XXII LUKU.

CARPENTARIA SALAPOLIISINA.

"Kertokaa minulle nyt niin tarkasti kuin voitte", sanoi Carpentaria sangen tiukalla äänellä autonohjaaja Prattille, "mikä sai aikaan, että ette enää hallinnut autoanne?"

Carpentaria oli vienyt Prattin ja sudanilaisen Sydämeen, missä eräs apteekkari ja tri Rivers yhdessä olivat käsitelleet heitä niiden narkoottisten aineiden jäleltä, joita he jollain tavoin olivat joutuneet nauttimaan. Kun he olivat jälleen tulleet tajuihinsa, antoi Carpentaria sekä lääkärin että apteekkarin mennä. Nuo kolme miestä, kaksi valkoihoista ja yksi neekeri, olivat siis nyt yksin kassaholvissa.

"No niin, sir", sanoi Pratt, joka oli vaalea, puhelias mies ja jolla juuri nyt oli selvä käsitys omasta merkityksestään tämän omituisen näytelmän keskipisteenä. "Se tapahtui näin: Kun olin saanut ryypyn…"

"Minkä ryypyn?" kysyi Carpentaria tiukasti.

"Sen ryypyn, jonka toinen ajaja tarjosi minulle."

"Mikä toinen ajaja?"

"Niin, siinä oli toinenkin ajaja, sir."

"Kaupungin univormussa?"

"Niin, sir."

"Kuka hän oli? Mikä hänen nimensä oli?"

"En tiedä, sir. Minusta tuntui, että hänen kasvonsa olivat minulle jollain tavoin tutut, mutta en voi muistaa hänen nimeään. Kysyin häneltä hänen nimeään, ja hän vastasi: Älä koeta viisastella, Pratt, sinä olet saanut hiukan liikaa hattuusi."

"Ja olitteko saanut liikaa?"

"En, sir. En tietenkään. Olin ollut kaksi kertaa pankissa täydessä lastissa, ja tämän kuorman piti olla viimeinen, ja…"

"Ettekä ollut juonut mitään?"

"En mitään mainittavaa, sir. Lasin portteria Shortin kahvilassa tullessani ensi kerran takaisin ja tuopillisen tai puolitoista olutta Redcliffen kahvilassa tullessani toisen kerran takaisin."

"Ja siinä oli varmasti kaikki?"

"Niin, sir, paitsi pientä viskyntippaa, joka oli taskumatin pohjalla."

"Mutta miten tuo toinen ohjaaja voi tarjota teille ryyppyä? Oliko hänellä väkijuomia mukanaan?"

"Ei, sir. Vain taskumatti. Se on kylmää työtä, sir. Ja kuten olette huomannut, oli tänä iltana erikoisen ilkeä ilma."

"Mitä hän sanoi? Onko teillä tapana ottaa vastaan ryyppyjä ihmisiltä, joiden nimeäkään ette muista?"

"Niin, hänhän oli virkaveli, sir, univormuinen, ja hän sanoi, että hän oli saanut jotain sydämenvahvistusta suoraan Madeirasta, joka piti lämpimänä keskellä talveakin ainakin kaksi tuntia."

"Mutta eihän nyt oltu keskellä talvea?"

"Ei, ei. Mutta koska hänellä kerran oli sydämenvahvistus kunnossa, oli minusta parasta koettaa sitä."

"Ja koetettuanne sitä?"

"Se oli todellakin ihanaa, sir. En ollut koskaan elämässäni ollut paremmalla tuulella, ja ajattelin itsekseni, että olisi parasta merkitä muistiin tuon aineen nimi ennenkuin unohdin sen. Kysyin mieheltä mikä sen nimi oli ja otin lyijykynän ja paperia taskustani, mutta silloin voin hieman pahoin eikä kynä tahtonut pysyä kädessäni."

"Te istuitte ajajan istuimella?"

"Niin, sir."

"Ja siinä kaikki, minkä voitte muistaa?"

"Niin, sir. Lukuunottamatta, että minä jonkinlaisessa unessa luulin joutuneeni vankilaan liian nopeasta ajosta, ja valo kopissa oli sammunut ja tuli maanjäristys."

"Voitteko nähdä mitä toisella ajajalla oli yllään univormutakin alla?"

"En, sirl."

"Entä te?" Carpentaria kääntyi äkkiä sudanilaisen puoleen. "Joitteko te myöskin?"

"Kyllä, sahl."

"Entä sitten?"

Sudanilainen värähti ja pudisti päätään.

"Ettekö muista mitään?"

"Kyllä, sah!"

"Te tarkoitatte kai ettette muista! Ja kun mr. Ilam tuli ulko-ovelle ja meni sisään, pyysi hän teitä odottamaan ulkopuolella?"

"Niin, sah!"

"Voitte mennä molemmat", sanoi Carpentaria. "Tulkaa luokseni huomenna kello kahdeksan, jos teitä tarvitsisin."

"Kyllä, sir", sanoi Pratt.

"Hetkinen", sanoi Carpentaria neekerille. "Antoiko mr. Ilam tai joku toinen teille paperin, joka teidän piti antaa ovenvartialle?"

Sudanilainen pudisti kaunista neekeripäätään.

"Mitä ihmettä!" kysyi Pratt hämmästyneenä, "ettekö tullut luokseni ja antanut lappua Wigginsille ja mennyt sitten tiehenne ja tullut uudelleen hetkisen kuluttua?"

Sudanilainen pudisti uudelleen päätään.

"Heitä on ollut kaksi, sir", sanoi Pratt Carpentarialle. "Tämä mies on uskollinen kuin kulta."

"Minulla olla veli", sanoi neekeri, "samanlainen minä."

