XIII LUKU.

MR. JETSAMIN TOIMET.

Carpentaria syöksyi takaisin koriin värähtäen, sillä hänen mieleensä oli äkkiä johtunut, että Ilam olisi, jos hän olisi niin tahtonut, voinut työntää hänet alas kolmensadanneljänkymmenen jalan korkeudesta. Mutta Ilam ei ollut liikahtanut.

"Riittäköön tämä", sanoi Carpentaria, "menkäämme alas. Soittakaa!"

"Ei", sanoi Ilam, "minä tahdon…"

"Me menemme alas", sanoi Carpentaria tiukasti.

"Se koskee Juliettea", rukoili Ilam.

"Me menemme alas", sanoi Carpentaria, "soittakaa!"

Häh istuutui, veti revolverin taskustaan ja pani sen polvelleen.

Ilam huokasi ja painoi valkoista nappia, joka antoi merkin konehuoneeseen, ja hetkistä myöhemmin tuntui pyörässä vavahdus ja se alkoi jälleen kiertää. Kori tuli alas sillä puolella, joka oli jokeen päin, ja ne kaksi, jotka siinä istuivat, näkivät, mitä kauneimman näyn ilotulituksen juuri loppuessa. Muun muassa näkyi siinä kaksi muotokuvaa, jotka oli muodostettu raketeista ja joiden alla oli nimet: Ilam ja Carpentaria. He kuulivat suuren ihmisjoukon huutavan eläköötä. Sitten kuului toinen ääni, mutta se tuli ylhäältä eikä alhaalta päin. Ilam hätkähti kuin olisi hän pelästynyt.

"Teidän ei tarvitse pelätä", sanoi Carpentaria, "ei se ole tuomiopasuuna, se on vain ukonilman alku. Se tulee juuri sopivaan aikaan kastellakseen kaikki läpimäriksi kotimatkalla."

Sade piiskasi hurjasti ruutuja vastaan.

Heidän päästessään maahan kohtasi omituinen näky heidän katseitaan — lukemattomia mustia sateenvarjoja, jotka kaikilta puolilta aaltoilivat Keskuskadulle päin etsien suojaa sen katosten alla. Ja siellä ne laskettiin alas, niin että niitä kantavat ihmiset näkyivät. Ilojen Kaupungin porteilla alkoivat sateenvarjot jälleen elää ja kätkivät jälleen kantajansa. Ukonilma oli jo kohonnut huippuunsa.

"Tulkaa mukaan", sanoi Carpentaria, kun Ilam koetti paeta heidän lähtiessään Huvittelupuistosta.

"Ei", sanoi Ilam heikosti.

He seisoivat rinnakkain vapaan taivaan alla välittämättä valuvasta sateesta, ja Keskuskadun katokset olivat heistä vain parin metrin päässä. Ilmapallon valonheittäjän säteet valaisivat yhä edelleenkin seutua, mutta ilotulitus oli loppunut.

"Teidän pitää tulla mukaan katsomaan aavetta", sanoi Carpentaria itsepäisesti ja äänekkäästi, "muuten nostan sellaisen melun tässä Ilojen Kaupungissa, että se on hukassa. Minä tiedän paljon enemmän kuin luulettekaan. Minä voin esimerkiksi kysyä teiltä, Ilam, kävelettekö te öisin omituisia taakkoja kanniskellen?"

Joukko vieraita kiiruhti heidän ohitseen.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Ilam. "Olenko — oletteko te järjiltänne?"

"Olen epäilemättä hullu, eikö totta? Tulkaa nyt siis hullun miehen kanssa!"

Ilam huokasi syvään. He menivät suoraan Keskuskadun poikki ja tunkeutuivat ulostulevien läpi. Ei kukaan heitä tuntenut.

"Toivoisin, että voisimme ymmärtää toisiamme", sanoi Ilam.

"Olkaa varma siitä, että tulemme toisiamme ymmärtämään", vastasi Carpentaria. "Muutaman minuutin kuluttua ymmärrämme kyllä toisiamme, ellen erehdy. Ja voipa tapahtua, että teidän täytyy jättää kaupunki vähemmälläkin kuin viidelläkymmenellä tuhannella vuodessa, ystäväni."

Hän kuvaili mielessään sitä hetkeä, jolloin hän asettaisi Ilamin vastakkain sen miehen kanssa, jonka ruumista tämä oli kantanut selässään, hän näki tämän omituisen tilanteen, näki itsensä Ilojen Kaupungin valtiaana ja hän tunsi, että hänellä oli sellainen mahti Ilamin yli, että hän voi saada tämän noudattamaan hänen pienintäkin käskyään.

"Tuletteko mukaani huvilaani?", kysyi hän.

