XXIII LUKU.
Aune Lindström translation
KESKUSTELU PUUTARHASSA.
Pauline oli ensin niin hengästynyt, että näytti siltä kuin hän ei olisi saanut mitään sanotuksi. Carpentaria voi kuulla hänen kiireisen hengityksensä, joka kuului miltei nyyhkytykseltä, ja kuunvalossa hän voi nähdä sangen selvästi hänen punastuvat kasvonsa. Mutta hän ei voinut eroittaa hänen silmäinsä ilmettä. Siitä huolimatta hänen mieleensä tuli hänen niitä katsellessaan ajatus: hän on minulle vihainen.
"Mr. Carpentaria, tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne", sanoi Pauline vihdoin jäykästi.
"Parahin neiti Dartmouth", vastasi Carpentaria kohteliaalla ja hienostuneella tavallaan, "siitä olen iloinen. Mitä voin tehdä hyväksenne? Valitan suuresti, että teidän on tällä tavoin täytynyt juosta jälestäni."
"Olen seurannut teitä pitkän aikaa", sanoi Pauline ystävällisemmällä äänellä. "Ensin menin konttoriinne, sieltä kassaholviin, sieltä autotalliin, sieltä jälleen kassaholviin, ja nyt olen tässä. Näin teidän menevän puutarhojen läpi. Näyttää siltä ettei kukaan tahdo antaa teistä tietoja."
"Niinkö?" sanoi Carpentaria kysyvästi. "Sanokaa minulle nyt, mitä voin tehdä palvelukseksenne?"
Tyttö katsoi häneen tutkivasti. He olivat yksin yhdessä keskellä noita suunnattomia itämaisia puutarhoja. Noin sadan metrin päässä oli orkesterilava, Carpentarian suurimpien voittojen näyttämö. Ja kuitenkin tuntuivat hänestä tällä hetkellä hänen voittonsa mitättömiltä ja merkityksettömiltä. Paulinen persoonallisuus teki häneen syvän vaikutuksen. Hän mietti itsekseen, ettei koskaan nainen ollut katsonut häneen siten kuin tämä. Hänen katseessaan ei ollut ihailua, ei mitään ennakkoluuloja, ei mitään paitsi avointa ja järkevää tutkistelua. "Toivon suoriutuvani hyvin tästä tulikokeesta", ajatteli hän. Ja hänessä heräsi halu saada tuo nuori tyttö ajattelemaan hänestä hyvää, ihailemaan häntä, jumaloimaan häntä. Hän tunsi, että rakkauden ilme noissa tyynissä, rohkeissa, varmoissa silmissä olisi palkka kaikesta, mitä hän oli kärsinyt nelikymmenvuotisen elämänsä aikana. Sanalla sanoen: hän oli ihastunut häneen. Hän ei tiennyt, että Pauline tähän iltaan asti oli ihaillut häntä kaukaa niinkuin naisten on tapana ihailla sankareita.
"Ei kai kukaan ole sairaana, toivoakseni", sanoi hän.
Pauline ei ollut kuulevinaan sitä, vaan sanoi:
"Mr. Carpentaria, mitä olette tehnyt Ilam-serkulle?"
"Mitä?" huudahti Carpentaria sekä kysymyksen että tytön tyyneyden hämmästyttämänä.
"Arvelen teidän kuulleen mitä sanoin", vastasi Pauline. "Mitä olette tehnyt Ilam-serkulle? Missä hän on?"
"Neiti Dartmouth, kuvitteletteko hetkistäkään, että minä tietäisin missä Ilam on? Tahtoisin itse mielelläni tietää missä hän on. Minä etsin juuri häntä. En tiennyt jo olevan tunnettua, että hän on kadonnut. Aioin suoraan sanoen pitää sen salassa niin kauan kuin mahdollista…"
"Ei! Ei!" keskeytti tyttö hänet. "Toivoisin teidän olevan vilpittömän. Luulin teillä olevan rehelliset kasvot, mr. Carpentaria, ja siksi olen tullut luoksenne — tällä tavoin. Tulen suoraan sisarparkanne luota. Hän on epätoivoinen. Hän on kertonut minulle kaiken."
Carpentaria ei vastannut heti. Sitten hän jatkoi:
"Kertonut teille kaiken? Minkä sitten? Oletteko te ja Juliette tulleet niin pian ystäviksi?"
"Se on mahdollista", sanoi Pauline kuivasti. "Olen tavannut sisarenne kolme kertaa, mutta hädän hetkellä meidän naisten täytyy pitää yhtä. Neiti d'Avray ja minä asumme aivan vieretysten. Mikä on luonnollisempaa kuin että menin häntä tervehtimään tänä iltana? Ja koska tapasin hänet epätoivoisena, niin mikä oli luonnollisempaa kuin että kysyin häneltä, mikä häntä vaivasi, ja mikä oli luonnollisempaa kuin että hän luotti minuun, koska hänellä ei ole täällä ystävättäriä, vaikka hän on luonne, joka kaipaa myötätuntoa?"
