XXIV LUKU.

VENE.

Carpentaria ja Pauline jäivät seisomaan liikahtamatta, molemmat epäröivinä ja miettien tilannetta, johon nyt olivat joutuneet. Yö oli edelleenkin kirkas ja valoisa.

"Koko asema on muuttunut", sanoi Carpentaria vihdoin. "Uusi tekijä on tullut lisäksi."

"Mitä tekijää tarkoitatte?", kysyi Pauline.

"Tietysti teidän sisartanne!", vastasi hän hymyllä, joka ilmaisi Carpentariassa piilevän suuren veitikan. "Ajatelkaahan vain, miten mutkikkaaksi se tekee asian. Jos minun olisi tekeminen vain tuon salaperäisen miehen kanssa, jolla oli harmaa tukka ja sininen puku — ehkä tiedätte hänen kutsuvan itseään Jetsamiksi — niin voisin toimia oikein miehen tavoin, eikä kukaan siitä kärsisi. Mutta nyt, kun on nainen mukana pelissä…"

"Mistä sen niin varmasti tiedätte?", keskeytti Pauline.

"Voitteko epäillä sitä?"

"En voi ymmärtää, että hän voisi käyttäytyä siten."

"Ehkä hän tunsi tuon miehen ennestään?" sanoi Carpentaria.

"Oi, ei, ei varmastikaan", sanoi Pauline. "Ei ikinä."

"Silloin hänellä on joka tapauksessa merkillinen vaikutusvoima sisareenne."

"Ette suinkaan tarkoita hypnotismia tai jotain senkaltaista?"

"Mutta Rosie on tuskin puoleksikaan hänen ikäisensä."

"Eihän ikä vaikuta mitään sellaisissa asioissa", sanoi Carpentaria. "Ei, se riippuu katseista, epämääräisestä myötätunnosta ja sivuseikoista, jotka ovat vielä niitäkin mitättömämpiä. Sitäpaitsi sisarenne kyllä on vanhempi kuin puolet tuon miehen iästä."

"Voi", sanoi Pauline rukoilevalla äänellä, "nyt minun täytyy saada luottaa siihen, että te autatte minua. Rosie voi olla vaarassa, hän voi tehdä jotain hyvin tyhmää, sekaantua johonkin sellaiseen kuin tuo Ilam-serkun poisvieminen. Mitä meidän on tehtävä?"

"Niin, hän tekee todellakin tyhmyyksiä", sanoi Carpentaria, "jos asiaa katsotaan aivan käytännölliseltä, arkipäiväiseltä kannalta. Mutta en luule hänen olevan vaarassa. En luule hänen enemmän kuin teidenkään olevan sellaisia naisia, jotka joutuvat vaaraan, ellei siihen ole sangen suurta syytä. Ja mitäkö meidän on tehtävä? Minulla on päähänpisto. Mrs. Ilam kai voi hyvin?"

"Kyllä, ainakin muutamaan tuntiin hän ei tarvitse mitään?"

"Tuletteko sitten kanssani virralle? Tahdon tehdä tutkimuksia siellä."

"Kyllä!" sanoi Pauline.

Heidän kulkiessaan toistamiseen itämaisten puutarhani läpi kertoi Carpentaria Paulinelle mitä hän tiesi, auton väärinkäytöstä.

Suunnaton pengermä, joka rajoitti puutarhoja Thamesiin päin, oli peitetty marmorikatoksella, joka kohosi korkealle vedenpinnan yläpuolella. Pengermä kulki yhtenäisenä rantaa myöten, mutta muutamin paikoin sitä katkaisivat tunnelit, jotka veivät alas rannalle. Erästä näistä teistä, joka oli erittäin savinen, epäili Carpentaria auton käyttäneen.

"Ainoa syy, mikä autolla voi olla ajaakseen sitä alas", sanoi Carpentaria heidän puhuessaan asiasta, "täytyy olla, että he ovat lastanneet jotain veneeseen alhaalla virran luona. Ettekö tekin luule niin?"

