XXVII LUKU.

VALOKUVA.

Kun mr. Jetsam oli kuullut oven sulkeutuvan alhaalla, tuli hän jälleen esiin salaperäisestä ullakkohuoneesta ja meni alas portaita. Hän oli ryhtynyt kaikkiin varovaisuustoimenpiteihin. Jokaisen oven, jonka ohi hän kulki, sulki hän huolellisesti, ei vain palvelijoiden huoneiden, vaan myös toisessa kerroksessa olevien. Sieltä hän meni alas ja sulki sekä kaikki ovet että myös ikkunat. Vihdoin hän tuli pääovelle.

"On sääli sulkea häneltä ovea", mutisi hän itsekseen, "mutta mitä voi tehdä? Olisi hullutusta antaa hänen auttaa siinä, mikä nyt seuraa. Hän luulee saavansa sen tehdä, mutta sen suhteen minun täytyy kyllä pettää häntä."

Ja äänettömästi hän salpasi katuoven.

Asia oli se, että mr. Jetsamin suunnitelmat olivat hiukan muuttuneet. Hän oli toivonut ehtivänsä toteuttaa suuren kohtauksen — sen, mihin kaikki hänen pyrkimyksensä olivat kohdistuneet — Rosien ollessa ensi kertaa joen rannalla. Hän luotti Rosieen, hän oli hämmästynyt hänen hyväsydämisyydestään ja toimintatarmostaan, hän oli vielä enemmän hämmästynyt siitä vallasta, mikä hänellä oli hänen ylitseen, ja hän kertoi hänelle senvuoksi sangen paljon. Mutta kaikkea hän ei kertonut. Hän ei tahtonut peloittaa häntä. Siksi hän oli keksinyt tuon — lähettää hänet alas veneen luo upottamaan arkun kauemmas ulos vuoksiveden laskeutuessa. Mutta tyttö oli suorittanut tehtävän niin odottamattoman nopeasti ja reippaasti, että hän näki hänen palaavan paljon aikaisemmin kuin oli luullut.

Senvuoksi oli hänen täytynyt keksiä hänelle uusi tehtävä, ja hän oli tyytyväinen itseensä sen keksittyään ja lähetettyään tytön matkaan niin hyvin — ja hän mietti, että hänellä oli syytäkin olla tyytyväinen itseensä. Hän oli pahoillaan iällä tavoin pettäessään Rosieta, mutta hän ei nähnyt muuta neuvoa.

Kun hän oli kaikin tavoin varustautunut, meni hän jälleen ylös. Tällä kertaa hän ei ollut niin varovainen. Nyt oli juttu täydessä käynnissä, eikä kukaan voinut häntä keskeyttää. Jos Pauline heräisi suljetussa makuuhuoneessaan ja kuulisi jotain, niin sen pahempi hänelle, ajatteli hän. Hän ei pääsisi ulos parvekkeelle, sillä hän oli jo aikoja sitten sitonut hänen ikkunansa ulkoapäin. Siksi Pauline voi huutaa niin paljon kuin häntä huvitti.

Hän meni mrs. Ilamin huoneeseen ja sulki oven jälestään. Uunissa paloi valkea. Hän loi yhden ainoan katseen vuoteeseen ja mykkään avuttomaan potilaaseen, ja asetettuaan salalyhdyn uuninreunalle alkoi hän tutkia huonetta. Hän meni ikkunan luo ja katsoi yli itämaisten puutarhain. Kuutamossa hän voi nähdä naishahmon, joka liikkui virralle päin.

"Hän se on", kuiskasi hän itsekseen. "Ihmeteltävä olento. Olisinpa tavannut sellaisen naisen ollessani nuori."

Hän sulki ikkunan ja veti raskaat uutimet eteen niin, ettei jäänyt pienintäkään rakoa, mistä valo voisi tunkeutua ulos. Sitten hän sytytti kaikki valot huoneessa. Siellä oli kattokruunu ja kaksi lamppua peilipöydän yläpuolella paitsi pöytälamppuja ja hänen omaa lyhtyään. Huone tuli loistavan, miltei häikäisevän valoisaksi.

