hän alkoi siitä mihin hän viimeksi oli jäänyt ja luki hyvin hitaasti ja sangen äänekkäästi. Ja heti alkoivat silmät räpyttää levottomasti, ensin nopeasti, sitten hitaasti. Silmäterätkin liikkuivat puolelta toiselle. Oli selvää, ettei potilas ollut tyytyväinen.

Pauline laski epätoivoisena kirjan jälleen kädestään.

Silmät liikkuivat hiukan edestakaisin.

"Hän tahtoo jotain täältä huoneesta. Mitä se voi olla?" sanoi Pauline itsekseen. "Ehkä hänen on jano."

Hän meni yöpöydän luo ja kaatoi hiukan vettä halvaantuneen kuppiin ja piteli sitä mrs Ilamin huulilla. Mutta silmät sulkeutuivat kuin olisivat ne tahtoneet kieltäytyä, ja kasvoille, joilla voi olla vain yksi ilme, surumielisyys, näytti leviävän mitä synkin alakuloisuus.

Silloin Pauline sai viisaan päähänpiston.

"Kuulkaa", sanoi hän ystävällisesti vanhalle naiselle. "Minä teen teille kysymyksiä. Vastaukset ovat vain kyllä tai ei. Jos tarkoitatte ei, niin koettakaa pitää silmäluomet hiljaa, mutta jos tarkoitatte kyllä, niin räpyttäkää niin paljon kuin voitte. Ymmärrättekö?"

Silmäluomet räpyttivät, ja sitten ne alkoivat jälleen tuijottaa kauhean liikkumattomalla katseella kattoon.

"Nyt aloitan", sanoi Pauline. "Onko teidän epämukava?"

Silmäluomet eivät liikkuneet.

"Onko teidän jano?"

Silmäluomissa näkyi pieni värähdys, jota potilas nähtävästi koetti estää.

"Tahdotteko jotain?"

Nyt silmät räpyttivät.

"Jotakin henkilöä?"

Ei räpytystä.

"Jotain täällä huoneessa?"

Vilkas räpytys.

— "Onko se yöpöydällä?"

Silmät eivät liikahtaneet.

"Voinko nähdä sen tästä?"

Vilkas räpytys.

Kesti hämmästyttävän kauan ennenkuin Pauline löysi sen esineen, jonka vanhus halusi, ja hän aikoi jo luopua yrityksistään, kun hän vihdoin löysi mustan, kiillotetun lippaan, pienen laatikon.

"Tahdotteko tämän lippaan?"

Silmät liikahtivat vilkkaasti.

Hän toi lippaan vuoteen luo. Se oli noin kahdeksan tuuman levyinen molempiin suuntiin ja kolmen tuuman syvyinen. Kanteen oli upotettu helmiäistä, joka muodosti ruusukimpun. Siinä oli suuret messinkiset koristeet ja avaimenreikä. Se oli lukossa.

"Haluatteko minun avaavan sen? Se on lukittu."

Silmät olivat hiljaa.

"Panenko sen muualle?"

Ne räpyttivät.

"Kaappiin?"

Ei vastausta.

"Yöpöydälle?"

Silmät olivat liikahtamatta.

"Teidän lähellenne?"

Silmät räpyttivät.

"Vuoteeseen?"

Ei vastausta.

"Vuoteen alle?"

Ei vastausta.

Pauline oli epätietoinen.

"Tyynynne alleko?" kysyi hän.

Silmäluomet liikkuivat ylös alas, ei erikoisen innostuneesti, mutta kuitenkin tyytyväisinä.

Ja hyvin varovasti Pauline nosti tyynyä ja mrs. Ilamin päätä ja pani lippaan sekä tyynyn että patjan alle.

"No noin! Onko se oikein?"

Surulliset silmät räpyttivät, ja heikko huokaus kuului kalpeiden, kapeiden huulien välistä. Mutta vaikka se olikin heikko, tuli se halvatun naisen sisimmästä sydämestä. Se oli kuin, huokaus, joka ilmaisi, että hänen viimeinen tahtonsa oli täytetty.

"Minä menen nyt hiukan levolle", sanoi Pauline, ja sammutettuaan sähkövalon paitsi pientä pöytälamppua paneutui hän leposohvalle mrs. Ilamin jalkopäähän. Hän levitti huovan ylleen, sulki silmänsä ja koetti nukkua. Mutta hän ei voinut nukkua. Hänen aivonsa työskentelivät kuin kellonkoneisto, ja hänestä tuntui kuin, niissä olisi sytytetty ja sammutettu sähkövaloa. Mihin ihmeen taloon hän ja Rosie olivatkaan tulleet? Mikä oli tämän äkillisen halvauksen omituinen salaisuus ja mitä merkitsi Josephuksen huolestunut ja väsynyt ilme, mikä oli syynä siihen, että Carpentaria oli tullut ja sitten äkkiä mennyt jälleen? Ja ennen kaikkea, mitä tuo vanha nainen tahtoi lippaasta? Mitä siinä oli sisällä?

Älkää luulko Paulinen katuneen sitä, että hän oli tullut. Sitä hän ei tehnyt. Lukuunottamatta yön pimeyden vaikutusta ja kauheaa sairasta ei hän ollut arka. Eikä Rosiekaan. He eivät pelänneet salaperäisiä asioita. He olivat hyvin käytännöllisiä nuoria naisia, joita ei mikään käsittämätön voinut peloittaa tai säikyttää. Ja että Pauline oli nainen, joka ei ollut altis hermostumiselle, sen hän sai tietää seuraavina hetkinä. Leposohvaltaan hän voi nähdä suuren ranskalaisen ikkunan. Hän kuvitteli että nuo raskaat, tummanpunaiset uutimet vedettiin hiukan syrjään eräästä kohdin, noin neljä jalkaa lattiasta ja hän kuvitteli, että hän tällä kohti voi nähdä sormen, joka piteli uutimia. Hän sanoi itselleen, että tämä oli naurettavaa, että uutimen takana ei voinut olla mitään sormea ja sulki silmänsä. Mutta kun hän avasi ne jälleen, paloi tuli uunissa hiukan kirkkaammin, ja nyt hän näki selvemmin kuin ennen jotakin, joka muistutti sormea.

Rohkeasti, mutta sykkivin sydämin hän nousi ylös ja lähestyi ikkunaa.

Uutimen reunassa oli sormen kaksi viimeistä niveltä — sormen, jonka päässä oli pyöreä ja hyvin valkoinen kynsi! Ja sitäpaitsi koko uudin heilui hiukan, niinkuin sen takana olisi ollut joku, joka ei millään ehdolla tahtonut liikahtaa. Pauline muisti, että ikkuna tahallaan oli jätetty auki, ja että se johti parvekkeelle, kuten useimmat huvilan ikkunoista.

Hän lähestyi rohkeasti ikkunaa ja veti päättäväisesti uutimen syrjään.