"Kyllä", myönsi Pauline, "ellei ehkä heittäkseen jotain virtaan."

"Mitä!" huudahti Carpentaria. "Ruumiinko?"

"Ei", vastasi Pauline rauhallisesti, "ei ruumista. Minä ajattelin niitä kahtatuhattaviittäsataa puntaa, jotka kerroitte varastetuiksi."

Carpentaria mietti asiaa.

"Se on todellakin hyvin viisaasti ajateltu", sanoi hän. "Mutta miksi he olisivat heittäneet ne virtaan?"

"On vuoksi", sanoi hän, "tai oikeammin oli vuoksi puoli tuntia tai tunti sitten. He ovat ehkä upottaneet rahat onkiakseen ne ylös jälleen tilaisuuden sattuessa."

"Minä toistan", sanoi Carpentaria, "että se on hyvin viisaasti ajateltu."

He olivat jo matkalla alaspäin leveintä noista kolmesta tiestä, jotka johtivat puutarhoista alas joelle, ja millä he selvästi näkivät autonjäljet, kun Carpentaria äkkiä pysähtyi.

"Hiljaa!" kuiskasi hän. "Ettekö kuule aironloisketta?"

He kuuntelivat.

"Kuulen", sanoi Pauline. "Ja eikö tuo ole vene, joka raapii hiekkaa?"

Tie katosi salaperäiseen hämärään heidän edessään, he eivät voineet nähdä sen päätekohtaa, mutta ääni kuului varsin selvästi pienen tunnelin läpi.

"Menkäämme takaisin", sanoi Carpentaria, "ja kiivetkäämme pengermälle. Sieltä voimme nähdä kaiken. Mutta olkaa hiljaa."

Hetkistä myöhemmin he hiipivät pengermälle. He kumartuivat yhtaikaa rinnakkain, ja tirkistivät pienten pilarien välistä. Pauline päästi puoliksi tukahutetun huudahduksen, mutta Carpentaria sai hänet kädenliikkeellä vaikenemaan.

Rosie — Rosie eikä kukaan muu — souti venettä vähän matkaa rannasta. He voivat selvästi nähdä hänen kasvonsa, hänen vaatteensa, hänen hattunsa kuutamossa. Hän nousi nyt seisomaan veneessä ja veti sen rannalle iskemällä venekoukun pitkänomaiseen kiveen rannalle. Sitten hän hyppäsi maihin. Mutta omituisinta oli, että hän meni tuon suuren, pitkänomaisen kiven luokse ja nosti sen ylös suurella ponnistuksella, minkä jälkeen hän horjuvin askelin sai sen kannetuksi veneeseen. Carpentaria käsitti nyt, ettei se ollut kivi, vaan yksi noista arkuista, joissa tavallisesti lähetettiin kultaa Ilojen Kaupungista. Hän näki myös, että arkkuun oli kiinnitetty kahdentoista jalan mittainen nuora, jonka päässä oli korkkia. Rosie meni nyt veneeseen, työnsi sen rannasta, ja tultuaan muutaman metrin päähän heitti hän raha-arkun jokeen. Kun se oli tehty, laski hän veneen maihin, kiinnitti veneen muurissa olevaan rautarenkaaseen ja meni. Hän oli suorittanut koko jutun sangen taitavasti.

Heti hänen kadottuaan pengermän alle hypähti Pauline ylös.

"Minun täytyy mennä hänen luokseen — minun täytyy kysyä häneltä mitä hän tällaisilla teoilla tarkoittaa."

"Anteeksi", sanoi Carpentaria, "mutta sitä ette saa tehdä. Jos nyt puututte asiaan, tuhoatte koko työmme."

"En oikein ymmärrä", sanoi Pauline.