Hän meni vuoteen luo ja tuijotti vanhan halvaantuneen naisen silmiin. Mrs. Ilamin hehkuvat silmät räpyttivät, mutta muuten ei hän antanut mitään elonmerkkiä. Jetsam asettui siten, että hänen silmänsä tulivat hänen näköpiiriinsä, niin että heidän oli pakko vaihtaa katseita. Mutta vanhus ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Vain miltei huomaamaton värähdys kävi läpi hänen toisen käsivartensa, joka lepäsi velttona hänen sivullaan.

"No niin", sanoi Jetsam, "tässä olen siis vihdoin, kuten näet. Tunnetko minut? Olen muuttunut, eikö totta, vanha noita? Mutta et sittenkään voi minusta erehtyä!"

Koko elämän katkeruus kaikui hänen äänessään. Mutta vanha nainen ei millään tavoin osoittanut, että hänen kamala menneisyytensä nyt oli saapunut kauheimmassa muodossaan hänen luokseen.

"Sinä luulit minua kuolleeksi, eikö totta?" jatkoi Jetsam. "Yli neljänkymmenen vuoden ajan olet ollut varma siitä, että olin kuollut, ja että sinun rikoksesi oli yksi noista monista tuhansista, jotka eivät koskaan tule ilmi. Ja katsohan! Jos vielä epäilet, murhaaja, kuka minä olen, niin katso!"

Hän kumartui, veti ylös vasemman housunlahkeensa ja työnsi sukan alas, niin että pohje paljastui. Siinä voi selvästi eroittaa suuren syntymämerkin. Sirkusmaisella notkeudella hän nosti säären ylös ja piteli sitä useampia sekuntteja mrs. Ilamin silmien edessä. Sitten hän laski sen alas.

"Kas niin!" huudahti hän. "Siitä sait nähdä, kenen kanssa olet tekemisissä!"

Hänen äänensä oli julma, jääkylmä ja armoton. Hänellä ei ollut sääliä, ei vähääkään armeliaisuutta tuota naista kohtaan, joka kuitenkin, mitä rikoksia hän lieneekään tehnyt, voi vaatia kunnioitusta ikänsä perusteella ja siksi, että hän oli aivan avuton ja kärsivä.

"Minulle on kerrottu, että sinä voit sanoa 'kyllä' tai 'ei' silmilläsi", sanoi hän, "Kun räpäytät, merkitsee se 'kyllä' ja kun pidät silmäluomet hiljaa, merkitsee se 'ei'. Olen tullut kysymään sinulta jotain. Otitko valokuvan ulos rasiasta?"

Mrs. Ilam sulki silmänsä ja piti ne suljettuina.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Jetsam vihaisena. "Silmät auki, murhaaja!"

Mutta mrs. Ilam ei avannut silmiään. Hän piti ne itsepintaisesti kiinni. Ja hän olisi voinut näyttää nukkuvalta, ellei silloin tällöin olisi vierähtänyt kyynel hänen silmäluomiensa alta.

"Minä saan sinut kyllä ne avaamaani", huusi Jetsam.

Hänen kätensä läheni vanhan naisen silmiä, mutta hänkään ei suunnattomasta ja kostonhimoisesta katkeruudestaan huolimatta voinut koskea tuohon halvattuun ja avuttomaan olentoon. Hän veti kätensä takaisin. Onpa hyvä, ettei Rosie ole täällä, ajatteli hän.

"No niin", sanoi hän ääneen. "Kuten tahdot. Minä tahdon vain tietää sinäkö vai joku muuko on ottanut valokuvan lippaasta ja minulla on syytä luulla, että se on tässä huoneessa. Joka tapauksessa on aikomukseni saada se selville hyvin lyhyessä ajassa."

