XIV LUKU.

KAKSOISET ASTUVAT NÄYTTÄMÖLLE.

Oli omituista, mutta siitä huolimatta totta, että tapauksiin tässä kerrotun näytelmän toisessa näytöksessä hyvin suuresti vaikutti se, että Luke Shooter, nuorempi osakas Shooterin muotiliikkeessä, meni naimisiin. Luke Shooter ei sitä tiennyt. Luke Shooter ei ollut missään yhteydessä näytelmän kanssa; on päinvastoin hyvin luultavaa, ettei hän koskaan ole siitä kuullut, jos jätetään sanomalehdissä julkaistut pikku-uutiset lukuunottamatta. Mutta siitä huolimatta vaikutti hänen naimisiinmenonsa huomattavasti koko tapahtumakulkuun Ilojen Kaupungissa. Sillä hän oli mies, jolla oli hyväntahtoisuutta ja joka tahtoi, että ihmiset pitivät hänestä, ja siksi sai koko Shooterin suuri henkilökunta vapaata hänen hääpäivänään, joka sattumalta oli tiistaina 4 p. toukokuuta.

Sen verran Luke Shooterista.

Monet konttoriapulaisista viettivät suurimman osan päivää Ilojen Kaupungissa, joka nyt oli muuttunut Lontoon muotihuvitteluksi, ja heidän joukossaan olivat kaksoissisarukset Pauline ja Rosie Dartmouth. Pauline ja Rosie olivat konekirjoittajattaria Shooterin liikkeessä. He olivat kahdenkymmenenkuuden vuotiaita, pitkiä ja sangen solakoita, vaikka nuorempi, Rosie, ei ollut aivan niin solakka kuin Pauline. Pauline oli tumma, kun taas Rosie oli vaalea. Heidän liitossaan edusti Pauline tervettä järkeä, Rosie taas hyvää tuulta, ja molemmat yhdessä edustivat sangen suurta kauneutta ja suloa ja kolmenkymmenenviiden shillingin suuruisia viikkotuloja. Onhan selvää, että kaksi nuorta tyttöä, jotka yhdessä ansaitsevat satakahdeksankymmentä puntaa vuodessa ja elävät säästäväisesti pienessä asunnossa elämänhaluisina ja hyvillä mahdollisuuksilla suorittaa osan ostoksistaan, voivat pitää sangen hauskaa ja näytellä huomattavaa osaa maailmassa. Ja juuri niin Pauline ja Rosie tekivät.

He olivat orpoja ja olivat olleet sitä jo kauan.

He tulivat Ilojen Kaupunkiin maanalaisella raitiovaunulla asunnostaan Shepherds Bushissa, ja Pauline pani floriinin sisäänkäytävän vierellä olevaan laatikkoon heidän molempain puolesta, aivan kuin olisivat he olleet kaksi tavallista vierasta, mitä he sillä hetkellä olivatkin. Vain jotkut harvat kiinnittivät heihin huomiota, mutta aivan sattumalta, ja siksi, että he olivat sievästi puetut — ja olivat aivan toistensa näköisiä.

Ilojen Kaupunki sai Paulinen ja Rosien täyden suosion. Heti tultuaan Keskuskadulle he alkoivat innostua. Aurinko paistoi, liput liehuivat, raitiovaunut kiitivät eteenpäin, ja tuhannet kävijät antoivat kaupungille hauskan leiman. He eivät olleet vielä koskaan nähneet mitään Keskuskadun kaltaista pilareineen ja puoteineen, kirjavine ihmistulvineen ja valkoisine rakennuksineen.

"Tämä on aivan yhtä hienoa kuin ulkomailla, eikö niin?" sanoi Rosie.

"Parempaakin", sanoi Pauline.

Mutta niinpä ei kumpikaan heistä ollutkaan ollut Boulognea kauempana.

He pysähtyivät puodinikkunoihin, yhtä paljon koristeita ja korutavaraa katselemaan kuin katsomaan, oliko tukka tai vaatteet juuri sellaisessa kunnossa kuin päivänpaiste vaati. Tässä voidaan mainita, että heillä oli tummansiniset kävelypuvut, suuret valkoiset musliinihuivit kaulassa ja suuret, sinisen- ja mustankirjavat hatut. Se oli yksinkertaista, mutta moitteetonta. Tietoisuus tästä moitteettomuudesta sai aikaan, että he silmää räpäyttämättä kestivät muiden naisten tarkastavan katseen ja lukemattomien nuorukaisten silmänluonnit. Itse asiassa he olivat sataa aivan hurjia ilosta ja mieltymyksestä Ilojen Kaupungin elämään ja tunteesta, että olivat vapaita, mutta sitä he eivät tienneet. Ei. Sitä he eivät tienneet. He olivat varsin hienoja, ja se puki heitä.

"Tahtoisin mennä johonkin noista hauskoista vaunuista", sanoi Rosie.