"Neiti Dartmouth", sanoi hän vakavasti ja pyytävästi, "ei ole epäilystäkään siitä, että sisarenne on osallisena tässä salaliitossa tai mikä se nyt lieneekin. Olen aivan varma siitä, että hän toimii hyvistä, hyväntahtoisista ja rehellisistä vaikuttimista. Mutta hän on jokatapauksessa siinä osallisena. Siksi meidän täytyy, mikäli mahdollista, kohdella häntä salaliittolaisena…"

"Mutta tahdotteko…"

"Olen tietysti valmis suurimpaan hienotunteisuuteen hänen suhteensa", sanoi Carpentaria. "Mutta jos tuo veneessäolija olisi ollut joku muu kuin sisarenne, olisimmeko silloin paljastaneet itsemme? Tuskinpa vain! Olisimme seuranneet asian kehitystä se etu puolellamme, että me nyt tiesimme jotain sellaista salaliittolaisista, jota he luulivat salaisuudekseen. Se asia, että veneessäolija oli sisarenne, ei saa muuttaa toimintatapaamme. Ja sallikaa minun lisätä, neiti Dartmouth, että te ensin tulitte luokseni minun sisareni vuoksi. Olemme hänellekin jotain velkaa, eikö niin?"

"Niin", vastasi Pauline. "Mitä siis nyt teemme?"

"Minä ehdotan, että menemme takaisin teidän huvilaanne katsomaan onko sisarenne tullut takaisin. Oliko hän luvannut valvoa mrs. Ilamin luona viimeksi hänen kanssaan puhuessanne?"

Pauline päästi huokauksen, joka merkitsi "kyllä."

"Hän ei tehnyt mitään viittausta siihen suuntaan, että hän menisi ulos?"

"Ei. Ja…"

"Ja mitä?"

"Voinko kertoa sen teille?" huokasi Pauline. "Niin, kai minun täytyy se tehdä. Olen varma siitä, että Rosie tarkoitti vain hyvää, mutta ei ollut hänen vuoronsa tänä yönä valvoa mrs. Ilamin luona."

"Kenen vuoro sitten?"

"Sairaanhoitajattaren."

"Ja teidän sisarenne sai vuorojärjestyksen muutetuksi?"

"Niin, hän sanoi hoitajattaren tarvitsevan vapaapäivää, ja käski hänen mennä lomalle vuorokauden ajaksi."

"Milloin tämä tapahtui?"

"Noin kello kuudelta iltapäivällä, luullakseni."

"Ja missä sairaanhoitajatar on?"

"Hän meni konserttia kuulemaan Queens Halliin ja jää yöksi joidenkin tuttaviensa luokse."

"Ja sisarenne luulee hänen olevan nukkumassa?"

"Niin luulen", sanoi Pauline.

He palasivat hitaasti takaisin huviloille. Carpentaria tahtoi kernaasti kiiruhtaa, mutta Paulinea tuntui jokin salaperäinen voima pidättävän. Hän vapisi ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi palata huvilaan. Mutta vihdoin he seisoivat Ilamin sivuoven edessä.

"Mitä minun on tehtävä?"

"Emme nähneet sisartanne puutarhoissa", sanoi Carpentaria, "niin että hän luultavasti on palannut takaisin. Ei hän voisi olla mrs. Ilamin luota poissa niin kauan, vai mitä? Menkää katsomaan, onko hän tullut takaisin ja onko hän mrs. Ilamin huoneessa. Jos hän on siellä, niin urkkikaa häneltä."

"Mutta miten? Mitä kysyn? Kysynkö onko hän ollut ulkona?"

"Ei millään ehdolla!" huudahti Carpentaria. "Olkaa kuin ette tietäisi mitään. Teidän täytyy olla hyvin varovainen. Joko hän kertoo teille totuuden, tai hän…"

"Valehtelee! Valehtelee!" huudahti Pauline, "Sanokaa vain suoraan! Myöntäkää vain, että kehoitatte minua toimimaan petoksellisesti häntä kohtaan, jota rakastan enemmän kuin ketään muuta maailmassa."