Hän meni äkkiä ulos huoneesta, sulki oven ja meni vielä kerran ullakolle.

"Jake!" huusi hän hiljaa.

Pitkä sudanilainen, Ilamin suojelijan veli, tuli tottelevaisesti hänen luokseen.

"Minä olen valmis", sanoi Jetsam, "tule ja mene edeltä alas. Suljen itse oven."

He menivät yhdessä mrs. Ilamin makuuhuoneeseen.

"Tiedäthän mitä sinun pitää hakea, Jake?" neuvoi Jetsam. "Koko tämä huone on etsittävä, jotta löytäisimme valokuvan — valokuvan, tiedäthän mikä se on — tuollainen kuin tuo."

Hän osoitti erästä valokuvaa Ilamista, joka seisoi uuninreunalla. Sudanilainen nyökkäsi.

"Ala yökaapista", sanoi Jetsam.

Neljännestunnin kuluttua oli huone siinä kunnossa kuin siellä olisi riehunut rajumyrsky. Jokainen laatikko oli vedetty ulos, tyhjennetty ja tutkittu. Sudanilainen oli kiivennyt tuolillekin katsellakseen vaatekaapin päälle ja oli tuonut sieltä joukon pahvilaatikoita. Jokainen kirja oli revitty kappaleiksi. Kasoittain kirjeitä oli siroteltu ympäri huonetta. Lattialla olivat mrs. Ilamin kaikki tavarat suurina kasoina. Huone oli aivan sekaisin. Mutta valokuva, jota Jetsam etsi, ei ollut löytynyt. Sudanilainen oli löytänyt koko joukon valokuvia, mutta ei oikeaa.

Vain halvatun naisen vuode oli jätetty koskematta. Keskellä kaikkea sekamelskaa seisoi tuo vuode valkeana ja koskemattomana ja vanhuksen käsivarret lepäsivät yhä samassa asennossa. Hänen silmänsä olivat nyt auki, ja hän tuijotti suoraan kattoon.

"Nyt tiedän!", huudahti Jetsam äkkiä. "Vuode! Vuode! Lipas oli kätketty vuoteeseen, mutta minä sain sen käsiini. Valokuva on myöskin kätketty vuoteeseen, mutta minä olen saava senkin käsiini!"

Mutta hän epäröi. Hänkään, joka oli valmis tekemään murhan päästäkseen suunnitelmainsa perille, ei uskaltanut hakea valokuvaa sieltä.

Sitten hän äkkiä teki päätöksensä.

"Tartu kunnollisesti vuodevaatteihin", sanoi hän sudanilaiselle, "ja minä tartun tältä puolen. Ole hyvin varovainen. Älä sekoita vuodevaatteita. Me nostamme koko jutun pois vuoteesta alas lattialle. Ole nyt varovainen — varovainen!"

Ja mitä huolellisimmin nuo kaksi miestä nostivat hänet vuoteesta kaikkine vuodevaatteineen ja laskivat hänet varovasti lattialle, ja nyt mrs. Ilamin katse suuntautui toiseen kohtaan katossa.

"Tämä on kuitenkin sinulle vaihtelua", sanoi Jetsam ikäänkuin pahoitellen sitä, mitä teki. "Meidän täytyi se tehdä. Me panemme sinut pian takaisin."

Hän etsi vuoteesta ja patjoista, mutta ei vieläkään valokuva löytynyt.

Hän keskeytti etsinnän ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sudanialainen seisoi kunnia-asennossa vuoteen jalkopäässä. Jetsam katsahti häneen.

"Mene noutamaan hänet alas", sanoi hän tiukasti.

Ja Jake katosi.

"Jollain tavoin tästä täytyy tulla loppu", sanoi Jetsam katsoen vanhaa naista, joka makasi lattialla rojun keskellä.

Hetkisen kuluttua ovi aukeni ja sudanilainen tuli sisään; kädestä hän veti mukanaan Josephus Ilamia. Jetsam meni nopeasti heidän taakseen ja lukitsi oven.

