XXVIII LUKU.

KUOLINMARSSI.

Paulinen ehdotus hänen seistessään Carpentarian kanssa hänen huvilansa ulkopuolella ja puhuessa palvelijoiden omituisesta katoamisesta oli, että he menisivät ylös Rosien luo mrs. Ilamin huoneeseen.

"Mitä!" huudahti Carpentaria. "Tahdotteko todella, että turmelemme sen mikä nyt on tekeillä, mitä se sitten lieneekin? Ei, kun olemme päässeet näin pitkälle, niin meidän on mentävä loppuun asti. Meidän täytyy saada heidät kiinni itse työstä."

He menivät Ilamin huvilaa kohti, joka näytti kätkevän mitä ihmeellisimpiä salaisuuksia ja joka lepäsi siinä kuutamossa.

Äkkiä Pauline tarttui häntä käsivarteen.

"Kuulen askeleita jostakin", sanoi hän.

He kuuntelivat molemmat. Yön hiljaisuudessa kuului raskaita, säännöllisiä askeleita.

"Se on vartia pengermällä", sanoi Carpentaria. "Tuo ääni kuului varmaankin pengermältä, eikö totta?"

"Kyllä", myönsi Pauline ja päästi hänen käsivartensa.

"Pyydän teitä tekemään minulle suuren palveluksen", sanoi Carpentaria.

"Mikä se on?"

"Menkää vartian luo ja sanokaa minun lähettäneen teidät. Sanokaa, että hän pysyttelisi veneen läheisyydessä, kunnes hän saa toisen määräyksen. Sanokaa myös, että hän pysyttelisi niin hyvin piilossa kuin mahdollista. Teettekö sen?"

"Menenkö yksin?"

"Menkää. Se ei ole vaarallista. Toisen meistä täytyy olla täällä, ja yksi voi kätkeytyä helpommin kuin kaksi. Pelkään venettä käytettävän jälleen. Vartia ei saa estää ketään käyttämästä venettä, mutta hänen tulee pitää silmänsä auki. Ymmärrättekö?"

"Tahdotteko siis välttämättä, että menen?"

"Ei, pyydän teitä menemään."

Sanaakaan sanomatta Pauline meni. Hänet, eikä Rosieta oli mr. Jetsam nähnyt puutarhassa katsoessaan ulos mr. Ilamin huoneesta.

Carpentaria meni talon ympäri ja mietti, mistä voi johtua, ettei tapahtunut mitään. Ei kukaan ollut voinut mennä sisään tai ulos hänen seistessään vartioimassa. Silloin hän sattumalta tuli katsoneeksi ylös rakennuksen kattoa kohti. Hän ei voinut nähdä itse kattoa, sillä hän oli liian lähellä, mutta hänestä tuntui, että katossa oli jotain epätavallista. Hän meni kappaleen matkaa kauemmaksi ja näki, ettei hän ollut erehtynyt. Ylhäällä näkyi valoa. Pieni ullakkoikkuna, joka oli itse katossa, oli valaistu ja loi heikkoa valoa ulospäin.

…Hän käsitti heti virheensä salapoliisina. Hän oli otaksunut, aivan ilman syytä, että salaliittolaiset eivät olleet talossa. Mutta siellä he juuri nähtävästi olivat, ja olivat olleet jo kauan, koska kukaan ei ollut tullut talosta niin pitkään aikaan.

Silloin hän sai hurjan päähänpiston, sellaisen päähänpiston, kuin vain Carpentaria voi saada. Hän tahtoi vangita nuo ihmiset tuolla sisällä omilla aseillaan. Hän tahtoi tehdä sen dramaattisesti ja vaikuttavasti. Hän tahtoi tehdä kaappauksen, jonka kaltaista kukaan häntä ennen ei ollut tehnyt. Hän ei tiennyt tarkoin, keitä oli sisällä, eikä hän siitä välittänytkään. Kun hän oli saanut jonkun päähänpiston, ei hän välittänyt mistään maailmassa, kun hän vain voin suorittaa sen. Hän nauroi ilosta sitä ajatellessaan.

"Mille te nauratte?" kysyi ääni hänen takanaan.

Se oli Pauline, joka oli tullut takaisin. Hän oli antanut määräyksen vartialle.

"Sain päähänpiston", sanoi Carpentaria, "äkkinäisen aatteen."

Hän käsitti, että nyt hänen ennenkaikkea oli päästävä irti Paulinesta.

"Sisareni on hyvin pelästynyt", jatkoi hän. "Tahdotteko tehdä minulle sen suuren palveluksen, että menette hänen luokseen? Älkää kieltäytykö. Minä saan jonkun toisen auttamaan tässä — erään pasuunanpuhaltajan orkesterista, johon voin luottaa. Minusta ette voi todellakaan olla ulkona tätä varten. Rasitus käy teille ylivoimaiseksi."

"Mutta Rosie", vastusteli Pauline.

