XV LUKU.

JOSEPHUS TEKEE EHDOTUKSEN.

"Niin, sellaisena hän on maannut aina viime yöstä asti", sanoi Josephus heidän jälleen tultuaan alas, "ja lääkärit —ᵣ meillä on ollut kaksi — sanovat, että hänen iässään on parantuminen mahdotonta. Hänen täytyy syödä juoksevaa ruokaa, ja hän voi liikuttaa silmiään niin paljon kuin näitte, mutta muuten hän ei voi liikkua eikä tietenkään puhua."

Hän oli vienyt nuoret sukulaisensa yläkertaan, ja tuon vanhan rouvan näkeminen, joka makasi siinä kuin ruumis vuoteessa sairaanhoitajatar vuoteensa ääressä yhtä liikkumattomana, oli tehnyt Paulineen ja Rosieen syvän vaikutuksen. Totta puhuen teki koko talo heihin masentavan vaikutuksen. Se oli suuri ja ylellinen, mutta ei läheskään niin suurenmoinen kuin rikkaan Ilamin asunnolta olisi voinut odottaa. Ilam ei ollut rikkaan miehen näköinen, hän ei puhunutkaan kuin rikas mies, ja molemmat nuoret tytöt alkoivat vähitellen käsittää, miten hyödytän rikkaus on sille, jolla ei ole kylliksi mielikuvitusta voidakseen tehdä sillä jotain. Lyhyesti sanoen, heidän oli sääli Ilamia.

"Meidän on sääli sinua", sanoi Rosie hiljaa.

"Ja täällä minä olen yksinäni", jatkoi Ilam. "Mitä minä teen? Mitä voi yksinäinen mies ylimalkaan tehdä. Minulla on sairaanhoitajatar. Voin saada viisikymmentä sairaanhoitajatarta, jos tarvitsen. Ja voin saada palvelijoita. Mutta mitä ovat sairaanhoitajattaret ja palvelijat? Te ymmärrätte asemani, eikö totta?"

"Niin, täydellisesti", sanoi Pauline.

He joivat uudelleen iltapäiväteetä Ilamin salissa, Ilam joi teensä suurina kulauksina.

"Tunnen olevani aivan poissa suunniltani", sanoi hän.

"Niin, se on luonnollista", sanoi Rosie ystävällisesti.

"Kuten voitte käsittää, on tässä kylässä kovin paljon tekemistä. Mutta miten voin siitä selvitä, kun äiti-raukkani on niin sairas. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä hän oli minulle. Uskoin hänelle kaiken — kaiken."

Ilamin pienissä silmissä näkyi kyyneleitä. Nämä kyyneleet suuren, voimakkaan miehen silmissä saivat Rosien katsomaan ulos ikkunasta.

"Toivoisin, että voisimme sinua auttaa", sanoi Pauline hetken kuluttua.

"Tekisimme mitä tahansa", sanoi Rosie.

Ilam katsahti ylös.

"Te voitte tehdä kaiken minun hyväkseni", sanoi hän. "En uskaltanut pyytää teitä, mutta koska itse sanotte… Ja minä pidän huolen siitä, että se maksaa vaivan. Luvatkaa siihen."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Pauline pelästyneenä Rosien pannessa takaisin pöydälle palan kaakkua, jonka hän oli ottanut.

"Tulkaa tänne asumaani", sanoi Ilam suoraan.

"Mekö molemmat?"

"Niin, molemmat."

"Sitä emme todellakaan voi tehdä", sanoi Pauline.

"Ei, ei tietenkään. Mutta eikö se olisi suurenmoista", sanoi Rosie.

"Miksi ei?" kysyi Ilam. "Te olette omat herranne, eikö totta? Mikä teitä voi estää?"

"No, ymmärräthän", sanoi Pauline vakavasti, "että meillä on elatuksemme huolehdittavana, ja meillä on asuntomme, ja…"

"En tiedä, miten paljon te kaksi ansaitsette", sanoi Ilam, "mutta minä maksan teille mielelläni kolme kertaa niin paljon, mitä se lieneekin."

"Siitä tulee viisisataaneljäkymmentäkuusi puntaa vuodessa sitten", sanoi Rosie, joka oli nopea laskemaan.

"Sanokaamme kuusisataa." Ilam pyöristi summan kädenliikkeellä.

