XVII LUKU.

MIES PARVEKKEELLA.

Uutimen takana seisoi mies. Ranskalainen ikkuna oli ainakin kahdeksan tuuman verran avattu, ja mies seisoi osittain aukossa, osittain huoneessa. Hän ei peräytynyt. Hän ei näyttänyt edes pelästyvän, eipä hämmästyvänkään. Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli harmaa tukka ja kärsineet, sangen surulliset kasvot, ja hänellä oli yllään sininen puku, joka oli täynnä tahroja ja muita merkkejä siitä, että hän vietti väkivaltaista ja jännittävää elämää. Hän oli juuri se mies, jonka Ilam oli haudannut, ja joka oli Carpentarialle ilmoittanut nimekseen mr. Jetsam.

"Mitä te teette täällä?" kysyi Pauline hiljaa, mutta rohkeasti. "Mitä te tahdotte?"

Hän hillitsi pelkonsa, vaikka hänen sydämensä sykki hurjasti. Hän päätti suoriutua tästä tilanteesta yhtä hyvin kuin edellisestä.

"Nyt, kun olette nähnyt minut, haluan puhua kanssanne", vastasi mies.

"Te kiipesitte parvekkeelle, eikö niin?" kysyi Pauline.

"Niin", vastasi mies. "Ei mikään ollut sen helpompaa. Löysin tikkaat."

"Teidän on parasta mennä, ja heti paikalla."

"Entä mitä muuten?"

"Muuten kutsun tietysti talon isännän. Sen teen joka tapauksessa."

"Ei", sanoi Jetsam, "taivaan tähden, älkää kutsuko Josia."

"Josia?" toisti Pauline hämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta.

"Sanoin Josia", sanoi mies. "Minä te pidätte minua?"

"Pidän teitä tietysti murtovarkaana? Minä muuna?"

"Olenko minä murtovarkaan näköinen?" kysyi mr. Jetsam vakavasti. "Katsokaa tarkemmin, olenko murtovarkaan näköinen."

"Mikä lienettekin", sanoi Pauline hyvin päättäväisellä äänellä, "en voi jatkaa tätä keskustelua. Olen vastuussa tästä avuttomasta naisesta, ja teidän täytyy mennä."

Mies katsoi häneen kiinteästi, ja Paulinesta hänen katseensa näytti surulliselta, mutta samalla kertaa hyvin vilpittömältä. Se muistutti mrs. Ilamin katsetta, ja nyt, kun hänen silmänsä kyyneltyivät, muistutti se sitä vielä enemmän.

"Neiti Dartmouth", sanoi hän, "voin helposti todistaa, etten ole murtovaras."

"Tunnetteko minut?"

"Tiedän teistä. Tiedän nimenne, tunnen teidät myös ulkonäöltä. Tiedän, että te ja teidän sisarenne olette pelkästä hyväsydämisyydestä tulleet tähän kohtalokkaaseen taloon."

"Älkää sanoko sellaista", sanoi Pauline, jolle kaikki imartelu, paitsi hänen ulkonäköään koskeva, oli vaiva. Hän koetti olla puhumatta niin kylmällä, ankaralla ja kovalla äänellä kuin hän olisi tahtonut. Harmaatukkaisen miehen silmät näyttivät hypnotisoivan hänet, riistävän häneltä alotekyvyn ja tahdonvoiman.

"Sanon sen aivan niinkuin tahdotte", sanoi mr. Jetsam, "jos vain annatte minun tulla huoneeseen ja selittää mitä haluan."

"Mahdotonta!" huudahti tyttö.

"Miksi mahdotonta? Se on päinvastoin hyvin helppoa", sanoi mr. Jetsam. "Minun on vain suljettava ikkuna" — hän sulki sen — "ja tultava sisään" — hän tuli sisään — "ja pyydettävä teitä kuuntelemaan minua."

