XXVI LUKU.

TYHJÄ MAKUUHUONE.

Ilamin huvilassa oli vain kaksi ihmistä, joilla oli oikeus olla siellä, ja ne kaksi olivat mrs. Ilam ja Rosie Dartmouth. Mutta nämä kaksi naista eivät suinkaan olleet yksin talossa. Se oli suuri talo, jota voi kutsua huvilaksi enemmän sen rakennustavan ja parvekkeitten vuoksi kuin sen suuruuden ja muodon perusteella. Useimmat huvilat ovat pitkiä ja matalia, tämä oli pitkä, muttei matala. Ensimmäisessä kerroksessa oli vastaanottohuoneita ja keittiöpuoli, toisessa kerroksessa oli makuuhuoneet, ja sen yläpuolella olevassa puolikerroksessa palvelijoiden huoneet Mutta siihenkään ei rakennus vielä päättynyt, sillä sen yläpuolella muodosti terävä katto vielä suuren ullakon, jota käytettiin varastohuoneena. Sinne päästiin pieniä portaita myöten, ja sitä valaisi kaksi pientä ullakkoikkunaa.

Ensimmäinen kerros ja puolikerros olivat nyt pimeinä ja tyhjinä. Toisessa kerroksessa oli mrs. Ilamin huone ainoa, missä oli ihmisiä, ja siellä seisoi Rosie uunin ääressä levottomana odottaen. Sitä valaisi vain ruusunpunainen suuri lamppu, joka loi valokehän halvaantuneen yöpöydälle valkoisine liinoineen; kaikki muu, Rosiekin, oli puolipimeässä.

Rosie seisoi nähtävästi kuunnellen jotakin — ovi oli raollaan — ja muutamia hetkiä mietittyään hän meni ovesta ulos ja sitten ylös portaita. Siinä missä ne päättyivät, näki hän suuren ullakonoven aukenevan, ja salalyhtyä kantavan miehen tulevan siitä ulos. Hän sulki oven huolellisesti jäljestään ja tuli sangen huolettomasti alas portaita, ja sitten varovaisemmin palvelijoiden kerroksen läpi toiseen kerrokseen.

Se oli Jetsam — yhä yllään ikuinen sininen pukunsa.

Portaat ja käytävä olivat pimeät lukuunottamatta sitä heikkoa valoa, joka säteili mrs. Ilamin makuuhuoneesta. Mr. Jetsam liikkui aivan äänettömästi, sillä hänellä oli paksut huopapohjat kengissään. Hän ei heti huomannut Rosieta käytävässä, ja kun hänen lyhtynsä valo sattui häneen, hätkähti hän. Rosie ei liikahtanut.

"En odottanut teidän olevan täällä", sanoi hän, Rosie loi häneen rauhallisen katseen ja meni sanaakaan sanomatta alas portaita.

"Tahtoisitteko puhua kanssani?" kysyi Jetsam.

Hänen äänellään oli se merkillinen ominaisuus, että se oli miltei kuulumaton, mutta sittenkin aivan selvä.

Rosie nyökkäsi.

Jetsam osoitti mrs. Ilamin makuuhuoneen avointa ovea, mutta Rosie pudisti päätään.

"Miksei?" kysyi hän.

Rosie pudisti uudelleen päätään ja meni alas ruokailuhuoneesen. Äärettömän varovasti avasi Jetsam sen oven ja sulki sen heidän sisään tultuaan.

"Meidän olisi parempi olla ylhäällä", sanoi Jetsam lempeästi nuhdellen. "Pieninkin liikahdus on vaarallinen. Asian näin ollessa voi pieninkin risahdus turmella kaiken."

"En voi puhua siellä", sanoi Rosie.

"Mutta mitä se merkitsee, kun mrs. Ilam ei voi lainkaan liikkua eikä päästää äännähdystäkään?", kysyi Jetsam.

"Vain se seikka, että hän voi kuulla, saa minut suunniltani", sanoi Rosie. "Minä olen kerta kaikkiaan sellainen. Tiedän sen olevan naurettavaa, mutta en voi sille mitään. Minun täytyy kertoa teille, että minulla on ollut kamala kohtaus Paulinen kanssa."

"Kohtaus? Ette kai ole riidelleet?" kysyi Jetsam levottomana.

"Ei, mutta minä valehtelin hänelle mitä pahimmin, ja mikä on pahempi, en luule hänen uskoneen minua."

"Hän epäilee teitä jostakin?"

"En tiedä, toivon, ettei hän epäile. Mitä hän muuten voisi epäillä? Hän on koko ajan ollut vuoteessa."

"Se on totta", sanoi Jetsam miettivästi. "Se on totta! Te olette ollut suurenmoinen. En voi koskaan, koskaan kiittää teitä kylliksi. En luullut olevan olemassa teidän kaltaistanne naista. Te olette osoittanut minulle suurinta myötätuntoa, mitä koskaan olen saanut osakseni. Ilman teitä en olisi voinut saada mitään aikaan, mutta kiitos teidän käy kaikki nyt hyvin. Vääryys tulee jälleen sovitetuksi. Ellen saa sitä tehdyksi, niin surmaan itseni."

"Älkää sanoko niin", pyysi Rosie.

Jetsam hymyili. Sitten hän kohotti salalyhtynsä ja valaisi Rosien kasvoja. Tämä ei edes räpäyttänyt silmääkään.

