VII LUKU.

KISSA.

Carpentaria seurasi häntä niin hiljaa kuin mahdollista hänen kääntyessään kulmasta ja mennessään suoraan alas Keskuskatua.

Ilojen Kaupungin suuri liikennesuoni oli luonnollisesti aivan tyhjä ja autio. Sen suihkukaivot olivat vaiti, sen hauskat pienet vaunut poissa, liput laskettu alas. Tummaa yötaivasta vastaan vaikuttivat valkoiset rakennukset aavemaisilta, ainoa merkki elämästä oli Näyttelypalatsin suuri valaistu tornikello, joka osoitti kaksikymmentä yli kaksitoista. Kahdesta tuhannesta ihmisestä, jotka olivat Ilojen Kaupungin palveluksessa, oli enemmän kuin puolet mennyt kotiinsa Lontooseen ja monta sataa nukkui heitä varten rakennetuissa taloissa Keskuskadun eteläpäässä. Muut, noin sata, olivat hajallaan koko kaupungissa, joko vartioimassa tai nukkumassa. Joillakin oli oikeus nukkua vartiollaan, mutta ne miehet, jotka muodostivat hyvin järjestetyn palovahdin, olivat valveilla.

Eikä kuitenkaan ollut muita eläviä olentoja kadulla kuin nuo kaksi johtajaa. Ilam meni kadun poikki ja kääntyi alas avenueta pitkin, joka kulki esitelmäsalin ja eläinkokoelman välillä. Carpentaria seurasi häntä turvallisen välimatkan päässä kätkeytyen tummien varjojen suojaan hiipiessään eteenpäin. Eläintarhasta kuului monien villipetojen tukahutettu karjunta, niiden kärsiessä unettomuutta ja kaivatessa takaisin erämaahan.

Näiden petojen ulvonta yössä kuului kamalalta, ja Ilamin pysähtyessä pienen oven eteen eläintarhan eteläpäässä jähmettyi Carpentaria kauhusta. Oliko Ilamin tarkoitus antaa salaperäinen kantamuksensa leijonille ja tiikereille?

Mutta Ilam kulki eteenpäin. Seuraava rakennus, jonka ohi he kulkivat, oli sähkölaitos, joka oli täydessä työssä, sillä se kävi yöt ja päivät Ilojen Kaupungissa. Ilam hiipi pitkin laitoksen etusivua ja kiihdytti vauhtiaan. Onneksi olivat ikkunat seitsemän jalkaa maasta, eikä häntä siis voitu nähdä sisältä.

Ilam kääntyi jälleen ja meni Huvittelupuistoon ja risteillen keinujen, liukuratojen, hauskojen talojen ja lammikoiden välistä meni hän suoraan sen läpi.

Ja sitten äkkiä Carpentarialle selvisi, minne Ilam aikoi.

Huvipuiston takana ja kaupungin alueen rajalla oli suuri maa-alue, jota oli käytetty varastopaikkana. Toisin paikoin oli maa täällä mukurainen kuin kamelin selkä, toisin paikoin siinä oli kuoppia. Täällä oli joukottain irtonaista maata, ja yllinkyllin lapioita ja kuokkia.

Kun Ilam oli tullut keskelle tätä autiota aluetta, laski hän muitta mutkitta taakkansa maahan pienen harjanteen viereen, joka kohosi pienen kaivannon vieressä. Hän otti lapion ja koeteltuaan, miten löyhää maa oli, otti hän omituisen kantamuksensa ja laski sen varovaisesti kuoppaan. Sitten hän kiipesi lapio kädessä ylös vieremälle ja alkoi ajaa multaa kuoppaan. Se oli-hyvin helppoa työtä. Viiden minuutin kuluttua oli hänen taakkansa peitetty useamman jalan paksuisella multakerroksella.

Carpentaria, joka oli maaharjanteiden suojassa, ryömi lähemmäksi.

"Maa maaksi, tuhka tuhaksi, tomu tomuksi!", kuuli hän Ilamin sanovan juhlallisesti.

Hämmästyttävä näky! Onko mitään omituisempaa kuin nähdä hyvin kunnianarvoisen miehen tekevän rikoksen?

Kun työ oli tehty, meni Ilam tiehensä ja kulki vain muutaman jalan päästä Carpentarian ohi.

