II LUKU.

HAASTATTELIJA.

Ilmapallossa olijat voivat nähdä kaiken. He näkivät ihmisten nousevan höyrylaivoista, he näkivät ihmisjoukon nousevan maasta uudella maanalaisella asemalla Hammersmith Bridgen päässä, he näkivät junat, jotka tulivat Barnesiin, he näkivät miten ihmiset tappelivat päästäkseen lippuluukuille kaupungin sisäänkäytävillä, he näkivät ihmisiä, jotka virtasivat alas Ilojen Kaupunkia kohti Barnesista ja Richmond Roadia myöten. Ilojen Kaupungin ilmoitukset eivät olleet turhaan täyttäneet kokosivua jokaisessa Lontoon ja monessa maaseudun lehdessä koko viikon ajan. Ihmisiä virtasi nyt sinne noin seitsemänkymmentä tunnissa, ja maksu oli shillinki mieheen.

Pallon alla tuntui pieni nykäisy. Tuhannen jalan mittainen köysi oli lopussa, ja pallo pysyi nyt liikkumatta.

Silloin kuului heikko ääni kaupungista, joka oli kuin jotain kivääritulen räiskeen ja rantaa vasten vyöryväin aaltojen kohinan välillä.

"He, huutavat hurraata", sanoi Josephus Ilam. "Minkä vuoksi?"

"Meille tietysti", vastasi Carpentaria kiihtyneenä. "Eikö se ole suurenmoista?"

"Suurenmoista?" sanoi Ilam ja hengitti raskaasti. "Täällä on kuuma. Mitä tahdoitte näyttää minulle täällä ylhäällä?"

"Tämän!" huudahti Carpentaria ja osoitti kaupunkia. "Ja tuon!" lisäsi hän viitaten Lontoota, joka levisi heidän alleen kaikkine torneineen ja savupiippuineen äärettömänä ja rajattomana. "Se on meidän saaliimme! Meidän voittomme!"

Ja hän alkoi laulaa toreadoorin laulua 'Carmenista' kiidättäen riemuitsevat säveleet taivasta kohti.

"Mr. Carpentaria", sanoi Ilam odottamattoman katkerasti, "onko tämä teidän käskyksenne huumorista? Houkutella minut tänne ylös katsomaan Lontoota ja meidän laitostamme, ikäänkuin en niitä tuntisi yhtä hyvin kuin omia taskujani!"

Ilamin salainen viha Carpentariaa kohtaan, joka oli kasvanut hitaasti päivä päivältä yli vuoden ajan, kuten tuli salaa leviää laivan lastihuoneessa, näytti nyt puhkeavan esiin. Carpentaria hätkähti. Tällä hetkellä hän näki jossain määrin, miten suureksi Ilamin vastenmielisyys häntä kohtaan oli kehittynyt, mutta hän ei käsittänyt sitä kokonaan. Ja miten hän olisikaan voinut sitä käsittää?

"Tosiaankin", ajatteli hän itsekseen, "luulenpa vanhan veikon olevan minulle nyrpeissään! Miksi ihmeessä?" Hän ei voinut ymmärtää syytä siihen. "Vahinko", ajatteli hän edelleen, "sillä jos tällaisen laitoksen johtajat eivät voi elää sovussa, voi syntyä ikävyyksiä."

Ja siinä hän oli paljon enemmän oikeassa kuin aavistikaan.

Hän istuutui huolimattomasti gondoolin laidalle vasen jalka riippuen ulkona, ja tarttui kiikariin, joka riippui gondoolipunoksen sisäpuolella ohuessa teräslangassa. Hän kohotti sen silmilleen ja katsoi itämaisia puutarhoja kohti. Hän huomasi kai siellä jotakin, joka suuresti kiinnitti hänen mieltään, sillä hän piti kiikaria kauan silmillään.

"Kysyn vielä kerran", sanoi Ilam ja nousi ylös, "onko tämä teidän käskyksenne huumorista?"

Hän oli aivan lähellä Carpentariaa ja hänen katseensa oli vihamielinen.

"Ystäväni", sanoi Carpentaria hiljaa ja laski kiikarin alas, "teidän vikanne on se, että ette ole taiteilija: Jos olisitte, niin tuntisitte kuten minä sen tenhon, mikä sisältyy meidän suurtyömme ja Lontoon katselemiseen. Te olisitte minulle kiitollinen siitä, että toin teidät tänne ylös."

