III LUKU.

INNOITUSTA.

"Sallikaa minun huomauttaa, mr. Smithers", sanoi Carpentaria vihdoin, "että temppunne on turha. Sivistyksen apukeinot eivät ole vielä lopussa. Me laskeudumme jo paraikaa."

Käteensä hän puristi nuoraa, joka johti ylös heidän päittensä yläpuolelle ja katosi köysistöön. Hän oli avannut venttiilin selkoselälleen.

"Älkää koettako liikahtaa", sanoi hän, "sillä silloin mr. Ilam vääntää teiltä niskat nurin. Koko tämä juttu ei maksa meille muuta kuin muutaman tuhat kuutiojalkaa kaasua puolen shillingin hintaan tuhannelta. Mitä se teille maksaa, sitä olen tarkemmin miettivä."

Ja sanomatta muuta irroitti hän ohuen teräsköyden, joka oli kierretty itse gondoolissa olevaan kehään, ja alkoi laskea sitä alas, kun hän oli sitonut valkoisen lipun sen toiseen päähän. Kiitos täydellisen tyynen ilman oli pallo vielä huvipuiston yläpuolelle.

Pian voivat gondoolissa olijat nähdä alhaalla olevan kiihtyneen kansanjoukon liikkuvan heidän mukaansa, ja kun valkoinen lippu kosketti maata, tarttuivat siihen pallon ohjaajien innokkaat kädet, ja hitaasti laskeutui pallo alas maahan tilassa, joka näytti miltei vaaralliselta. Ja toisen kerran tänään kuului innostuneita hurraa-huutoja kaikkialta.

"Olisittehan itse voinut arvata", sanoi Carpentaria heidän ollessaan kymmenen jalan päässä maasta, "että tällaisessa huvipuistossa on ryhdytty kaikkiin toimenpiteihin onnettomuustapauksien ja tyhmyrien varalta."

Smithers, joka oli miltei yhtä surkean näköinen kuin ilmapallo, ei vastannut. Josephus Ilam katseli hurjin katsein.

"Se ei ollut mitään, ei mitään!" huusi Carpentaria ihmisille, jotka keräytyivät kysellen heidän ympärillen. "Täyttäkää pallo uudella kaasulla niin pian kuin mahdollista, kiinnittäkää köysi ja laittakaa se kuntoon yleisöä varten. Älkää häiritkö minua!"

Ja niin sanoen hän hypähti pois gondoolista ja juoksi tiehensä Ilamin huutaessa häntä.

"Hei! Pysähtykää hiukan! Mitä teemme tälle tyhmeliinille!"

"Miksi hän juoksee pois tuolla tavoin", mutisi hän itsekseen, "mikähän hänen seuraava päähänpistonsa lieneekään?"

"Unohdin sen aivan", sanoi Carpentaria ja pysähtyi. 'Nuori mies', kääntyi hän Smithersin puoleen, "seuratkaa minua, älkääkä keksikö mitään tekosyitä!"

"Kuulkaapa", sanoi hän. "Meillä on aivan liian kiire ehtiäksemme ryhtyä oikeusjuttuihin. Ja sitäpaitsi meidän täytyy muistaa teidän köyhiä tätejänne. Juoskaa! Laittautukaa tiehenne! Minä ihailen teitä itse asiassa, ymmärrättekö?"

Smithers ymmärsi ja katosi.

Carpentaria kiiruhti edelleen, syöksyi Keskuskadun yli, vältti nipin napin yliajetuksi joutumisen ja tuli sitten yksityistietä myöten, joka kulki kahden rakennuksen välistä, itämaisiin puutarhoihin. Ja juuri näiden puutarhojen sisäpuolella, aivan sisäänkäytävän vieressä, oli kummallakin puolella suuri rakennus, jota ympäröi puutarha. Toisessa näistä rakennuksista asui Josephus Ilam äitineen, toisessa Carpentaria ja hänen sisarpuolensa Juliette d'Avray. Ilamin talon ja Keskuskadun puolitien takapäädyn välillä oli tuollainen tyhjä paikka, jollaisia niin usein syntyy, kun suunnitellaan näyttelyä tai jotain sen kaltaista. Se oli yleisön katseilta peitetty aidalla, ja tässä aidassa oli ovi, joka oli maalattu siten, että sitä ei voinut nähdä, ellei tiennyt siitä. Carpentaria astui sisään ja sulki oven jälessään. Keski-ikäinen mies, jolla oli kuluneen näköinen sininen puku yllään, istui jollain laudanpätkällä. Hän hypähti ylös ja näytti horjuvan.

"Mitä te teette, täällä?" kysyi Carpentaria lyhyesti.

"Kuulkaapas", sanoi mies ja tuli hoippuen Carpentariaa kohti. "Minä olen hieno herra, ymmärrättekö? Tulin tänne — hik, lepäämään — ymmärrättekö? Antakaa te minun olla rauhassa, niin minä annan teidän olla. Seis, tuossa saatte korttini."

Mies oli silminnähtävästi juovuksissa, eikä Carpentariaa huvittanut haaskata kallista aikaa neuvotteluihin tämän Bakkuksen uhrin kanssa. Hän lähti hänen luotaan ja sulki oven miehen haparoidessa nimikorttikoteloaan. Hän aikoi lähettää jonkun heittämään miehen ulos, mutta unohti sen. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli huvilansa työhuoneessa.

"Nopeasti!" sanoi hän Juliettelle, joka oli harvinaisen sievä, pieni, noin kolmenkymmenen ikäinen nainen.

Hän vaipui tuoliin kirjoituspöytänsä ääreen. Juliette asetti nuottipaperia hänen eteensä ja pani kynän hänen käteensä ja hän kirjoitti arkin poikki: Ilmapallo-kehtolaulu, ja alkoi sitten raapustaa nuotteja — ristejä, pausseja, tempomerkkejä ja muita ihmeellisiä merkkejä — koko paperille.

"Se tuli äkkiä mieleeni", mutisi hän, "ollessamme ilmapallossa."

"Älä puhu, rakkaani", sanoi Juliette, "Kirjoita." Ja hän kirjoitti.

Kun se oli valmis, pyyhki Carpentaria hikeä otsaltaan ja joi wiskya ja maitoa, mitä Julie oli hänelle sekoittanut. Hän huokasi tyytyväisyydestä ja väsymyksestä. Luomistuska oli ohi.

"Soita se", huudahti hän.

Ja Juliette istuutui pianon ääreen ikkunan luo, mistä voi nähdä yli ihanan puutarhan, ja soitti pehmeästi Carpentarian kahdeksannensadannenneljännenkymmenennenseitsemännen opuksen.

"Se on ihana", sanoi hän.

"Niin", myönsi Carpentaria. "Se on mallikelpoinen pikku kappale. Pisti yhtäkkiä päähäni!"

Hän napautti sormiaan.

"Sillä tavoin parhaat teoksesi tulevat", hymyili Juliette.

"Tänä iltana se on esitettävä!" päätti Carpentaria.