Kun Ilam oli kadonnut, hypähti Carpentaria kiivaasti alas kuoppaan ja alkoi lapioida kuin mieletön. Kohtalo oli hänelle suotuisa, sillä hän sai tuon mustan mytyn esiin lyhyemmässä ajassa kuin se oli peitetty. Hän veti sen hitaasti ylös kuopasta, ja hitaasti, miltei vastenmielisesti veti hän peitteen syrjään. Hän oli ensi kosketuksesta asti ollut varma siitä, että se oli ihmisruumis. Etkä hän erehtynytkään. Yön pimeydessä hän voi nähdä miehen kasvot ja kädet vaaleampina kohtina. Ruumis ei vielä ollut jäykkä. Hän mietti hetkisen, mutta veti sitten tulta tulitikkuun. Hän toivoi tuulen sen sammuttavan, mutta tuuli säästi sitä, se loisti kirkkaana ja valaisi ruumiin kasvoja. Ja ruumis oli tuon juopuneen miehen.

Tuhat kysymystä vaati vastausta Carpentarian sielussa.

Hän tiesi tässä tapahtuneen rikoksen, murhan. Hänen velvollisuutensa lain mukaan oli noutaa oikeuden edustaja poliisin hahmossa. Mutta hän ajatteli jälleen, ettei koko pataljoona poliiseja ja tuomareita voisi tehdä rikosta tekemättömäksi, herättää kuollutta eloon ja tehdä syyllistä viattomaksi. Hän ajatteli myös poliisilaitoksen kömpelyyttä ja niitä monia ikävyyksiä, jotka olivat sen yhteydessä, sitä suunnatonta vahinkoa, jonka se voisi tuottaa Ilojen Kaupungille sen avajaiskautena. Sitäpaitsi hän pelkäsi kuolemantuomioita, ja hän oli rohkea mies, vaikka olikin taiteilija. Hän päätti nopeasti, että hän itse pyrkisi tämän asian perille, ja että se valta, joka tähän sekaantuisi, ei olisi kuningaskunnan, vaan Carpentarian!

Paria minuuttia myöhemmin hän oli saanut käsiinsä suuret työntökärryt, leveät työntörattaat ja työnsi niillä eteenpäin sitä taakkaa, joka oli painanut Josephus Ilamin hartioita. Hän sai sen varovasti ja kiertoteitä Keskuskadulle ja oman huvilansa lähelle. Yö oli nyt käynyt yhä pimeämmäksi, ja alkoi putoilla sadepisaroita.

Äkkiä hän pysähtyi ja kuunteli. Hän oli nyt tullut aivan noiden kahden huvilan läheisyyteen. Hän oli nyt kuulevinaan askeleita, mutta ei äännähdystäkään kuulunut hänen korviinsa, ja jälleen hän tarttui-työntökärryjen kädensijoihin. Kun hän oli tullut keskelle tietä, joka johti huviloihin, ja aikoi juuri kääntyä omaansa, kuuli hän selviä askeleita ruohossa.

— "Kuka se on? Onko siellä joku?" huusi ääni.

Se oli Ilamin ääni, ja se vapisi pelosta. Carpentaria hiipi oman talonsa seinän suojaan ja antoi työntökärryjen, jotka nyt näyttivät ruumispaareilta, seistä keskellä tietä. Epäselvästi näki hän Ilamin hahmon tulevan tietä myöten, näki hänen pysähtyvän epäröiden paarien ääreen, kumartuvan, ja sitten hän kuuli huudon — kauhun huudon — äänekkään, kiihkeän ja kaikuvan, ja Ilam juoksi pois. Carpentaria kuuli hänen juoksevan ylös portaitaan omaan huvilaansa ja haparoivan ovea. Sitten kuului, miten ovi paiskattiin kiinni.

Niin nopeasti kuin mahdollista hän syöksyi kärryjen luo, työnsi ne omaan puutarhaansa ja sieltä vajaan, minkä hän sulki huolellisesti riippulukolla.

Hän seisoi hetkisen epäröiden tiellä ja odotti Ilamin talosta vielä jotain merkillistä tänä yönä. Hänen uteliaisuutensa tuli palkituksi. Nyt tuli huvilasta hyvin ihmeellinen saattue. Ensin tuli vanha mrs. Ilam yllään koreanpunainen aamupuku ja valkoinen yömyssy ja kädessään lamppu, jossa oli suuri varjostin. Carpentaria voi nähdä lampun vapisevan hänen kädessään. Hänen kätensä vapisivat aina, vaikka pää oli hiljaa. Hän tuli alas portaita tavalla, joka todisti hänen korkeaa ikäänsä, eteensä tuijottaen, ja häntä seurasi hänen poikansa, joka tuli pelokkaana jälessä. Lamppu loi pimeyteen suuren keltaisen valokehän, ja välistä mrs. Ilam kohotti sitä, niin että se valaisi äidin ja pojan kasvoja. He tulivat keskelle tietä. Satoi nyt hyvin rankasti.

"Tiesin, ettei se olisi täällä", kuiskasi Ilam pelästyneellä äänellä. "Sellaiset asiat eivät jää kauemmaksi. Mutta minä näin sen. Näin peitteen ja hiukan kasvoja."