"Minä olen liikemies — yksinkertainen liikemies, en muuta", sanoi Ilam. "En ole koskaan väittänyt olevani taiteilija, enkä tahdo sitä olla. Sanonpa teille, että, minun-tulisi olla nyt ilmoitusosastossa eikä haaskata aikaani täällä keinumiseen, mr. Carpentaria."

"Rakas ystävä", sanoi Carpentaria nopeasti, "pyydän anteeksi. Laskeutukaamme heti alas."

"Ja siitä puhuttaessa", jatkoi Ilam välittämättä keskeytyksestä — hänen suuttumuksensa oli kuin kivi, joka vieri alas rinnettä — "siitä puhuttaessa sanon teille myös, että teidän mielipiteenne ilmoituksista ravintoloiden seinillä on järjetön."

"Mutta rakas Ilam", vastusti Carpentaria, "ei kukaan-viitsi lukea ilmoituksia syödessään. Sellaiset vain peloittavat heidät pois. Esimerkiksi, jos saatte nähdä, että G.H. Mumm on maailman parasta samppanjaa, juuri kun juotte Heidsickia, tai jos Wallsin makkaroita ajetaan väkisin alas kurkustanne juuri kun syötte jäätelöä — ei sellaisesta pidetä. Meidän täytyy ajatella kannattajiamme. Ja sitäpaitsi se on epätaiteellista…"

"Lorua!" sanoi Ilam. "Jos nämä ilmoitukset jollain tavoin pantaisiin seinille, tuottaisivat ne meille sata puntaa viikossa."

"Niin, mutta mitä on sata puntaa viikossa?"

"Se on sadankahdenkymmenen punnan suuruisen pääoman korot", vastasi Ilam vilkkaasti. — "Ja sitten tulee lisäksi jotain muutakin. Teidän on parempi käyttää aikaanne tarkastukseen eikä pitää harjoituksia ja — johtaa orkesteria. Antakaa minulle vain tahtipuikko, niin minäkin voin sen tehdä. Mutta tarkastus —"

"Minun ihana orkesterini!" änkytti Carpentaria pelästyneenä.

Tämä oli isku hänen sisintä sieluaan kohtaan, mitä ei tule ihmetellä, kun muistaa, että tämä orkesteri oli ollut kuuluisa kahden mantereen pääkaupungeissa kahtenatoista vuotena yhteen menoon.

"Niin", sanoi Ilam, "olen saanut siitä kyllikseni." Hänen olkapäänsä kosketti Carpentariaa, ja hänen silmänsä — pienet porsaansilmät — iskivät tulta. "Jospa nyt työntäisin teidät alas? Silloin olisi laitos minun eikä kukaan sekaantuisi asioihin."

Hänen kasvonsa vääntyivät ilkeään nauruun.

"Teillä on kuitenkin huumorintajua Ilam", vastasi gondoolin laidalla istuva mies iloisesti. Hän kierteli tyytyväisenä punaisia viiksiään, mutta tuli kuitenkin alas paikaltaan.

"Tahdoin vain saada teidät ymmärtämään", alkoi Ilam jälleen.

Mutta tällä hetkellä pisti pää gondoolin sisemmän aukon laidan yli, ja Ilam keskeytti.

Se oli tuon nuoren miehen pää, jolla oli kultasankaiset silmälasit.

"Minä olen Smithers Morning Heraldista", sanoi nuori mies reippaalla ja tyynellä äänellä, "ja minä olen käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseni saadakseni tavata herroja yksin. Teidän väkenne teki vastaväitteitä minun tarttuessani kiinni laskuvarjostinlaitteihin, mutta te käskitte heitä lähtemään liikkeelle, ja niin he tekivätkin. Minun oli hiukan vaikea kiivetä tänne laskuvarjostimen tangosta, mutta nyt olen tässä. Uskallan toivoa, että olette kuulleet kansanjoukkojen huutavan eläköötä."

"Hänelle he siis hurrasivat", sanoi Ilam katsahtaen Carpentariaan.

Ilam ei ollut mikään nero keskustelun taidossa. Hän voi vain sanoa suoraan sen, mitä tarkoitti, ja kun Ilojen Kaupungin reklaami kaipasi keskustelutaitoa, täytyi hänen turvautua Carpentariaan, vaikka hän olisi ollut tälle miten raivoissaan tahansa.

"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi Carpentaria.

"Niin", sanoi Smithers kohteliaasti, "enkö teidän mielestänne ansaitse haastattelua?"

"Ettekö tiedä, että olemme ehdottomasti kieltäytyneet haastatteluista?"

