XIX LUKU.

ILOJEN KAUPUNGIN SYDÄN.

Ilojen Kaupungin Sydämen asema oli yksi kaupungin salaisuuksia. Se ei sijainnut siellä missä sen olisi odottanut sijaitsevan. Hallitusrakennus, missä kaikki pääkonttorit olivat, sijaitsi Keskuskadun lähellä, sen eteläpäässä. Se oli nelikerroksinen rakennus, missä yli sata konttoristia teki työtä seitsemän tuntia joka päivä.

Yli suunnattoman tontin oli siroiteltu joukko pienempiä virastorakennuksia, missä osastojohtajat, Ilamin ja Carpentarian varakuninkaat, hallitsivat. Mutta Ilojen Kaupungin Sydän ei ollut missään niistäkään.

Hyvin harvat henkilöt niidenkin joukossa, joiden nimi oli merkitty kaupungin palkkalistoille, tiesivät missä Sydän sijaitsi, sillä siitä ei koskaan puhuttu. Sellaisesta ei puhuta. Ja ne, jotka kävivät Ilojen Kaupungissa, eivät, omituista kyllä, koskaan ajatelleet kaupungin Sydäntä. Kaikkein mielenkiintoisinta oli, että Ilojen Kaupungin salaisuudet eivät herättäneet yleisön uteliaisuutta. Niin ihmeellinen on yleisö.

Sydän, jonka nyt paljastan, sijaitsi Juttujenkertomishallin alla, Keskuskadun pohjoispäässä, vasemmalla puolen, jos tuli sisään pohjoisista porteista. Kertomishalli oli Carpentarian keksintöä — yksi hänen parhaitaan. Kahden ja neljän, viiden ja seitsemän ja puoli kymmenen ja sulkemisajan välillä voi maksaa kuusi penceä sisäänpääsymaksua ja mennä juttuhalliin kuuntelemaan amerikkalaisten irlantilaisten ja englantilaisten kertojien esityksiä, joiden ainoana velvollisuutena oli istua nojatuolissa pienellä näyttämöllä ja kertoa hullunkurisia kaskuja. Koko huvitus oli siinä. Se oli yksinkertaisinta mitä voi kuvitella, mutta kuitenkin yksi parhaita numeroita Ilojen Kaupungissa. Se oli alusta alkaen ollut vetonumero. Pikku halli oli aina täynnä väkeä, eniten miehiä. Täytyy myöntää, että naiset eivät olleet siihen niin ihastuneita. Joko he nauroivat väärissä paikoissa tai he kääntyivät miestensä, sulhastensa, setiensä, veljenpoikiensa puoleen ja kysyivät, oliko tämä todella kertomuksen loppu, ja jos niin oli, pyysivät he miehiään, sulhasiaan, setiään ja veljenpoikiaan selittämään, mikä siinä oli niin hullunkurista.

No niin, Ilojen Kaupungin Sydän oli suoraan tämän iloisen ja naurun täyttämän paikan alla. Juttujen kertojien esittäessä kaskujaan maan pinnalla, tehtiin mitä vakavimpia töitä muutamia jalkoja alempana, maan alla. Sallikaa minun selittää.

Kaikki käsittävät, että kun neljäsataatuhatta ihmistä maksaa kukin shillingin sisäänpääsymaksua, kerääntyy sangen, sievoinen summa Ilojen Kaupungin sulkemisajaksi, sillä silloin tulee lisäksi kaikki ne rahat, mitä osa kävijöistä käyttää kaupungissa sisään… pääsymaksua lukuunottamatta.

Kaikki nämä rahat joutuvat kaupungin Sydämeen, Ja siksi — sitä kutsutaankin kaupungin sydämeksi.

Sydän oli pitkä, matala huone, joka oli valaistu sähkövalolla ja sisältäpäin päällystetty betonilla. Keskellä oli suunnaton kassakaappi, jonka yläreuna pii suunnilleen lattian tasalla, mutta joka hydraulisella voimalla voitiin nostaa ylös, niin että yläreuna ulottui miltei kattoon asti, ja sen ovet voitiin silloin avata. Sen ympärillä oli pieniä, maalaamattomia puupöytiä, joilla oli pieniä ja suuria kaavoja, kuparilapioita ja teräslaatikoita. Muutamat tuolit täydensivät kalustoa.