"No niin", sanoi hän. "Istu. Laita hänet istumaan, Jake!"

Ja Ilam istuutui tottelevaisesti tuolille lähellä yöpöytää. Hän ei tehnyt mitään vastusta, hän tuskin katseli ympärilleen, hänen aistinsa olivat veltostuneet, näytti siltä kuin olisi hänen mielensä koettanut kiintyä johonkin varmaan paikkaan, mistä sitä ei voinut saada irti.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Ilam. "Mihin te olette ryhtynyt?"

"Tahdon tehdä sinulle viimeisen vaatimuksen, Ilam. Annoin tämän vuoksi ryöstää sinut, sen voin sanoa sinulle. Olin ajatellut, että asettaisin äidin ja pojan vastakkain, jos se osoittautuisi välttämättömäksi. Mutta sinä turmelit miltei koko pelin nielemällä liikaa opiaattia. Sinä olet kömpelö uhrinakin ollessasi."

"Mitä sinä täältä tahdot?" kysyi Ilam, kuin olisi hänellä ollut piintynyt päähänpisto. "Sinä olet saanut rahaa, mitä muuta haluat?"

"Tiedät vallan hyvin mitä haluan", sanoi Jetsam. "Minun asiani on nyt varmasti perusteltu. Minulta puuttuu vain valokuva, ja olen saanut kylliksi rahoja pysyäkseni hengissä kunnes sinä olet tullut järkiisi. Mutta minulta puuttuu valokuva. On kai sangen kovaa, että sinun täytyy antaa minulle esine, joka on saattava sinut vararikkoon, mutta sinun on pakko. Sano minulle missä valokuva on."

"En tiedä mitä tarkoitatte", sanoi Ilam lujasti.

Jetsam kääntyi mrs. Ilamia kohti.

"Kuulehan, murhaajatar", sanoi hän, ja Ilam hätkähti tämän sanan kuullessaan, "ellet vastaa kysymykseeni, surmaan poikasi sinun nähtesi. Tietääkö Ilam missä valokuva on?"

Jälleen sulki vanha nainen itsepäisesti silmänsä ja kieltäytyi antamasta tietoja.

Ilam, joka näytti nyt nopeasti tulleen jälleen tuntoihinsa, nousi ylös ja meni uunin luo.

"Seiso paikoillasi!" sanoi Jetsam raivoissaan ja veti revolverin taskustaan. "Tahdon tietää missä valokuva on, vaikkapa joutuisin hirteen teidän murhastanne. Minä en kuole ensimmäisenä hyvän asian vuoksi. No, missä on valokuva? Ottiko äitisi sen lippaasta?"

"Minä otin sen lippaasta", sanoi Ilam. "Minä! Minä! Äitini ei sitä tehnyt."

"Ja missä se on?" kysyi Jetsam ja hymyili voitonvarmana.

"Tässä se on", huudahti Ilam ottaessaan vanhan vaalentuneen valokuvan sisätaskustaan. "Ette hetkeksikään ajatellut minun tutkimustani. Aasi!"

"Anna se tänne", sanoi Jetsam tyynesti.

"Ei", sanoi Ilam, ja nopealla liikkeellä oli hän heittänyt sen tuleen.

Se paloi silmänräpäyksessä.

Jetsam juoksi hänen luokseen, mutta vaipui takaisin kuin salaman lyömänä. Hän oli nyt kaikesta huolimatta voitettu. Kuin unissakävijä hän meni huoneen toiseen päähän. Hän aikoi tehdä itsemurhan. Jälleen hän kohotti revolverin, mutta kukaan huoneessa ei odottanut sitä murhenäytelmää, jota hän nyt valmisti. Hänen sormensa koskettivat jo liipasinta.

Juuri hänen takanaan oli varjostin, ja tämä varjostin liikahti nyt omituisella tavalla. Hän kääntyi pidellen yhä revolveriaan ohimoonsa tähdättynä, kun Rosie tuli esiin varjostimen takaa.