Hän laski hattunsa tuolille. Pauline syöksyi äkkiä uunin luo, jonka vieressä oli soittokello. Samassa hetkessä syöksyi myös mies sinne ja tarttui häntä ranteeseen juuri kun hän oli painamaisillaan nappia. He seisoivat molemmat hetkisen jäykkinä kuin kuvapatsaat.

"Ymmärrän teidän tunteenne", sanoi mr. Jetsam kiihtyneellä äänellä. "Ihailen teitä. Mutta ennenkuin soitatte tuota kelloa, niin sallikaa minun vakuuttaa teille juhlallisesti, että jos soitatte, tuotatte murhan tähän taloon. Te saatatte silloin häviön eräälle perheelle, ellei kahdellekin. Uskokaa minua, ette voi olla uskomatta minua. Miehen totuudenmukaisuus ilmenee hänen joka sanastaan, ja tehän ymmärrätte, että puhun totta."

Pauline meni pois uunin luota, ja mies päästi hänen käsivartensa.

"No niin?" sanoi Pauline kysyvästi.

Hän ei itsekään tiennyt sitä, mutta hän hengitti lyhyesti ja kiivaasti nenän kautta, ja sieraimet olivat laajentuneet. Mutta hän huomasi luultavasti ihailevan katseen mr. Jetsamin silmissä.

"Neiti Dartmouth", alkoi mies, mutta keskeytti.

He tulivat molemmat ajatelleeksi halvattua, joka makasi vuoteessa, ja Pauline kumartui hänen ylitseen. Silmät vilkkuivat levottomasti ja tuijottivat itsepäisesti samaan kohtaan katossa. Silmät olivat nyt kuivat, mutta Pauline näki kyynelten jälkiä ryppyisillä poskilla, ja hän kuivasi ne kuten hänen velvollisuutensa oli.

"Oi, kunpa voisitte neuvoa minulle, mitä minun on tekeminen", sanoi hän.

Sitten hän kääntyi jälleen mr. Jetsamin puoleen, mutta jäi seisomaan vuoteen viereen. Pöytälamppu punaisine silkkivarjostimineen ja uunissa oleva takkavalkea antoivat kylliksi valoa.

"Neiti Dartmouth", alkoi mr. Jetsam uudelleen, "kerran tehtiin Ilamin perheessä kauhea rikos, pahimpia rikoksia, mitä ylimalkaan on olemassa. Sitä ei koskaan voida hyvittää, mutta nyt, monen, monen vuoden kuluttua, voidaan se osaksi sovittaa."

"Kuka teki tämän rikoksen, ja mikä se oli? Murha?" kysyi Pauline.

"En voi sanoa kuka sen teki", vastasi mies, "eikä se ollut murha. Se oli pahempaa kuin murha."

"Mistä tiedätte sen olleen pahemman kuin murhan? Miten tämä voi teitä liikuttaa?"

"Minä olin uhri", sanoi mies rauhallisesti. "Minä olin uhri, minä olen uhri."

"Hiljaa", sanoi Pauline varoittavasti. "Ei niin kovasti!"

Mies kääntyi vuoteeseen päin omituinen ilme kasvoillaan.

"Miksei kovasti?" kysyi hän. "Hän kuulee kuiskauksenkin. Hän on kuullut kaiken, mutta hän ei voi tehdä mitään."

Hänen äänessään oli katkeruutta, ja hän osoitti vanhaa naista. Mutta tämän silmät olivat jäykästi kääntyneet kattoon päin.

"Te olette julma", sanoi Pauline. "Te kiusaatte häntä."

"Ei, kaukana siitä", sanoi mr. Jetsam. "Olen hyvä hänelle. Oikeudenmukaisuus on aina hyvä, sillä se yksin voi antaa rauhaa, ja ilman rauhaa ei ole onnea."

"Te ette puhuisi siten, jos koskaan olisitte ollut onnellinen", sanoi Pauline.

"Ellen ole ollut onnellinen, niin se on siksi, ettei minulle ole myönnetty oikeutta, ja te voitte auttaa minua sitä saamaan."

"Sanokaa millä tavoin", sanoi Pauline.