"Oi, Rosieta ei mikään vaivaa", sanoi hän. "Vastaan Rosien hengestä omallani, ja te voitte luottaa minuun."

"Teen mitä pyydätte", sanoi Pauline vihdoin.

"Sallikaa minun saattaa teidät talooni", sanoi Carpentaria iloisena.

Hän avasi katuoven ja kutsui matalalla äänellä Juliettea.

"Sinäkö se olet, Carlos?" kysyi ääni portaiden yläpäästä.

"Olen", sanoi Carpentaria. "Täällä on neiti Dartmouth, joka tahtoo tulla sinulle seuraksi. Älä sytytä valoa ennenkuin on aivan välttämätöntä, ei ainakaan ennenkuin kuulet musiikkia."

"Kuulen musiikkia? Mitä musiikkia?"

"Älä siitä piittaa! Jos kuulette musiikkia, niin on se merkki siitä, että voitte sytyttää niin paljon valoa kuin vain haluatte. Neiti Dartmouth voi kertoa sinulle, miksen halua valoa. Tässä ovat portaat, neiti Dartmouth. Pidelkää kiinni kaidepuusta. Näkemiin!"

"Mutta…", änkytti Pauline.

"Näkemiin!" keskeytti Carpentaria.

Ennenkuin hän lähti talosta, meni hän ulos keittiöön mistä hän etsi paksun nuoran ja pisti sen taskuunsa.

Hetkistä myöhemmin hän sitoi Ilamin ulko-oven kädensijan kiinni, niin että oli mahdotonta saada sitä auki sisäpuolelta. Samalla tavoin hän tukki sivuoven ja takapihan portin.

Kun hän oli saanut sen tehdyksi, juoksi hän nopeasti alas tietä myöten Keskuskadulle päin. Tämän eteläpäässä oli suuri hieno rakennus aivan vastapäätä hallitusrakennusta, joka tunnettiin nimellä orkesteritalo. Täällä asui suurin osa Carpentarian maailmankuulusta joukosta. Jotkut heistä, jotka olivat naimisissa, saivat asua Lontoossa ja sen esikaupungeissa, mutta heitä oli verrattain vähän. Rakennus oli hyvin suuri, ja sen täytyikin olla suuri. Erikoinen ihme oli sen harjoitussali, joka oli rakennettu äänitiiviiksi.

Carpentaria soitti ovelle, ja sen avasi uninen mies, jonka velvollisuutena oli päästää sisään soittajia, jotka tulivat myöhään kotiin lomalta.

"Kuulkaahan", sanoi mies. "Tämä alkaa jo olla liikaa. Tiedättekö mitä kello on?"

"Vaiti, tyhmeliini", sanoi Carpentaria. "Menkää heti noutamaan mr. Bruno tänne. Se on hyvin tärkeätä. Sytyttäkää valoa."

"Anteeksi, sir", sanoi vartia kauhistuneena siitä, kenelle hän oli puhunut. "Mr. Bruno nukkuu, sir. Hän otti kaksi viskya saadakseen unta ja meni levolle jo ennen keskiyötä."

"Minä tiedän hänen nukkuvan. Luuletteko kuvittelevani hänen seisovan päällään odottamassa päivän koita? Menkää herättämään hänet, ja nopeasti! Laittautukaa jo matkaan! Minun täytyy kai tulla mukaan."

He menivät yhdessä ylös, ja mr. Bruno, orkesterin ensimmäinen pasuunanpuhaltaja, hypähti istumaan vuoteessaan päällikön herättäessä hänet.

"Bruno", sanoi Carpentaria, "antakaa minulle pasuunanne lainaksi."

"Pasuunani, sir?"

"Niin. Mendelssohn sanoi kerran, että pasuuna oli soittokone, jota ei saa käyttää usein, siihen se on liian pyhä, mutta minä luulen tänä yönä olevan syyn sen käyttämiseen."

"Se on tuolla nurkassa, sir", sanoi Bruno ihmetellen, minkä merkillisen päähänpiston Carpentaria nyt oli saanut.

Carpentaria riensi soittimen luo, otti sen ulos kotelosta ja vei sen huulilleen.

"Hm", sanoi hän, koetettuaan hiljaa puhaltaa siihen. "Kuulkaahan, Bruno. Tämä syy ei ole ainoastaan suurenmoinen, se on ainutlaatuinen. Teidän pitää herättää kaikki miehet. Ottakaa univormut yllenne. Sitten menette ja asetutte kunnioitetun pääjohtajamme Josephus Ilamin huvilan ympärille. Te ette saa päästää äännähdystäkään ennenkuin kuulette minun soittavan erään sävelmän ensi tahdit. Silloin te yhdytte siihen."

"Missä te olette silloin, sir?"

"Sen kyllä näette. Kiiruhtakaa nyt pukeutumaan."