Mrs. Ilam katsoi ympärilleen.

"Lorua, Jos", torui hän katsoen moittivasti poikaansa. "Se on vain kuvittelua."

"Se ei ole mahdollista", sanoi Josephus. "Minä näin sen, se makasi ruumispaareilla. Äiti — se näky tulee koko elämäni ajan minua seuraamaan."

"Älä puhu niin ääneen, lapsi", keskeytti mrs. Ilam. "Sinun pitäisi mennä maata."

"Mitä hyödyttää mennä maata", vastusti poika. "Kuule! Minä hautasin hänet aivan varmasti. Jätin hänet sinne ja tulin suoraan tänne, paitsi että pysähdyin puhumaan tallivartian kanssa, joka sanoi hevosten olevan suunniltaan pelosta. Puhuin hiukan miehen kanssa, ja tapaan sen paareilla keskellä tietä. Ja nyt se on jälleen poissa."

"Tule sisään", sanoi mrs. Ilam.

"Ja mikä on voinut peloittaa hevosia? Se osoittaa…"

"Tule sisään", toisti mrs. Ilam. "Minä lämmitän sinulle hiukan maitoa, ja sitten sinun pitää koettaa nukkua."

"Nukkua!" sanoi Ilam. ",Äiti, et saa mennä luotani!"

Ja niin menivät molemmat jälleen sisään ja ovi sulkeutui. Mutta yläruudusta loisti valo koko yön.

Carpentaria nukkui hiukan, hän tuskin koettikaan sitä. Hän nousi ylös seitsemältä, pukeutui ja meni parvekkeelle. Sade oli lakannut, ja oli ihana sunnuntaiaamu, lämmin ja päivänpaisteinen. Koko maisema näytti niin valoisalta ja herttaiselta, että tuskin voi uskoa todeksi sitä, mikä kuusi tuntia sitten oli tapahtunut.

Ilamin talossa olivat kaikki uutimet alhaalla. Hän otaksui, että ainakin yläkerroksen ikkunat jäisivätkin peittoon ja hämmästyi senvuoksi suuresti, kun itse mrs. Ilam näyttäytyi ikkunassa ja avasi sen. Hän hämmästyi vielä enemmän kun hän hetkistä myöhemmin näki hänen avaavan oven ja hyvin arvokkaana menevän tien yli hänen omaan huvilaansa. Hän tiesi mrs. Ilamin olevan hyvän ystävän Julietten kanssa ja Julietten pitävän hänestä. Hän ihaili itsekin häntä, mutta vain siksi, että hän oli niin vanha ja arvokas ja koska hänellä oli niin hämmästyttävän suuri elinvoima. Että tuo vanhus voi tehdä rikoksia, se oli hänestä sangen luonnollista. Hän piti häntä naisena, joka kykeni kaikkeen. Hänen täytyi varoittaa Juliettea.

Kello kahdeksan toi palvelija hänelle ranskalaisen aamiaisen, jonka avulla hän — Julietten vaikutuksesta — voi jotenkin kestää lunchiin asti. Ja samalla kuin aamiainen tuli myös kuten tavallisesti kissa Beppo. Aamiaisena oli kaksikorvainen kuppi täynnä maitoa, tuore leivänpala ja hiukan voita. Beppo näytti lujasti päättäneen jakaa aamiaisen hänen kanssaan odottamatta. Carpentaria teki kuten hänellä usein oli tapana, otti leivänpalan lautaselta ja kaatoi maitoa lautaselle. Ja Beppo, jolle maito oli parasta maailmassa, hyppäsi pöydälle ja alkoi lipoa maitoa kollin-tavallaan. Se oli liponut neljä kertaa, kun se ei enää huolinut. Se katsoi isäntäänsä, ja sen keltaisissa silmissä oli hämmästynyt ja kiusaantunut ilme. Tämä ilme vaihtui seuraavassa silmänräpäyksessä hurjaksi kauhuksi. Se hengitti vaivalloisesti ja sitä kai pyörrytti, sillä se vääntelehti pöydällä ja pisti molemman etukäpälänsä maitoon, joka pirskui kaikille tahoille. Sitten kissa päästi kauhean huudon jäi silmäterät laajenivat auringonpaisteesta huolimatta, ja se kaatui kouristuksen vallassa. Se läähätti nopeasti ja lyhyeen ja vihdoin se putosi pöydälle.

Se oli kuollut.

Tuskin kolme minuuttia sitten se oli ollut kissa, joka oli täynnä voimaa, seikkailuhalua ja elämää ja joka oli ottanut useimmat elämän tapaukset hauskalta kannalta.