"Te tahdotte siis olla sokea välikappale", sanoi hän.

"Sanokaa miten", toisti tyttö.

"Olen kauan katsellut teitä ikkunasta", sanoi mies, "ja se, mitä näin, todisti minulle, että te tiedätte enemmän tästä kuin tahdotte ilmaista."

"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi Pauline.

"No niin", sanoi mr. Jetsam, "asia on näin, mrs. Ilam ei voi puhua, ei voi ilmaista mitään. Minä näin teidän ottavan mustan lippaan yökaapista ja panevan sen halvatun tyynyn alle. No niin, te olette perheenjäsen eikä kukaan voi kieltää teitä sitä tekemästä. Jos teidän serkkunne Ilam olisi ollut täällä teidän sijastanne, niin olisin ottanut sen lupaa kysymättä. Mutta koska te nyt olette täällä, niin pyydän hartaasti teitä antamaan sen minulle."

Pauline tuijotti vanhusraukkaa vuoteessa.

"Tuleeko hänen saada tuo lipas? Tuleeko hänen saada tuo lipas, mrs Ilam?"

Tuijottavat surumieliset silmät eivät liikahtaneet. Silmäluomissa ei näkynyt pienintäkään värähdystä.

"Miksi teette hänelle kysymyksiä?" kysyi mr. Jetsam.

"Hän tarkoittaa, että teidän ei pidä saada lipasta", sanoi Pauline ja kääntyi uudelleen mrs. Ilamin puoleen. "Tarkoitatteko, että tämän miehen on mentävä ilman lipasta?"

Silmät räpyttivät nopeasti.

"Se tarkoittaa kyllä. Teidän täytyy mennä — nyt heti. Olen jo liian kauan kuunnellut teitä", sanoi Pauline.

"Ei voi olla mahdollista, että kiellätte minulta tämän", sanoi mies. "Mahdotonta! En usko tuon silmänräpytyksen merkitsevän mitään, mutta vaikka se merkitsisikin, niin hän ei tietenkään tahdo minun saavan lipasta. Mutta minun täytyy se saada. Neiti Dartmouth, kaikki riippuu siitä, saanko lippaan. Sen sisältö on välttämätön, jotta oikeus tapahtuisi. Pyydän teitä mitä hartaimmin ja niin juhlallisesti kuin mahdollista antamaan sen minulle. Ette voi epäillä minun vilpittömyyttäni."

"Myönnän", sanoi Pauline, "etten epäile teidän vilpittömyyttänne. Mutta siitä huolimatta ette saa lipasta, ette ainakaan minun kauttani. Se on mrs. Ilamin oma ja hän pitää sitä nähtävästi hyvin suuressa arvossa. Panin sen hänen tyynynsä alle tyydyttääkseni häntä. Mrs. Ilam on avuton, ja minä olen vastuussa hänestä. Teidän täytyy mennä, toistan sen, mennä heti. Olemme jo puhelleet liian paljon."

"Entäpä, jos nyt otan sen väkisin?" sanoi hän.

"Sitä ette ikimaailmassa uskalla", sanoi Pauline suuttuneena, ja jälleen hän syöksyi kellon luo. "Jos yritätte ottaa sen, soitan kelloa, ja minä pidätän teitä kunnes joku tulee, vaikkapa kuolisin sen takia!"

"Hullu tyttö!" huudahti mies kylmästi. "Voisin surmata teidät. Sen arvoinen saalis miltei olisikin, mutta en tahdo sitä tehdä. Te pyydätte minua menemään, ja minä menen, mutta keinoni eivät ole vielä lopussa. Hyvää yötä. En voi mennä luotanne sanomatta, että teillä on sekä järkeä että rohkeutta ja sangen paljon kumpaakin, mutta tällä kertaa olette erehtynyt!"

Ja Paulinen seistessä soittokellon vieressä meni mr. Jetsam ulos ikkunasta, ja uudin peitti hänet.