Ne shillingit, jotka kävijät pistivät kassalaatikoihin, putosivat suoraan maanalaiseen huoneeseen, johon päästiin vain maanalaista käytävää myöten molemmista sisäänkäytävistä. Sillä tavoin ei niillä virkailijoilla, jotka vartioivat kassalaatikoita, ollut aavistustakaan niistä rahoista, jotka kerran oli pistetty laatikoihin. Rahat keräsi ja laski aivan toinen virkailijajoukko, joka kävi maanalaisissa huoneissa joka kolmas tunti ja toi saaliin lippaihin lukittuina erikoisesti sitä varten valmistetuissa, vaatimattoman näköisissä vaunuissa Sydämen ainoalle ovelle. Ja Sydämen ainoa ovi ei suinkaan ollut Keskuskadulle päin, se oli kadun suuntaiselle käytävälle, joka oli juuri niin leveä, että yhdet vaunut kerrallaan voivat siitä kulkea. Eräs Sydämen virkailijoista vastaanotti ja kuittasi raha-arkut, ja vei ne sisään. Mutta ei hän eikä rahojen kerääjä saanut tulla Sydämeen itseensä.

Samana iltana kuin salainen kohtaus Julietten ja Ilamin välillä oli tapahtunut, ei tavallinen väki vartioinut Sydämen ainoaa ovea, vaan pitkä sudanilainen, ja hänen vierellään oli automobiili ohjaajineen. Automobiili kuului niihin moniin, jotka toivat rikkauksia Ilojen Kaupungista pääkonttoreihin Lontoossa ja Länsipankissa King Williams Streetin varrella. Autot kulkivat yöllä kaksi kertaa viikossa, ja pankin konttorit pidettiin erikoisesti auki niiden vastaanottamista varten. Automobiileihin, jotka kulettavat suuria rikkauksia, kiinnitetään vähemmän huomiota, jos ne kulkevat yöllä.

Sydämen sisällä oli kolme henkilöä — Ilam itse, keski-ikäinen mies nimeltä Gloucester, joka koko päivän punnitsi kultaa ja hopeaa ja joka oli Sydämen johtaja ja kolmas oli pankin konttoristi.

Gloucester punnitsi parhaillaan kultarahoja, konttoristi laski rahalippaita ja kasasi ne yhteen nurkkaan lähelle ovea, ja Ilam ei tehnyt mitään paitsi että hän katseli suunnattoman rahakaapin ovea, kaapin, joka nyt oli nostettu ylös ja seisoi avoinna ja tyhjänä. Tämän päivän ja kahden edellisen kuluessa oli saatu sisään yli miljoona shillinkiä porteilla, osaksi kiitos erään suunnattoman juhlan, jonka Nuorten miesten kristillinen yhdistys pani toimeen, ja osaksi kiitos ilman. Miljoona shillinkiä painaa noin seitsemän tonnia. Miltei koko tämä rahamassa oli lähetetty Lontooseen ja Länsi-Pankin kuuluisaan varmuusholviin, oli vain muutamia arkkuja jälellä. Mutta sitäpaitsi oli noin kymmenentuhatta puntaa kultaa, joka painoi noin 100 kiloa, ja tätä kultaa automobiili odotti.

"Seitsemän hopea-arkkua, mr. Gloucester", sanoi konttoristi, "ja kaksi kultaa."

"Minä saan muut valmiiksi muutaman minuutin kuluttua", vastasi mr. Gloucester.

"Minä panen siis tarkastuskaavat kuntoon", sanoi konttoristi.

"Niin, tehkää se", sanoi mr. Gloucester, joka oli tarkka vanhus, silmälasit nenällään. Ja hän jatkoi kullan punnitsemista.

Juuri tällä mielenkiintoisella ja jännittävällä hetkellä kääntyi paksu teräsovi saranoillaan, ja sisään tuli sinipukuinen mies, jolla oli harmaa tukka pehmeän hatun alla. Mr. Gloucester, joka oli hiukan huonokuuloinen ja likinäköinen, ei nähnyt eikä kuullut hänen tuloaan. Eikä sitä tehnyt Ilamkaan, joka nyt oli kaapissa mittaamassa sen hyllyjä. Mutta pankin konttoristi, joka seisoi oven vieressä, näki miehen sangen selvästi. Ja hän hypähti pystyyn joko pelosta, hämmästyksestä tai pelkästä hermostumisesta.

Mies sulki oven jälestään.

"Mitä…" alkoi konttoristi.

"Menkää huoneen toiseen päähän", sanoi mies käskevästi.

"Mr. Ilam!" huusi konttoristi kunnioittavasti, mutta peloissaan.

"Menkää huoneen toiseen päähän!" toisti mies. Nyt konttoristille selvisi, että miehellä oli revolveri. Mr. Gloucester huomasi nyt myös miehen revolvereineen, ja mr. Ilam tuli ulos panssarikaapista kuin peikko rasiastaan.