"Niin, menkäämme", myönsi Pauline.

"Eivätkö ne ole ihania?" sanoi Rosie.

Ja vain se tyttömäinen hypähtelevä, keinuva tapa, jolla he sirosti astuivat vaunuihin, ilmaisi hehkuvan elämänhalun heidän suonissaan, aavistuksen, joka katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Rosien silittäessä hamettaan ja Paulinen avatessa kukkaroaan hansikoidulla kädellään antaakseen maksun kulettajalle, oli heillä molemmilla herttuattaren välinpitämätön ilme kasvoillaan.

Vaunu oli avoin ja istuimet siinä poikkipuolin, ja sen kiitäessä nopeasti alas Keskuskatua pitkin ja alituisesti kulkiessa toisten, vastakkaiseen suuntaan kulkevien vaunujen ohi, ohi suihkukaivojen, kukkapenkkien, norsujen, kameelien ja koko Ilojen Kaupungin omituisen maailman, kävi ilo hiukan liian hurjaksi Rosien helposti liikutetulle sydämelle. Hän istuutui lähemmä sisartaan, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.

"Entäpä jos kohtaamme hänet?" kuiskasi hän.

"Tässä ihmisvilinässä? Ei ikinä! Sitäpaitsi hän luultavasti ei nyt ole ulkona", sanoi Pauline.

Hän oli vain muutamaa minuuttia vanhempi kuin Rosie, mutta ei olisi voinut paremmin näytellä vanhemman sisaren osaa, vaikka hän olisi ollut kymmenen vuotta vanhempi.

"Mutta voihan olla, että tapaamme hänen äitinsä!" sanoi Rosie hiljaa.

"Mitä tyhjää, Rosie. Et kai kuvittele hänen olevan täällä, vai mitä?"

"En tiedä", sanoi Rosie ja nosti leukaansa. "Mutta jos tapaisimme heidät?"

"No, sitten tapaamme heidät", sanoi Pauline viisastellen.

"Puhutko sinä heille?" kysyi Rosie. "Minä en tahdo."

"Sen saamme nähdä, jos tapaamme heidät", sanoi Pauline.

"Ei, mutta katsohan", huudahti Rosie ihastuneena Keskiaukeasta, jolle he nyt olivat tulleet. Mutta pian hän päästi jälleen ihastuneen huudahduksen, ja tällä kertaa se ei koskenut Keskiaukean rakennuksia, vaan pitkää miestä, jolla oli suuri, punainen tukka ja jotain omituista liikkeissään, joka juuri meni suoraan kadun poikki vaunujen edestä, ja jatkoi matkaansa itämaisiin puutarhoja kohti.

"Tuolla!" huudahti Rosie", etkö näe häntä?"

"Kuka? Tuo punatukkainenko?"

"Niin, se on Carpentaria, eikö niin?"

"Niin todellakin, se on hän!" myönsi Pauline yhtä innostuneena kuin sisar.

"Oi", huokasi Rosie, kun vaunu vei heidät kauemmaksi yleisön suosikista. "Eikö hän ollut suurenmoinen! Aivan kuten kuvissa, vain vielä kauniimpi, eikö sinustakin?"

"En voinut nähdä häntä niin tarkoin", sanoi hienotunteinen Pauline.

"Voit kyllä", sanoi Rosie terävästi, "kyllä sinä ihailet häntä. Mutta sinä olet aina niin jäykkä."

Pauline hymyili rauhallisesti.

"Jospa vain voisimme tavata häntä, tulla esitetyiksi hänelle, tarkoitan", sanoi Rosie.

"Hyvä ystävä!" torui Pauline. "Älä nyt ole tyhmä. Hän on hirveän rikas."

"Tiedän sen", sanoi Rosie surullisena. "Mutta hän ei ole naimisissa. Miten sievä hän on!"

Siten nämä kaksi nuorta tyttöä istuivat kuten nuoret tytöt tavallisesti ja myönsivät suoraan olevansa ihastuneita mieheen, johon he koskaan eivät olleet tutustuneet, mutta kuten muut tytöt olivat he myös hyvin kainoja, kun se, jota he ihailivat, voi kuulla heidän sanansa.

Vaunu vei heidät hyvää vauhtia kaupungin toiseen päähän ja he alkoivat järjestelmällisesti 'läpikäydä' sitä, aina ilmapallosta (he eivät nousseet siinä ilmaan, mutta katselivat sitä) sudanilaiseen neekerikylään asti, sirkuksesta naisten näyttelyyn, krikettikentältä pantomiiniteatteriin, taidenäyttelystä, naisten iltapäiväteehen asti. Sinne he vihdoin joutuivat ja maksoivat juuri teestä, seitsemästä leivoksesta ja lisäkermasta, kun kello löi viisi. Silloin he muistivat, että juuri silloin aikoi sotilasorkesteri soittaa itämaisissa puutarhoissa, ja he päättivät mennä sitä kuulemaan, vaikka Carpentaria valitettavasti ei koskaan itse johtanut ennen iltaa.