"Älkää tehkö sitä", sanoi hän tyynesti ottaen revolverin miehen voimattomasta kädestä.

"Te teette minulle hyvin huonon palveluksen", huokasi Jetsam ja vaipui tuolille.

"Olen pelastanut henkenne", sanoi Rosie.

"Niin"… sanoi Jetsam katkeralla äänellä. "Sitä juuri tarkoitan. Te ette ole ensimmäinen, joka pelastaa henkeni. Ja jos ensimmäinen pelastaja ei olisi sitä tehnyt, olisimme nyt kaikki onnellisempia."

"Älkää sanoko niin", kuiskasi Rosie, "minä…"

"Te ette olisi minua tavannut", sanoi hän.

"Olen iloinen siitä, että teidät tapasin", sanoi Rosie ja käänsi vilpittömät kasvonsa häntä kohti.

"Oi", huokasi Jetsam, "ja kuitenkin te petätte minua. Te olette antanut minulle lupauksia, jotka olette rikkonut."

"Ei, ei", sanoi Rosie. "Lupasin vain mennä veneen luo, ja olisin mennytkin heti jälkeenpäin."

"Miksette mennyt heti?"

Rosie kertoi miten hän sattumalta oli nähnyt Paulinen tyhjän huoneen ja miten se oli herättänyt hänen epäluulojaan.

"Pelkäsin suunnitelmanne epäonnistuvan", sanoi hän, "ja te olitte uhannut siinä tapauksessa surmata itsenne. Pelkäsin, että jotain kamalaa voisi tapahtua minun poissaollessani. Ja siksi piiloittauduin tänne. Minun on teitä niin sääli!"

Hänellä oli kyyneleet silmissä.

"Muutamia minuutteja sitten olisin tullut hyvin, levottomaksi kertomuksestanne", sanoi Jetsam, "Mutta nyt se ei merkitse mitään. Vaikkapa sisarenne onkin meitä vastaan ja talo piiritetty, ei se merkitse mitään. Ellei teitä olisi, olisin surmannut tuon miehen, mutta te saisitte siitä niin paljon ikävyyksiä. Mutta olkaa hyvä ja pankaa revolveri pois. Se on ladattu ja vedetty vireeseen."

"Ettekö te koske siihen?" kysyi Rosie.

"En koske siihen", sanoi hän.

Rosie pani sen vuoteen jalkopäähän, ja kumartui tutkivasti mrs. Ilamin yli.

"Hän nukkuu", sanoi hän sitten hiljaa.

"Kaikesta tästä huolimatta?"

"Niin, luojan kiitos. Hän nukkuu välistä hyvin sikeästi. Tahdotteko nostaa hänet jälleen paikoilleen. En tahtoisi nähdä hänen makaavan lattialla. Hän on hyvin vanha ja avuton."

Tämän keskustelun aikana oli Ilam ollut kuin huumaantunut. Oli kuin se voimanponnistus, minkä hän oli tehnyt polttaessaan valokuvan, olisi vienyt häneltä kaikki voimat ja hän olisi jälleen joutunut sen huumausaineen valtaan, jota hän oli nauttinut. Mutta nyt hän astui eteenpäin aivan raivoissaan, ja kahdella pitkällä askeleella hän ehti huoneen poikki ja seisoi Jetsamin ja Rosien välillä. Hän katsoi Rosieta suoraan silmiin.

"Oletko sinä tuon roiston kanssarikollinen?", kysyi hän käheästi.

"Josephus-serkku", sanoi Rosie, "mr. Jetsam ei ole mikään roisto, enkä minä ole kenenkään kanssarikollinen."

"Hän on miltei tappanut minut ja ryöstänyt minulta kaksi ja puoli tuhatta puntaa", jatkoi Ilam. "Eikö se ole roisto, joka tekee sellaista? Sano se minulle! Sinä olet hänen rikostoverinsa. Sinä tulit tähän taloon häntä auttaaksesi."