"Kuka siellä sitten on?" kysyi Ilam väsyneenä.

"Tohtori Rivers ja aave!"

"Mitä tuo loru aaveesta hyödyttää?"

"Teidän pitää ensin nähdä hänet, ja kun olette nähnyt hänet — ja ennenkuin hän on nähnyt teidät — saatte sanoa minulle haluatteko keskustella hänen kanssaan vai eikö. Se on aave, joka on saanut puhelahjan!"

Ilam ei sanonut sanaakaan. Hän oli nähtävästi aivan suunniltaan.

He pääsivät Carpentarian avaimella sisään huvilaan ja menivät toiseen kerrokseen ja sisään työhuoneeseen. Carpentaria vei Ilamin parvekkeelle työhuoneen ikkunasta, mistä ei edes Ilaminkaan ollut vaikeaa päästä.

"Nyt voitte katsoa makuuhuoneeseeni", sanoi Carpentaria.

Ja hän katsoi itse ensin. Ja kylläpä hän kauhistui.

Huone oli valaistu. Mr. Jetsamista ei näkynyt mitään, mutta kaksi tuolia oli kaadettu kumoon, ja nuori Rivers makasi lattialla silmät suljettuina ja suuri, vertavuotava haava otsassa.

Carpentaria juoksi huoneeseen ja, omituista kyllä, seurasi Ilam häntä. Asia oli niin, että Ilam tällä hetkellä luuli Carpentariaa hulluksi ja makuuhuonetta hullun miehen rikosten näyttämöksi.

Juuri silloin Rivers tuli tajuihinsa.

"Tekö se olette, Carpentaria?", mutisi hän ja hieroi silmiään.

"Olen. Mitä on tapahtunut? Missä on tuo Jetsam, kuten hän itseään kutsui? Ette kai ole vaarallisesti haavoittunut?"

Kun Ilam sai kuulla Jetsamin nimen, veti hän pelästyneenä henkeä ja nojautui sängynjalkaan.

"Jetsam?" toisti hän.

"Te näytte tuntevan aaveeni nimeltä?" sanoi Carpentaria, "vaikkei hän olekaan täällä."

"Hän löi minua päähän tuolilla", sanoi lääkäri nousten istuvaan asentoon ja painaen nenäliinaa otsaansa vasten, "ja silloin minä kai… Ei siitä voi olla kuin minuutti tai pari…"

"Mutta mitä hän teki… minne hän joutui?", kysyi Carpentaria kärsimättömästi.

"Hän tuli hyvin pian tajuihinsa", sanoi Rivers. "Annoin hänelle rauhoittavaa juotavaa, ja hän kysyi mrs. Ilamia, ja minä sanoin hänen asuvan yhdessä mr. Ilamin kanssa täällä, ja hän kävi kovin kiihtyneeksi ja sanoi, että hänen täytyi heti päästä hänen luokseen. Minä sanoin, ettei se käynyt laatuun, että te ette sallisi sitä, ja hän oli myöntyvinään, mutta se oli vain ilveilyä, sillä yhtäkkiä, meidän puhuessamme muusta, otti hän tuolin ja hyökkäsi minun kimppuuni, ja sitten en muista muuta."

Sanaakaan sanomatta juoksi Carpentaria tielle. Ilamin huvilan päätie oli selkoselällään ja hän meni sisään huoneeseen. Huoneessa ei ollut muuta valaistusta kuin tulitikusta tuleva, ja tulitikkua piteli mr. Jetsam. Hän seisoi tuijottaen mrs. Ilamiin, ja mrs. Ilam istui liikkumatonna tuolissaan, silminnähtävästi voimatta sanoa sanaakaan siitä mitä hän olisi tahtonut sanoa. Kamala pelko ilmeni hänen silmissään. Ei kuulunut hiiskaustakaan paitsi sateen rapinaa ikkunaa vasten.

Mr. Jetsam kääntyi, ja samassa silmänräpäyksessä hän päästi tulitikun. Huone oli pimeä. Sitten seurasi lasin kilinää ja sitten raskas kaatuminen huoneessa. Hiukan etsittyään löysi Carpentaria sähkönappulan ja sytytti valon. Mrs. Ilamin huulet vapisivat yhä hänen koettaessaan puhua. Hänen poikansa makasi ähkyen ja suorana lattialla, Mr. Jetsam oli kadonnut. Ikkuna oli rikki.

Mr. Rivers tuli sisään. Hän oli nyt sitonut päänsä.

"Hän on halvattu", sanoi lääkäri tutkittuaan mrs. Ilamia. "Hän ei koskaan enää voi liikuttaa jäseniään eikä puhe-elimiään. Hän voi vain kuulla ja nähdä, siinä kaikki."