"Vakuutan teille, neiti Dartmouth", sanoi Carpentaria, "etten lainkaan tiennyt sisareni epätoivosta — kuten te sitä kutsutte. Mitä hän on teille kertonut?"
"No, tietysti kihlauksestaan Ilam-serkun kanssa ja teidän vastustelustanne."
"Anteeksi, eivät he ole kihloissa", sanoi Carpentaria.
"Anteeksi", sanoi Pauline, "he ovat kihloissa. Tietääkö sitä kukaan muu paremmin kuin he itse?"
"No, niin", sanoi Carpentaria, "otaksukaamme, että he ovat kihloissa."
"He aikoivat mennä huomenna naimisiin", sanoi Pauline tyynesti.
"Huomenna!" huudahti Carpentaria hämmästyneenä. "Salaisesti?"
"Miksi yritätte olla hämmästynyt? Mitä salaisuuteen tulee, olette te pakoittanut heidät siihen, että sen täytyy tapahtua salaa, koska sisarenne pelkää teitä."
"Ja nyt, koska serkkunne on kadonnut, eivät he voi mennä naimisiin", sanoi Carpentaria, "siitä tämä surkeus."
"Miksi olette ryhtynyt sellaisiin äärimmäisiin toimenpiteihin, sellaisiin julmiin ja häijyihin toimenpiteihin?" kysyi Pauline täynnä suuttumusta. "Voin sangen hyvin ymmärtää, että te, suuri taiteilija, ette voi olla kuin muut ihmiset, voin ymmärtää, että te voitte tehdä hullutuksia ja merkillisiä tekoja. Voin käsittää, että uhmaatte lakia ja uhmaatte mitä vaikeinta vaaraa. Mutta en voi käsittää, että olette niin julma sisarellenne ja niin suunniltanne, että annatte viedä mr. Ilamin väkivalloin pois."
Hänen poskensa hehkuivat.
"Väkivalloin?" mutisi Carpentaria.
Sitten hän nauroi ääneen, kovasti, äänekkäästi, kuten hänen tapansa oli. Hänen naurunsa kaikui läpi autioiden puutarhain.
"Luuleeko Juliette, että olen väkivalloin antanut viedä hänen sulhasensa pois?" kysyi hän.
"Tietysti!" sanoi Pauline. "Siitä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä huhuja. Väitetään teidän joutuneen riitaan hänen kanssaan ja surmanneen hänet."
"Lorua!" sanoi Carpentaria, ja yskähdettyään jatkoi hän: "Neiti Dartmouth, tahdotteko katsoa minua silmiin. Sanon teille, ettei minulla ole mitään tekemistä serkkunne katoamisen suhteen, ja etten tiennyt mitään hänen aikeistaan mennä huomenna naimisiin Julietten kanssa."
Pauline katsoi häneen epäillen.
"Kunniasanallanne ?"
"Ei", sanoi Carpentaria ylpeästi, "ei kunniasanalla. Kun puhun henkilölle siten kuin nyt puhun teille, ja sanon jonkun asian olevan niin tai näin, niin se pitää paikkansa. En tahdo tukea väitteitäni kunniasanoilla."
"Uskon teitä", sanoi Pauline hiljaa, ja hän loi katseensa alas.
"Kiitos!" sanoi Carpentaria. "Annatteko minulle kätenne?"
Ja Pauline ojensi hänelle varmasti kätensä. Ja Carpentaria ajatteli, että se oli hyvin hieno ja hyvä käsi puristaa.
"Tiedättekö", sanoi hän, "teiltä oli hyvin rumasti tehty kuvitella minua sellaiseksi hirviöksi."
"No niin", sanoi Pauline, "ehken oikeastaan uskonutkaan sitä. Mutta olin teille vihainen, koska asetuitte avioliittoa vastaan. Toivottavasti ette kiellä olleenne sitä vastaan."
"Ei", sanoi Carpentaria, "sitä en kiellä."
"Entä syy siihen?"
"En voi sanoa sitä teille", sanoi hän, "koska olette Ilamin serkku. Ehkä olen syyttänyt häntä väärin, niinkuin te syytitte minua väärin. Mutta voin vakuuttaa teille, että minulla on parempi syy siihen. Oi, neiti Dartmouth", lisäsi hän, "voipa sattua, että tulette vielä äärettömästi katumaan sitä, että tulitte Ilojen Kaupunkiin."
"En koskaan", sanoi Pauline.
"Se on hyvin kohteliasta", huomautti Carpentaria.
"Me joudumme syrjään asiasta", sanoi Pauline toisella äänensävyllä. "Jätin sisarenne hyvin surulliseen tilaan. Ellei teillä ole mitään tekoa Ilam-serkun häviämisen suhteen, niin kuka sen on tehnyt?"
"Ehkä hän on itse mennyt", sanoi Carpentaria. "Mahdotonta!" vastasi Pauline.