"Kyllä, ja juuri sen vuoksi Herald niin tahtoo haastattelua ja siksi minä olen riippunut tuhannen jalan korkeudessa ilmassa."

Carpentaria ja Ilam vaihtoivat katseita. Molemmat tiesivät mitä toinen ajatteli — että Smithers ehkä oli kuullut heidän keskustelunsa ja että hänen suhteensa senvuoksi täytyi olla varovainen.

"Mr. Smithers, Heraldista", sanoi Carpentaria, "me ihailemme koko sydämestämme sitä rohkeutta, mitä osoitatte vaarallista elatustanne ansaitessanne, mutta tällä kertaa olette kielletyillä teillä…"

"Anteeksi, sitä en ole", sanoi Smithers, "Ilmassa ei ole mitään teitä, ja minun sanomalehtikorttini on kunnossa. Puhukaa siis nyt jotain minulle!"

"Mehän puhumme teille."

"Tarkoitan, vastatkaa kysymyksiini inhimillisyyden vuoksi. Minä olen perheen isä, jolla on kaksi köyhää tätiä, ja Herald eroittaa minut, ellen saa tätä haastattelua toimeen. Ajatelkaa sitä!"

"Olen kernaammin sitä ajattelematta. Mutta me vastaamme jokaiseen rehelliseen kysymykseen, jonka meille teette, yhdellä ehdolla", sanoi Carpentaria.

"Sanokaa ehtonne", vastasi Smithers salamannopeasti.

"Sanon sen jälestäpäin", sanoi Carpentaria, ja katsoi Ilamiin.

"Hyvä on", sanoi Smithers, "Minä suostun mihin tahansa."

"Te näytätte olevan rehellinen mies. Minä luotan teihin", sanoi Carpentaria.

"Kaikki sanomalehtimiehet ovat kunnon väkeä", sanoi Smithers, "vain heidän työnantajansa ovat välistä… no niin, se ei kuulu tähän. Te voitte luottaa minuun. Sanokaa nyt minulle: Miksi te ette tahdo tulla haastatelluiksi? Se hämmästyttää ihmisiä, sillä tämähän on liikeyhtymä, eikö totta?"

"Siinähän juuri on syy", sanoi Carpentaria, "me emme oli filmitähtiä emmekä kiertävä teatteriseurue. Me olemme haastattelujen yläpuolella. Oletteko koskaan haastatelleet suuria maailmanliikkeitä?"

"Eipä kai!" sanoi Ilam äkäisesti.

"Ihmiset, jotka kieltäytyvät haastatteluista, saavat aseman, joka on yläpuolella kaikkien muiden. Meidän laitoksemme on meidän laitoksemme. Kun haluamme ihmisten saavan tietää siitä jotain, maksamme kaksisataaviisikymmentä puntaa yhdestä sivusta Heraldissa, ja sille sivulle annamme painattaa sen, mitä tahdomme sanottavan, omilla sanoillamme. Me emme tarvitse haastattelijoita, siinä on koko salaisuus. Seuraava kysymys?"

"Sehän on sangen selvää", myönsi Smithers. "Mutta nyt toinen seikka: Miksi olette päättäneet kutsua tätä paikkaa Ilojen Kaupungiksi?"

"Koska se on Ilojen Kaupunki", ärähti Ilam.

"Niin, mutta se kuuluu keksityltä nimeltä — hiukan liian runolliselta ja korkealentoiselta, eikö totta?"

"Se on vain siksi, että sanomalehtimiehiltä puuttuu mielikuvitusta", selitti Carpentaria. "Te ette ole vielä tottuneet tähän nimeen. Te sanomalehtimiehet juuri huusitte, että Kristallipalatsi oli liian romanttinen ja korkealentoinen nimi tuolle vastapäätä olevalle lasirakennukselle." Hän osoitti kaukana näkyvää kahta tornia. "Mutta sitten te totuitte siihen, ja nyt myönnätte, että se on Kristallipalatsi eikä muuta."

Smithers hymyili.

"Hyvä", sanoi hän. "Tuo kaikki ei merkitse mitään. Tulkaamme nyt asian ytimeen. Luuletteko te tämän yrityksen kannattavan? Onko todella tarkoitus, että sen tulee kannattaa, tai onko se vain miljonäärin päähänpisto? Tiedättehän kaikkien asiantuntijoiden sanovan, ettei se voi kannattaa."

"Vai niin? Eikö?" huudahti Ilam.