Nuorista tytöistä hän tuntui nyt enemmän miljonääriltä kuin alussa.

"Suostukaa nyt", sanoi Ilam. "Sanokaa kyllä. Se oli äkkinäinen päähänpisto, mutta se on yhä parempi, mitä enemmän sitä ajattelen."

"Mutta emmehän voi sanoutua irti paikastamme", vastusti Pauline.

"Miksette?" kysyi Ilam.

"En tiedä", änkytti Pauline, "Se kuuluu niin ihmeelliseltä. Se tulee niin äkkiä. Mitkä velvollisuudet meillä täällä olisi?"

"Velvollisuus olla emäntänä täällä huvilassa ja hoitaa äiti-raukkaani. Luonnollisesti pidän sitäpaitsi sairaanhoitajattaren. En tiedä miten monta palvelijaa täällä on — viisi tai kuusi?"

"Ja meidän tulisi hoitaa kaikkea?" kysyi Pauline.

"Kaikkea mikä taloon kuuluu. Myöntykää nyt."

"Mutta entäpä", sanoi Rosie, "ellet ole meihin tyytyväinen?"

(Hän tarkoitti: ellemme me ole sinuun tyytyväisiä.)

"Tulkaa kuukaudeksi koetteelle", sanoi Ilam. "Jos tahdotte sen jälkeen mennä, niin takaan teille paikan, joka on vähintäin yhtä hyvä kuin se minkä nyt jätätte. Enhän voi olla sen myötämielisempi, vai mitä? Ja ajatelkaa, miten vaikea minun asemani on."

"Mitä sinä sanot, Rosie?" kysyi Pauline.

"Niin, kun Josephus-serkku on sellaisessa pulassa ja mrs. Ilam-raukka niin huonona — niin ehkä…"

"Mainiota", keskeytti Ilam. "Te myönnytte. Olen teille hyvin kiitollinen. Te olette herttaisia nuoria tyttöjä, ja voin todella vakuuttaa teille, että teille tulee vapaata ja hyvä elämä täällä."

"Sinä viet myöntymyksen meiltä", sanoi Pauline punastuen ja hymyillen Ilamin kiittäville sanoille.

"Voimme-aloittaa heti, eikö totta?" sanoi Ilam, "Tänä iltana?"

"Oi, se ei ole mahdollista", sanoi Rosie. "Meillä on molemminpuolin kuukauden irtisanomisaika Shooterilla."

"Siitä ei tarvitse välittää", sanoi Ilam. "Minä lähetän hänelle shekin kuukauden palkasta, niin ei hänellä ole mitään valittamista."

Siten asiat järjestyivät niin, että Pauline ja Rosie ottivat auton Ilojen Kaupungista noutaakseen tavaransa, ja Ilam järjesti kaiken tuota pikaa. Auto tilattiin puhelimella ja seisoi pian huvilan ulkopuolella.

"Sinä esittelet meidät mr. Carpentarialle, eikö totta?" sanoi Rosie hymyillen istuessaan autossa.

Ilam rypisti otsaansa, mutta koetti olla ystävällisen näköinen.

"Onko teillä halua tutustua häneen?" kysyi hän.

"Kyllä, tietysti!"

"Niin, niin, sen kai kyllä saatte", myönsi Ilam.

"Sanohan, eikö tämä ole hirveän hauskaa?" kuiskasi Rosie Paulinelle heidän ajaessa pois. "Voimme mennä minne tahdomme Ilojen Kaupungissa. Voimme säästää ainakin viisisataa puntaa vuodessa, ja ehkä saamme periä hänet."

"Hiljaa!" rauhoitti Pauline häntä.

Ja kolmen tunnin kuluttua olivat nuo käytännölliset kaksoiset Ilamin huvilassa kuin olisivat he eläneet siellä koko ikänsä. He juttelivat Ilamin kanssa salongissa, ja Ilam itse oli ehdottomasti terveemmän näköinen.

"Älkää ruvetko rasittamaan itseänne", sanoi Ilam, "mutta luonnollisesti…"

Ovikelloa soitettiin rajusti ja palvelija astui sisään.

"Se on mr. Carpentaria", sanoi palvelija.

Ilam kalpeni.

"Tuokaa hänet sisään", sanoi Rosie rauhallisesti palvelijalle.