Se oli ihmeellisin seikkailu, mitä Pauline koskaan oli kokenut, mutta hänpä ei ollutkaan kokenut paljon. Seistyään hetkisen miettiväisenä paikoillaan meni hän ikkunan luo, veti rohkeasti uutimen syrjään ja katsoi ulos yöhön.

Yöllisestä vieraasta ei näkynyt jälkeäkään, mutta tikkaat seisoivat parveketta vastaan asetettuina ja todistivat, ettei koko kohtaus ollut vain unta. Hän sulki ikkunan hyvin huolellisesti. Vanha halvattu nainen näytti olevan nyt rauhallisemmalla mielellä ja tuijotti yhä kattoon. Pauline katsoi hänen hetkisen, kohensi sitten tulta ja laskeutui leposohvalle nukkumaan.

Hän puhuisi tästä Rosien kanssa huomenaamulla varhain. Se ajatus lohdutti ja rauhoitti häntä.

Äkkiä hän hypähti ylös ja käsitti nukkuneensa kauan — ehkä pari tuntia, ja jonkun huoneessaolijan herättäneen hänet. Ylös katsoessaan näki hän oven, jonka hän oli sulkenut, olevan auki.

Hän hypähti ylös sohvalta ja meni käytävään, muttei voinut nähdä eikä kuulla mitään merkillistä. Hänen silmäinsä tottuessa pimeään eroitti hän kapean valojuovan, joka tuli avaimenreiästä; se oli Rosien huoneesta. Hän hiipi eteenpäin, avasi oven ja meni sisään. Rosie istui täysissä pukimissa tuolilla ikkunan vieressä, joka ei ollut kokonaan suljettu. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Rosie!" huudahti Pauline. "Mikä sinua vaivaa! Mikset ole vuoteessasi nukkumassa?"

Ja Rosie vaipui sisaren syliin rajusti itkien.

"En ole lainkaan ollut vuoteessa", sanoi, hän vihdoin. "En ole koskaan ennen hukkunut huoneessa, jossa on parveke, enkä voinut olla menemättä ulos ja katselematta ihanaa yötä. Ja sitten näin miehen, harmaatukkaisen miehen, joka seisoi ikkunani alla. Ja hän alkoi puhua minulle."

"Ja mikset käskenyt häntä menemään tiehensä, siskokulta?"

"Hän näytti niin surulliselta, ja sitten hän kertoi niin merkillisiä asioita. Pauline, tässä talossa on jotain hyvin, hyvin ihmeellistä — joku arvoitus, sen hän kertoi minulle. Ei kukaan voisi olla uskomatta mitä hän sanoi, ja hänellä oli niin ihana ääni."

"Mutta kuka hän oli?"

"Luulen hänen olevan jollain tavoin sukua meille", sanoi Rosie, "vaikkei hän sitä sanonut. Mutta hän sanoi talossa olevan mustan lippaan, jonka hän ehdottomasti tarvitsi. Oi, Pauline, olen varma siitä, ettei hän ole varas. Hän on paljon kärsinyt mies, ja hän pyysi minua tuomaan lippaan hänelle, ja hänen kasvonsa olivat niin surulliset — ja… sitten tein niin! Hän sanoi missä se oli?"

"Sanoiko hän missä se oli?"

"Hän sanoi sen olevan mrs. Ilamin tyynyn alla, ja siellä se aivan oikein olikin."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Pauline kauhistuneena.

"Minä hiivin huoneeseen, missä sinä nukuit, nostin mrs. Ilamin päätä ja otin lippaan. Sinä nukuit sikeästi. Hän pyysi minua katsomaan nukuitko, ja jos nukuit, ei minun pitänyt herättää sinua."

"Ja sinä tottelit häntä?" kuiskasi Pauline kauhuissaan.

"En voinut muuta. Minun oli häntä niin sääli. Ja hänen äänensä…"

"Rosie", sanoi Pauline, "olethan sinä tavallisesti järkevä!"

"En voinut muuta!" nyyhkytti Rosie.