Ja niin sanoen riensi Carpentaria jälleen matkaan. Hän palasi takaisin Ilamin huvilalle ja kiipesi parvekkeelle mrs. Ilamin huoneen ulkopuolelle. Hän oli muistanut ottaa osan nuorasta mukaansa, ja siihen hän sitoi pasuunan, niin että hän voi vetää sen ylös jälestään.

Ja silloin hän soitti Beethovenin juhlalliset alkutahdit, jotka saivat Ilamin ja Jetsamin keskeyttämään taistelunsa.

Hän etsi ikkunan kädensijaa, mutta huomatessaan, että ikkuna oli suljettu sisältäpäin, käytti hän sitä yksinkertaista tapaa, että hän painautui ikkunan läpi. Katkaistujen puitteiden, särkyvän lasin ja heiluvien uutimien läpi hän syöksyi huoneeseen toisessa kädessään pasuuna, toisessa revolveri.

Näky, joka häntä kohtasi, olikin sangen hämmästyttävä, Keskellä huoneen hurjaa sekasortoa näki hän kolme ihmishahmoa lattialla. Vanha nainen oli näennäisesti aivan välinpitämätön kaikesta, mutta Jetsam ja Ilam päästivät toisensa sen näköisinä kuin kaksi koulupoikaa, kun opettaja saa heidät kiinni tappelusta.

"Pelästytin teitä toivoakseni?" kysyi Carpentaria päästyään jaloilleen. "Niin, se oli tarkoituskin!"

"Hei, te punatukkainen", huusi Jetsam, "aiotteko nyt taas pelastaa henkeni?"

"Älkää te välittäkö punaisesta tukastani", sanoi Carpentaria harmistuneena. "En koeta pelastaa ketään. Minä olen tullut toimittamaan tutkimuksia. Ei kukaan lähde tästä huoneesta ennenkuin hän on antanut selityksen. Olen nähnyt nyt niin paljon salaperäistä kuin siedän Ilojen Kaupungissa tällä viikolla. Nyt se riittää. Ilam, olkaa hyvä ja menkää tuolille tuohon nurkkaan. Kiitos."

Hän laittoi soittimen valmiiksi Ilamin kiivetessä kömpelösti jaloilleen ja totellessa.

"Mitä teihin tulee, mr. Jetsam", jatkoi Carpentaria, "niin tunnette te, mikäli olen nähnyt, ladatun revolverin moraalisen vaikutuksen, sellaisen revolverin kuin millä nyt tähtään. Menkää toiseen nurkkaan."

"Sitä en tee", sanoi Jetsam. "Voitte ampua, jos se teitä huvittaa, mutta sitä ette uskalla."

"Te aiotte siis uhmailla minua ja lähteä huoneesta?"

"Kuulkaahan!" sanoi Carpentaria.

Hän otti pasuunan ja puhalsi siihen muutamia voimakkaita ääniä, joita Ilam ja Jetsam eivät heti tunteneet. Mutta soittajat, jotka seisoivat joka puolella huvilan ympärillä, tunsivat ne sitä paremmin. Ja heti seurasivat tätä merkkiä voimakkaina 'Saulin' kuolinmarssin järkyttävät säveleet. Talo näytti olevan synkän musiikin piirittämä.

Jetsam hätkähti.

"Olkaa hyvä ja jääkää sinne, missä olette", sanoi Carpentaria.

Ja Jetsam jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän selkä mrs. Ilamiin päin.

Soitto jatkui.

"Mitä narrinkujeita nämä ovat?" kysyi Ilam.

"Vain osa vielä suurempaan narrinkujeeseen, joka nyt tulee avuksenne, Ilam", sanoi Carpentaria.

Hän meni suoraan huoneen poikki Ilamin luo, mutta palasi äkkiä nähdessään jotakin uunin yläpuolella olevassa peilissä.

Johtuipa se sitten musiikista tai kaikesta minkä hän oli nähnyt, oli halvattu mrs. Ilam kohottautunut istumaan vuoteessaan, hänen vapiseva pergamenttikätensä oli tarttunut revolveriin, jonka Rosie oli laskenut lattialle, ja hän koetti nyt suunnata sitä Jetsamia kohti juuri hänen hartioittensa väliin. Tuo vanha olento oli nähtävästi ylivoimaisen voimakkaan vaiston vallassa, vaiston, jonka vain kuolema voi tukehuttaa.

Ilamin seistessä kauhistuneena paikoillaan säilytti Carpentaria täydellisesti mielenmalttinsa. Nopealla liikkeellä hän tempasi aseen vanhuksen kädestä, ja tämä vaipui takaisin avuttomana ja liikkumattomana kuten ennenkin. Koko tapahtuma kesti vain muutaman sekunnin.

"Ja nyt", sanoi Carpentaria, "tahdomme kuulla tarinanne, mr. Jetsam. Mutta ensin meidän on nostettava vanhus ylös vuoteeseen jälleen."

"No niin", sanoi Jetsam, joka sielunlujuudestaan huolimatta vapisi, "te saatte kuulla koko tarinani."

Soitto lakkasi.