"Ei, sitä en tehnyt", sanoi Rosie. "Tulin tänne yhdessä sisarenne kanssa siksi, että pyysit meitä niin kovin."

"Niin, sitä kai aiot minulle uskotella!" murisi Ilam raivoissaan. "Mutta nyt sen tiedän."

"En ole koskaan nähnyt mr. Jetsamia ennenkuin tulin tähän taloon", sanoi Rosie.

"Silloin te olette tulleet hämmästyttävän pian keskinäiseen yhteisymmärrykseen!"

"Niin olemmekin", sanoi nuori tyttö. "Mutta jos sinulla on jotain tätä vastaan, niin onhan sinulla hyvin yksinkertainen keino, voit ilmoittaa kaiken poliisille. Silloin koko juttu joutuu oikeuteen, serkku."

"Sitä en voi, en Paulinen tähden enkä liioin Ilojen Kaupungin tähden. Ajattelehan, mikä skandaali siitä syntyisi!"

"Sinä et pelkää skandaalia etkä Ilojen Kaupungin kunniaa", sanoi Rosie. "Sinä pelkäät vain itsesi tai äitisi puolesta. Jos on kysymys äidistäsi, en sano mitään."

"Minä menen nyt tieheni", sanoi Jetsam.

Ei kukaan vastannut.

"Hyvästi sitten", sanoi hän jälleen.

"Minne te aiotte mennä?", kysyi Rosie.

"Pois teidän elämästänne", sanoi hän. "Laahustamaan luonnollista loppuani kohti."

"Te olette julma", sanoi Rosie, "kun voitte jättää minut täten."

Tässä Ilam keskeytti.

"Mene alas, Rosie. Tahdon puhua kahdenkesken tämän miehen kanssa."

Hänen äänensä oli jääkylmä.

"Niin", myönsi Jetsam. "Menkää luotamme. Meidän täytyy saada puhua keskenämme."

"Ette siis mene ilman että puhutte kanssani?", kysyi Rosie.

"Ei, sitä en tee", sanoi Jetsam.

Nuo kaksi miestä olivat nyt yksin huoneessa, nukkuvaa mrs. Ilamia lukuunottamatta.

"Hän on rakastunut teihin", huusi Ilam raivostuneena suljettuaan oven. "Te olette huomannut oman etunne siinä, että hänellä on niin vähän kokemusta. Se on rahoittavaa. Ellette…"

"Tyhmeliini!" keskeytti Jetsam hänet. "Mitä sinä loruat? Ja mitä Rosie sinuun kuuluu?"

"Sangen paljonkin", huudahti Ilam.

Ja äkkiä oli kuin viha ja raivo olisivat päässeet hänessä valtaan, ja hän heittäytyi koko voimallaan valmistautumattoman Jetsamin kimppuun ja kaatoi hänet hurjalla voimallaan.

"Nyt olen saanut teistä kyllikseni", huusi hän. "Jos tapan teidät, on helppo todistaa, että se tapahtui itsepuolustuksessa."

Tuskin hän oli ennättänyt sanoa nämä sanat, kun hänen kätensä vaipuivat voimattomina sivuille.

Aivan ikkunan ulkopuolella kuuluivat pasuunan kirkkaat, kaikuvat ja mahtavat äänet. Kuului neljä pasuunan säveltä, ne neljä jotka alkavat Beethovenin suurimman sinfonian. Niitä kutsutaan, kohtalonsäveliksi, ja niiden vaikutus oli suurenmoinen. Sitten oli hiljaisuus, ja sen jälkeen toisti pasuuna sävelensä.

Jälleen oli hiljaista. Ja nyt makasivat nuo kaksi miestä, jotka silmänräpäys sitten olivat taistelleet hurjaa taistelua, liikkumattomina lattialla.

Kolmatta kertaa kaikui pasuuna.