"Niin minustakin", myönsi Carpentaria. "Ensin ajattelin, että hän oli näytellyt suurenmoisen ilveilyn katoamalla mitä vaikuttavimmalla tavalla. Mutta tämä ilveily kestää todella liian kauan ollakseen ilveily. Se voi jo ehkä olla murhenäytelmä."
"Ja ketä te epäilette?" kysyi Pauline kärsimättömästi.
"Jos minä olisin teidän sijassanne", oli Carpentarian omituinen vastaus, "niin kysyisin sisareltanne, neiti Rosielta."
"Rosielta!"
"Niin, Rosielta."
"Mr Carpentaria, mitä ihmettä te tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että sisarenne ehkä tietää, jotain, asiasta. Missä hän on tällä hetkellä?"
"Hän valvoo mrs. Ilamin luona hoitajattaren sijasta."
"Sitä todellakin epäilen", sanoi Carpentaria varmasti.
"Mutta olen nähnyt hänet siellä."
"Se kuuluu vakuuttavalta", sanoi Carpentaria, "mutta epäilen sittenkin."
"Minun täytyy kai ajatella, että itse asiassa olette järjiltänne", huomautti Pauline tyynesti.
"Me olemme kaikki jossain määrin järjiltämme. Muuten ei sisarenne pitäisi niin pitkiä neuvotteluja parvekkeelta epäilyttävien miesten kanssa joka ikinen yö."
"En oikein käsitä —" alkoi Pauline aavistaen pahaa.
"Ette kai tarkoita, että ette tiedä erään salaperäisen henkilön käynneistä Ilamin huvilassa?"
"En ole niistä aivan tietämätön", sanoi Pauline suoraan. "Olen myös tuntenut uteliaisuutta tuota miestä kohtaan. Näin hänet itse eräänä yönä. Puhuin hänen kanssaan. Samoin sisareni. Mutta en ole sen jälkeen nähnyt enkä kuullut hänestä. Eikä Rosiekaan."
"Sitten minun täytyy ilmoittaa teille asianlaita", sanoi Carpentaria lujasti. "Minä olen myös utelias tuon omituisen olennon suhteen, ja tätä uteliaisuutta tyydyttääkseni olen valvonut sangen monta yötä. Ja minä voin nyt ilmoittaa, ettei vain tuona ensimmäisenä yönä tänne saavuttuanne, vaan jokaisena yönä on sisaranne puhunut tuon henkilön kanssa huoneensa ikkunassa."
"Kuka hän on? Mitä hän tahtoo?" kysyi Pauline hermostuneesti.
"Sen kysymyksen aioin tehdä teille", sanoi Carpentaria vastaukseksi.
"Minä en ainakaan tiedä mitään."
"Kun puhuitte hänen kanssaan, kuten myönnätte tehneenne, eikö hän pyytänyt teiltä jotain?"
"Kyllä, ja minä kieltäydyin sitä tekemästä."
"Mutta sisarenne? Mitä hän teki?"
"Oh, mr. Carpentaria", mutisi Pauline, "voinko luottaa teihin?"
"Tiedättehän voivanne."
Pauline kertoi hänelle kokonaan mustan laatikon tarinan.
"Ja sen jälkeen", huomautti Carpentaria, "on sisarellanne kohtauksia tuon miehen kanssa."
"Minä luulen sittenkin teidän erehtyneen. Rosie ei koskaan salaisi sellaista minulta."
"On hyvin helppoa saada selvä asiasta," sanoi Carpentaria. "Menkäämme teidän huvilaanne ja katsokaamme, onko neiti Rosie mrs. Ilamin huoneessa niinkuin te luulette. Voin sanoa teille aivan suoraan arvelevani, että neiti Rosie tietää jotain mr. Ilamin häviämisestä. Olen varma siitä, niin, jopa tiedänkin, että juuri tuo omituinen vieras on vienyt hänet pois, ja koska tämä omituinen vieras puhuu neiti Rosien kanssa joka yö — no niin, tehkää itse johtopäätös."
Pauline hätkähti.
"Niin", sanoi hän matalalla äänellä, "menkäämme katsomaan."
Ja he menivät kävellen rinnakkain puutarhojen läpi.
"Minä odotan täällä", sanoi Carpentaria heidän päästyään Ilamin huvilan sivuovelle. "Te voitte mennä katsomaan, onko mitään erikoista tapahtunut talossa, ja erikoisesti, onko sisarenne vielä paikoillaan, ja sitten tulette ilmoittamaan minulle. Minä odotan täällä."
Pauline meni vastaamatta taloon. Parin minuutin kuluttua hän palasi. Hänen silmissään oli kyyneleitä.
"No niin?" kysyi Carpentaria.
"Rosie ei ole talossa", vastasi hän. "Mrs. Ilam on yksin. Onneksi hän nukkuu. Kaikki on rauhallista. Mutta Rosie —"
Hän päästi nyyhkytyksen.