He menivät Keskuskadun yli ja alas puutarhoihin johtavaa tietä myöten, kun Pauline äkkiä pysähtyi.

"Enpä olisi milloinkaan…" sopersi hän.

Ilamin huvilan portaita alas tuli suuri Ilam itse omassa korkeassa persoonassaan, ja häntä Pauline osoitti.

"Mitä me teemme?" kuiskasi Rosie. "Hän on paljon vanhempi kuin me, eikö totta? Ja sinä kun sanoit, ettemme tapaisi häntä!"

He menivät edelleen epävarmoina ja punastuen tuijottaen suoraan eteensä.

"Hei! Nuoret neitoset!" huusi Ilam.

Nyt oli tie täynnä väkeä, mutta Pauline ja Rosie olivat sattumalta ainoat nuoret naiset ulottuvilla, ja jos he olisivat olleet kuin eivät olisi kuulleet niin äänekästä ja selvää suuren Ilamin kutsua, olisi yleisö kiinnittänyt heihin enemmän huomiota kuin he halusivat. Siksi he pysähtyivät, edelleen punastuen, mikä puki heitä, ja hymyillen tavalla, joka enemmän kuin mikään muu ilmaisi heidän hyvän sydämensä.

Rosie sanoi ensiksi jotain. Hän oli nainen, ja oli sanonut juhlallisesti, ettei hän sellaisessa tapauksessa puhuisi Ilamille. Siis hän puhui ensin.

"Hyvää päivää, serkku", sanoi hän.

Siinä tavassa, jolla hän sanoi 'serkku' oli kokonainen perhetarina, joka on pian kerrottu. Mrs. Dartmouth, kaksoisten äiti, oli syntyään Ilam. Hän oli Josephuksen kuolleen sedän tytär ja siis Josephuksen isän veljentytär. Ja ennenkuin hän meni naimisiin, viittoiltiin siihen suuntaan, että tuolla mahtavalla soodavesikauppiaalla oli 'suunnitelmia' hänen suhteensa. Mutta siitä huolimatta hän meni naimisiin asianajokonttorin konttoristin kanssa. Rikkaan soodatehtailijan veljentyttären ei tule mennä naimisiin konttoristin kanssa. Tuloksena oli täydellinen ero. Mrs. Dartmouth antoi kaikkien Ilamien ymmärtää, että hän ja hänen miehensä tulivat mainiosti toimeen ilman heidän rahojaan — he välittivät viisi Ilamin miljoonista. Mrs. Dartmouth tapasi Josephuksen hänen isänsä hautajaisissa. Kymmenen vuotta myöhemmin tapasivat Rosie ja Pauline Josephuksen mrs. Dartmouthin hautajaisissa. He puristivat virallisesti toistensa kättä ja antoivat Josephuksen ymmärtää, että he eivät tahtoneet alentua vastaanottamaan rahoja siltä, joka oli halveksinut heidän äitiään, vaikka hän olisikin sitä heille tarjonnut.

Tämä oli tapahtunut seitsemän vuotta sitten, ja Pauline ja Rosie olivat nyt aivan yksin maailmassa, ja sitäpaitsi olivat vuodet opettaneet heille kärsivällisyyttä, ja heidän uteliaisuutensa oli herännyt heidän kuultuaan, että serkku oli ryhtynyt maailmankuulun Carpentarian liiketoveriksi, ja heidän perustaneen yhdessä Ilojen Kaupungin. He olivat siitä huolimatta, mitä he äsken olivat toisilleen sanoneet, sangen tyytyväisiä tavatessaan kuuluisan serkkunsa, joka kuitenkin oli miljonääri ja joka todellakin nyt näytti vähemmän ylpeältä ja jäykältä kuin hautajaisissa.

"Te taisitte koettaa päästä karkuun?" kysyi Ilam hymyillen.

"Ei, Josephus serkku", sanoi Pauline. "Miten voit? Et ole oikein terveen näköinen."

"En sitä olekaan", sanoi Ilam.

He tarttuivat toistensa käteen puutarhan aidan yli.

"Entä mrs. Ilam, hän voi kai hyvin toivoakseni?", sai Rosie sanottua kohteliaasti.

"Ei, ei lainkaan. Hän… kuulkaa, ettekö tahdo tulla sisään?"

Ja hän avasi portin.

"Asutko sinä täällä!" huudahti Rosie. "Ajattelehan, asua keskellä Ilojen Kaupunkia! Miten hauskaa, Ja miten kaunis huvila! Ajattelehan, miten hauskaa asua täällä näyttelyssä!"

Ja sitten he menivät huvilaan.

Perheviileys näytti lämpenevän kunnolliseksi tuttavuussuhteeksi.