"Me tulemme saamaan viisitoistatuhatta puntaa pääsymaksuista tänään", sanoi Carpentaria. "Korkein lukumäärä kävijöitä Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 oli kuusisataatuhatta. Kuvitteletteko ettemme me pääsisi niin korkealle? Me ylitämmekin sen. Odottakaahan juhliimme asti elokuussa! Odottakaahan kongresseihimme syyskuussa! Keskimäärä kävijöitä Pariisin kolmessa viime näyttelyssä oli neljäkymmentäviisi miljoonaa. Me toivomme pääsevämme viiteenkymmeneen miljoonaan. Se merkitsee, että me saamme kaksi miljoonaa vain sisäänpääsymaksua. Chicagon näyttelyssä oli miltei puolitoista miljoonaa voittoa. Ettekö luule meidän pääsevän sen yli, kun ulkopuolella on kuuden miljoonan kaupunki ja Lancashiren ja Yorkshiren miljoonat vain neljän tunnin matkan päässä täältä?"

"Mutta Chicago sai valtioapua", huomautti Smithers.

"Valtioapua!", huudahti Ilam. "Chicago oli huonoimmin järjestetty näyttely kaikista maailmannäyttelyistä St Louisia lukuunottamatta. Jos valtio tulisi minun luokseni, niin minä… niin minä…

"Antaisin sille almun ja käskisin sen mennä seuraavaan pihaan posetiiviaan soittamaan", lopetti Carpentaria hänen puolestaan.

"Tämä on kovin mielenkiintoista", sanoi sanomalehtimies. "Ja nyt tulemme henkilökuntanne lukumäärään."

Hän hymyili itsekseen tyytyväisenä siitä mainiosta haastattelusta, jonka hän sai toimeen Carpentarian ja Ilamin kanssa, hehän vastasivat kaikkeen mitä hän kysyi. Ilam ensiksi alkoi vaatia, että he laskeutuisivat alas.

"Nyt tulee ehtoni", sanoi Carpentaria.

"Sanokaa se vain", sanoi sanomalehtimies.

"Te tahdoitte meidän kertovan kaiken, ja sen olemme tehneet. Ehtona on, että, pidätte kaikkea mitä olette täällä kuullut, aivan salaisena, huomatkaa — kaikkea! Te ette sano sitä kenellekään ettekä päästä sitä painoon. Muistakaa, että olette rehellinen ihminen."

"Mutta tämähän on ilveilyä", huudahti Smithers hämmästyneenä.

"Ei suinkaan", sanoi Carpentaria lempeästi. "Voitteko te kuvitella meidän teidän ammattinne, perheenne ja köyhien tätienne vuoksi luopuvan periaatteistamme? Minua ei ainakaan koskaan ole haastateltu."

"Onko tämä viimeinen sananne?" kysyi sanomalehtimies.

"On", sanoi Carpentaria.

"Hyvä on", sanoi Smithers, ja hänen päänsä katosi.

"Laskeutukaamme alas", sanoi Ilam ihastuneena. Hän antoi alaslaskumerkin.

"Me emme mene vielä alas", sanoi sanomalehtimies, jonka pää jälleen tuli näkyviin.

"Ja miksei?"

"Siksi, että olen leikannut köyden poikki."

Carpentaria, joka aina oli tyyni, kun ei ollut kysymys taiteesta, repi palasen kuoresta, joka hänellä oli taskussa ja heitti sen ulos gondoolista. Se vaipui hyvin nopeasti. Sitäpaitsi he voivat nyt selvästi paljaalla silmällä huomata, että heidän ja maan välimatka koko ajan eneni.

"Otan lupaukseni takaisin tällä hetkellä", sanoi sanomalehtimies ja kiipesi varovaisesti takaisin gondooliin. "Kaikki, mitä tästä lähtien sanotaan, tulee painetuksi. Meille tulee kyllä jännittävä matka. Ehkä pääsemme aina Ranskaan asti. Joka tapauksessa saan hienon kirjoituksen maanantain numeroon. Herrat eivät vielä ole käsittäneet mitä uudenaikainen sanomalehti on."

Sitten ilmapallossa vallitsi hiljaisuus.

Ilam loi suuttuneen katseensa kohti maata, joka katosi nopeasti hänen altaan. Hän ei huomannut ihanaa päivänpaistetta. Häh tahtoi olla ilmoitusosastolla, järjestää sitoumuksia. Hän ajatteli, että Carpentarian hullut päähänpistot olivat saattaneet hänet tähän asemaan. Hän oli niin vihainen, että miltei unohti vaaran, missä hän oli.

"Tässä me siis olemme", sanoi sanomalehtimies, "ettekä te voi mitään!"