"Kyllä, neiti Rosie", vastasi palvelija, joka useimpien palvelijoiden tavoin oli heti selvillä uusien tulokkaiden nimestä, asemasta ja arvosta.

"Sinä lupasit esitellä meidät hänelle, kuulehan", kuiskasi Rosie Ilamille, "ja me olemme kai nyt emäntinä, vai mitä?"

Carpentaria tuli sisään nähtävästi vielä kiihtyneenä konsertista.

"Sen minä sanon, Ilam…" alkoi hän.

Silloin vasta hän näki kaksoiset, ja Ilam esitteli heidät kömpelöllä tavallaan. Nuoria naisia ihastutti sekä univormu että Carpentaria itse. Hän puhui niin vähän ja oli hiukan kalpea, mutta hän oli niin hieno, ja kaikki hänen liikkeensä olivat niin hillittyjä ja juhlallisia.

"Me näimme teidät iltapäivällä", uskalsi Rosie sanoa.

"Minä en nähnyt teitä, tappio oli siis minun puolellani", vastasi hän kohteliaasti ja katsoi Paulineen.

Ilam oli vaipunut takaisin tuoliinsa, Carpentaria näki ilmeen hänen kasvoillaan, ja syntyi kiusallinen vaitiolo.

"Tulin puhumaan liikeasioista kanssanne", sanoi Carpentaria Ilamille, "mutta en nyt tahdo teitä vaivata, huomenna on kyllä aikaa. Hyvää yötä."

"Toivomme saavamme nähdä teidät kauemmin toisella kertaa", sanoi Rosie käsittäessään, että Carpentaria todella aikoi mennä.

"Niin, varmasti", sanoi Pauline rauhallisesti, ja vieras kumarsi.

Ja sitten oli Carpentaria, tuo komea näky, kadonnut

"Josephus-serkun hermot ovat aivan pilalla", sanoi Rosie molempien tyttöjen mennessä ylös, "tilapäinen vieraskin saa hänet hermostuneeksi. Näitkö hänen kasvojaan kellon soidessa?"

"Kyllä, mies parka!"

"Mutta Carpentaria, sepä vasta mies!" sanoi Rosie innostuneena.

Hetkistä myöhemmin tuli Pauline aamupuvussaan mrs. Ilamin huoneeseen, ja sairaanhoitajatar meni. Huone oli suuri, siinä oli mahonkihuonekalut ja suuri ikkuna. Uunissa paloi tuli. Pauline kumartui vuoteen yli ja hymyili vanhalle halpaantuneelle sukulaiselleen. Vanha nainen makasi selällään yllään valkoinen yöpuku ja valkoinen myssy ja hänen käsivartensa lepäsivät tyynyllä ruumista myöten ojennettuina. Hän oli kuin kuollut, silmiä lukuunottamatta, jotka loistivat kirkkaasti ja välkähtivät silloin tällöin.

"Onko teillä hyvä?" kysyi Pauline lohduttavasti.

Silmät räpäyttivät.

"Ilam-serkku sanoo, että te pidätte ääneen lukemisesta. Luenko hiukan teille ennenkuin nukutte?"

Silmät välkähtivät.

"Hyvä, sitten luen."

Pauline otti kirjan yöpöydällä olevasta kirjakasasta. Se oli Frank R. Stocktonin "Nainen vai tiikeri?" ja hän alkoi lukea siitä äänen.

Luettuaan hetkisen hän keskeytti. Silmät räpyttivät nyt nopeasti, sitten ne räpyttivät hitaammin, ja sitten ne lakkasivat.

"Tahdotteko minun lukevan hitaammin? Kyllä."

Hän alkoi jälleen lukea, tällä kertaa paljon hitaammin.

Mutta silmät räpäyttivät nyt hurjasti.

"Mitä nyt? Mitä hän voi tarkoittaa?" kysyi Pauline itsekseen.

Suurissa, terävissä silmissä näkyi kyyneleitä, mutta kuitenkaan ei niiden ilmeessä ollut niin paljon surua kuin suuttumusta. Äkkiä tunsi Pauline koko sen salaperäisen ilmakehän, joka häntä täällä ympäröi.

"Pitääkö minun todella viettää koko yö täällä noiden silmien kanssa?" kysyi hän itseltään. "Mitä ne tahtovat minulle kertoa?"