"Te olette hyvin kalpea", sanoi hän.

"Mitä muuta voisin olla?" sanoi Rosie. "Te olette mennyt paljon pitemmälle — paljon pitemmälle kuin koskaan olisin kuvitellut. Te olette ohjannut minua."

"Ei", sanoi Jetsam. "Sen on teidän oma hyvyytenne tehnyt. Teidän myötätuntonne onnettomia kohtaan on sen tehnyt. Vakuutan teille, etten koskaan ollut niin rohkea… ennenkuin lapasin teidät parvekkeella. Kadutteko sitä nyt? Jos te pyydätte minua luopumaan suunnitelmistani ja menemään tieheni, niin menen."

Rosie hymyili surumielisesti.

"En pyydä sitä", sanoi hän. "Mutta vapisen ajatellessani, mitä olette tehnyt."

"Älkää sitä pelätkö", sanoi Jetsam. "Ellen ole turvassa täällä, missä sitten olisin turvassa? Eikö tämä ole viimeinen paikka, missä kukaan voi luulla minun olevan… saaliini keralla?"

"Mutta palvelijoiden poislähettäminen", sanoi Rosie.

"Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa", sanoi Jetsam.

"En vieläkään ymmärrä, miten voin sen tehdä", sanoi Rosie vielä muistellen mitä hän oli tehnyt. "Ja miten voin selittää sen Paulinelle huomenna, sitä en lainkaan käsitä."

"Huomenna", sanoi Jetsam, "on kaikki kunnossa jollain tavoin. Silloin te voitte jälleen puhua totta. Ja suorititteko kaikki minkä pyysin veneen suhteen?"

"Kyllä."

"Ettekö tavannut ketään?"

"En ketään."

"Ja te avasitte veneen tapin ja päästitte sen ajelehtimaan?"

"Ei!" huudahti Rosie hämmästyneenä. "Pyysittekö minua tekemään niin?"

"Anteeksi", sanoi Jetsam, "mutta se oli tärkein kohta koko jutusta. On mitä tärkeintä, ettei kukaan tiedä veneestä."

"Sitä en käsittänyt", änkytti Rosie. "Olen niin pahoillani. En ymmärtänyt…"

"Valitan, etten puhunut kyllin selvästi", sanoi Jetsam. "Ymmärrättehän, että pengermää tarkastellaan määrättyjen väliaikojen kuluttua, ja jos he nyt saavat nähdä veneen, mitä sitten?"

"En todellakaan muista teidän pyytäneen sitä", väitti tyttö.

"Joka tapauksessa", sanoi Jetsam, "ansaitsette mitä suurinta kiitosta. Mutta…"

"Te varmaan haluaisitte, että menisin nyt ja upottaisin veneen? Eikö niin?"

"Minä en voi pyytää sitä. Se on todella liikaa…"

"Ei, ei", sanoi Rosie intohimoisesti. "Minä menen tekemään sen. Mutta jos kohtaan vartian?"

"Te olette pääjohtajan serkku. Teillä on oikeus huvitella veneellä yöllä ja päivällä."

"Niin, siinä olette oikeassa.", myönsi Rosie. "Nyt menen. Tulen takaisin hetkisen kuluttua. Oletteko valmis siihen mennessä kuin tulen takaisin?"

"Kyllä", sanoi Jetsam.

"Kaikki on hyvin?" kysyi hän, ja hänen äänessään oli levottomuutta.

"Aivan hyvin", vastasi Jetsam. "Sallikaa minun kiittää teitä vielä kerran."

Äkkinäisellä liikkeellä hän tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Rosie punastui ja vavahti. Sitten Jetsam avasi oven ja he menivät halliin.

"Minun täytyy noutaa hattuni", sanoi Rosie.

He menivät ylös.

"Minä menen nyt luotanne", sanoi Jetsam. "Voitteko suoriutua yksin?"

Rosie nyökkäsi. Jetsam asetti lyhdyn käytävän hyllylle ja meni ylös portaita. Rosie meni huoneeseensa. Tullessaan ulos hattu päässään, huomasi hän ensi kerran, että Paulinen huoneen ovi oli raollaan. Hän työnsi sen varovasti auki ja kurkisti sisään. Kuutamo loisti heikosti sisään, ja hän näki, ettei vuoteessa ollut ketään ja ettei sitä oltu lainkaan käytetty. Levottomat aavistukset täyttivät hänen mielensä. Oliko Pauline valehdellut hänelle aivan niinkuin hän oli valehdellut Paulinelle? Oliko hänen osansa Jetsamin salaliitossa paljastettu? Ei, mahdotonta! Ja kuitenkin… hän muisti kuulleensa tai luuli kuulleensa soittokellon soivan hiukan ennen kuin mr. Jetsam tuli. Hän oli unohtanut puhua siitä mr. Jetsamille. Ja mr. Jetsam ei ollut voinut kuulla sitä, muuten hän olisi kysynyt sitä häneltä. Entäpä jos joku piti heitä silmällä kuitenkin. Ja missä Pauline oli? Pauline sanoi menevänsä maata, ja kas! Vuode oli koskematon! Levottomana hän sulki oven.

Hän muisti Jetsamin uhkauksen surmata itsensä, jos suunnitelma epäonnistuisi, ja hän epäröi lähteä tehtäväänsä suorittamaan.