"Missä veljenne on? Sudanilaiskylässä?"

"Niin, sah."

"Menkää noutamaan häntä", sanoi Carpentaria.

Kun hän seuraavassa silmänräpäyksessä oli yksin Sydämessä, tunsi hän kiusausta ilmoittaa asia yksinkertaisesti poliisille päästäkseen irti siitä. Mutta halu päästä omin voimin arvoituksen perille voitti.

Hän avasi oven ja meni ulos. Wiggins oli paikallaan niin ylenmäärin tarkkaavaisena kuin ihmisten tapa on silloin kuin heitä on syytetty huolimattomuudesta.

"Onko jotain tapahtunut, Wiggins?"

"Ei, sir. Ei mitään."

"Minä tulen heti takaisin. Jos sudanilainen tulee, niin odottakoon hän täällä."

"Kyllä, sir."

Hän meni ulos Keskuskadulle, joka oli miltei tyhjä. Viimeiset vieraat olivat lähteneet ja ainoana elonmerkkinä suurella liikennetiellä oli lyhdynsytyttäjä, joka kulki sammuttamassa kaasulyhtyjä, jotka paloivat siltä varalta, että sähkövalaistus menisi epäkuntoon ja kadunlakaisija, joka ajoi monimutkaista lakaisukonetta, jonka edessä oli kaksi hevosta. Näyttelypalatsin kello osoitti puoli tuntia yli sulkemisajan. Kuu kurkisti itäisten kattojen yli.

Carpentaria meni autovajaan ja pääsi sisään, tosin vaivalla, sillä se oli lukittu. Hän halusi tutkia lähemmin autoa, joka oli näytellyt niin suurta osaa kaappauksessa. Hän sai sen vedetyksi keskelle vajaa, missä oli voimakas sähkölamppu.

"Ottakaa tikkaat ja katsokaa, onko auton katolla mitään", sanoi Carpentaria eräälle uniselle vartialle.

"Vain tämä, sir.", sanoi mies ja ojensi alas takin ja lakin — molemmat Ilojen Kaupungin univormun näköisiä.

"Onko vartia mennyt maata?" kysyi Carpentaria, joka sai päähänpiston.

"Kyllä, sir."

"Herättäkää hänet ja sanokaa, että haluan puhua hänen kanssaan."

"Hänen odottaessaan ovenvartiaa tutki Carpenteria tarkoin auton pyöriä, jotka jo ensi kerralla olivat johtaneet hänen ajatuksensa erääseen määrättyyn suuntaan. Sitten tuli vartia, ei niin nopeana ja valmiina kuin vartian tulee olla.

"Ei kukaan voi kai tulla tähän vajaan teidän näkemättä häntä?" kysyi Carpentaria häneltä.

"Ei kukaan", vastasi vartia varmasti.

"Mutta niistä, jotka menevät ulos, te ette pidä niin tarkkaa lukua?"

"En tietenkään, sir. Ei voi tulla ulos, ellei ole ollut sisälle, ja jos ne ovat päässeet sisään, niin on kaikki paikoillaan."

"Aivan niin. Koettakaahan nyt muistella. Eikö heti tämän auton sisääntultua mennyt ulos mies, jota ette tuntenut?"

"Sitä en voi muistaa. Ymmärrättehän, sir…"

"Kyllä ymmärrän. En moiti teitä mistään. On luonnollista, että ajattelette niinkuin ajattelette, vaikkei se olisi oikeinkaan. Mutta muistatteko nyt esimerkiksi nähneenne sinipukuisen, harmaatukkaisen miehen tulleen ulos?"

"Kyllä, totisesti luulen niin, sir."

"Oletteko varma siitä?"

"Oh ei, en ole varma…"

"Katsokaa näitä pyöriä", keskeytti Carpentaria, "nämä ovat savimöhkäleitä, eikö niin?"

"Niin, sir."

"Missä auto on voinut ajaa saadakseen sellaista pyöriinsä?"

"Sen on täytynyt ajaa sitä tietä, joka vie joelle, pengermän alle, sir."

"Te olette nero, vartia. Olen myöskin ajatellut sitä paikkaa. Mutta miksi auto olisi ajanut sinne?"

"Ei, nyt te pistätte minut pussiin, sir."

"Sitten te ette kuitenkaan taida olla nero", sanoi Carpentaria.

Ja tutkittuaan autoa hyvin tarkoin, mutta tuloksetta, meni hän takaisin Kaupungin Sydämeen.

Sudanilainen odotti ulkopuolella, ja selviä merkkejä oli huomattavissa siitä, että Wiggins koetti riidellä hänen kanssaan. Wiggins ei ollut unohtanut tuota värillistä miestä, joka oli antanut hänelle väärennetyn kirjeen.

"No niin", sanoi Carpentaria. "Missä veljenne on?"

Mies pudisti alakuloisena päätään.

"Onko hän mennyt tiehensä?"

"On, sah!"

"Eikö kukaan koko sudanilaiskylässä tiedä, missä hän on?"

"Ei, sah!"

"Hm", sanoi Carpentaria. "Koska täällä ei ole mitään vartioitavaa, niin voitte mennä, Wiggins, ja te myös, neekeri."

Kahta minuuttia myöhemmin hän meni itämaisten puutarhojen poikki Thamesia kohti. Ja kuljettuaan parisataa metriä kuuli hän askeleita, nopeita, epäsäännöllisiä ja keveitä askeleita, jotka tuntuivat seuraavan häntä.

Hän kääntyi nopeasti, käsi pidellen revolveria taskussa, katsoakseen takaa-ajajaansa kasvoista kasvoihin. Mutta tämä olikin Pauline Dartmouth eikä kukaan muu. Hän antoi siis revolverin olla.