"Jos tässä tarvitaan teeskentelyä", sanoi Carpentaria, "niin ettehän te ainakaan ole sitä alkanut. Olemme varmat sisarenne hyvistä aikeista. Mikä muu voi tulla kysymykseen? Muutaman päivän kuluttua, ehkä jo huomenna, on kaikki selvillä. Menkää nyt heti. Minä odotan teitä."

Pauline pudisti surullisesti päätään, avasi eteisen oven avaimellaan ja aikoi mennä sisään, kun Carpentaria pysähdytti hänet.

"Hetkinen", sanoi hän. "Sanoitte hänen luulevan, että te olette vuoteessa?"

"Niin, sanoin 'luultavasti'."

"On tärkeää ettei hän saa selville, että olette ollut ulkona. Voitte helposti teeskennellä, että teidät on joku melu herättänyt. Eikö niin?"

Hän hymyili Carpentaria-hymyään.

Pauline koetti hymyillä takaisin ja katosi ovesta. Sisään päästyään hän hiipi ylös rappuja omaan huoneeseensa. Hän tunsi olevansa kuin varas. Ulos tullessaan oli hänellä yllään aamupuku, ja hänen tukkansa oli epäkunnossa. Hän meni mrs. Ilamin huoneen ovelle ja kuunteli jännittyneesti. Ei ääntäkään kuulunut. Jos hän totteli Carpentariaa, täytyi hänen nyt mennä sisään, ja hänen täytyi kantaa väärää naamiota sisarensa nähden, jota hän rakasti niin paljon kuin hän voi ketään rakastaa. Ei, hän ei voinut mennä sisään! Hänen jalkansa eivät tahtoneet kannattaa. Oli parasta huutaa häntä.

"Rosie!"

Hänen äänensä oli niin heikko, että hän tuskin itsekään kuuli sitä. Sisältä ei kuulunut vastausta. Ja hän huusi vielä kerran, tällä kertaa kovemmin.

"Rosie, kuule!"

Sitten hän avasi oven parin tuuman verran. Kuului hameiden kahinaa, ja Rosie tuli. Hän oli nähtävästi hyvin kiihoittunut.

"Mitä on tapahtunut? Oletko sairas?" kysyi Rosie.

"Heräsin johonkin meluun", sanoi Pauline, ja hänestä tuntui siltä kuin olisi Carpentaria kuiskannut hänen korvaansa mitä hänen piti sanoa. "Ja luulin että täällä oli ehkä jotain hullusti."

"Ei", sanoi Rosie, "Mutta sinä olet omituisen näköinen. Sinulla on kai ollut painajainen! Peloitit minua niin kovin."

Pauline ei heti vastannut.

"Et ole riisuutunut. Et ole ollut nukkumassa", sanoi hän vihdoin. "Luulin sinun nukkuvan leposohvalla."

"Niin, sen aion tehdäkin", sanoi Rosie. "Olen istunut lukemassa. Ja sitäpaitsi tuo Ilam-serkun katoaminen on niin kamala. Missähän hän mahtaa olla?"

"Hänkö", vastasi Pauline kuivasti, "hän tulee varmasti takaisin huomenna. Hän on kai mennyt kaupunkiin."

Rosie haukotteli.

"Ehkäpä", myönsi hän.

"Niin, hyvää yötä sitten, Rosie", sanoi Pauline ja tarttui sisarensa käteen.

"Hyvää yötä."

"Miten kylmä kätesi on", sanoi Pauline. "Oletko ollut ulkona?"

"Ulkona? Mitä tarkoitat?"

"Ulkona parvekkeella?"

"Ei, en ole tuolilta liikahtanut. Hyvää yötä vain!"

He katsoivat hetkisen toisiinsa. Molemmat teeskennellen, mutta molemmat sittenkin hellästi. Ja äkkiä he suutelivat toisiaan intohimoisesti.

He olivat naisia.