XVIII LUKU

AVIOLIITTOTARJOUS.

Juliette d'Avraylla oli oma pieni huoneensa Carpentarian huvilassa. Se oli toisessa kerroksessa ja länteenpäin, kun Carpentarian oma työhuone ja makuuhuone taas olivat pohjoispuolella. Kolme päivää viimeksi kerrotun tapahtuman jälkeen riensi Carpentaria nopeasti ylös portaita ja laski kätensä Julietten huoneen oven kädensijalle, mutta veti sitten kätensä takaisin hermostuneena ja epävarmana. Hän oli nähtävästi hyvin kiihdyksissään, ja hän kierteli viiksiään hermostuneesti nykien. Sitten hän kolkutti ovea ja yskähti.

"Juliette!" huudahti hän heikolla äänellä.

Sisältä ei kuulunut vastausta.

"Juliette!" huusi hän jälleen, tällä kertaa kovemmin.

Hän oli tuskin ehtinyt saada sanaa huuliltaan, kun Juliette seisoi hänen edessään avoimessa ovessa. He tuijottivat toisiinsa sekunnin ajan kuin viholliset.

"Mikset tule sisään, Carlos?" kysyi Juliette hiljaa, "sen sijaan että kolkutat ja pidät sellaista melua. Mitä on tapahtunut?"

"En tahdo tulla sisään", sanoi Carpentaria hilliten itseään voimakkaasti.

"Mikset?" kysyi Juliette.

"Sen tiedät!"

"En tiedä lainkaan!" sanoi Juliette ja naurahti lyhyeen.

"Sinä lupasit, ettet tapaisi Ilamia johonkin aikaan", sanoi Carpentaria. "Ja hän on tällä hetkellä huoneessasi!"

"Carlos", sanoi Juliette sieraintensa välähdellessä, "tiedätkö mitä sanot? Mr. Ilam ei ole täällä! Olen pyytänyt sinua tulemaan sisään."

"Niin olet", sanoi Carpentaria, "mutta et ole antanut tilaa. Sinä pysyttelet ovessa, Juliette!"

Juliette väistyi syrjään naisellisen arvokkaana ja loukkautuneena.

"Onko sinulla nyt kyllin tilaa tulla sisään?" kysyi hän Carpentarian astuessa epävarmana ovimatolle. "Mutta odota hetkinen, ennenkuin tulet sisään", jatkoi hän. "Toistan, ettei mr. Ilam ole täällä. En tiedä mistä olet sen päähänpiston saanut, mutta pyydän sinua heittämään sen heti mielestäsi. Jos tulet huoneeseeni nyt senjälkeen kuin olen juhlallisesti vakuuttanut, ettei mr. Ilam ole täällä, niin on se samaa kuin jos kutsuisit minua valehtelijaksi. Sitä en siedä. Ajattele mitä teet. Tule sisään, jos epäilet minua."

"En tietenkään epäile sinua", sanoi Carpentaria ja meni hitaasti pois käytävää myöten.

Juliette ei vastannut. Hän odotti kunnes velipuoli oli päässyt portaita alas, sitten hän sulki rauhallisesti oven ja meni sohvan luo, joka seisoi vähän matkaa ikkunan luota.

"Nyt voit tulla esiin jälleen", kuiskasi hän.

Ja sohvan takaa ilmestyi esiin Josephus Ilamin raskas ruumis.

"Hyvä jumala!" ähkyi hän ja veti esiin nenäliinansa.

Juliette istuutui tuolille ja purskahti itkuun. Vastakohta molempien nenäliinojen — Ilamin suunnattoman kuin hän itse ja Julietten niin pienen kuin voileivänpalanen — oli yksi noita sivuseikkoja, jotka antavat koomillisen leiman elämän traagillisille tapahtumille.

"Ystävä parkani", sanoi Juliette koettaen tyyntyä, "miksi saatat minut tällaisiin kauheihin tilanteihin, tulet keskellä päivää luokseni tällä tavoin. Lienet lahjonut jonkun palvelijoista."

"Juuri sen teinkin, sanoi Ilam.

"Älä sano minulle, kuka se oli", keskeytti Juliette, nopeasti.

Ilam kumartui suutelemaan häntä. Niin, tuo raskas ja kömpelö mies, joka oli nauranut rakkaudelle niin monen vuoden ajan, hän kumartui suutelemaan kaunista naista, joka istui Ludvig Viidennentoista-tyylisellä sohvalla, ja hän kietoi käsivartensakin hänen ympärilleen. Luonnollisesti hän teki sen kömpelösti, mutta niin ei Juliette ajatellut.

"Minun täytyi tavata sinua", sanoi hän. "En voinut elää ilman sinua. Miksi olet niin kauan välttänyt minua. Olit niin kiltti sinä aamuna, jolloin Carpentaria sinut yllätti — onko hän tyrannisoinut sinua?"

"Oi!" huudahti Juliette äkkiä, "en voi kertoa sinulle kaikkea, mitä hän on sinusta sanonut. Tiedäthän, että pidän hänestä eniten kaikista maailmassa — paitsi sinusta. Mutta hän on sanonut niin kauheita asioita!"

"Mitä sitten?"

"Hän sanoi… ettei hänen elämänsä enää ollut turvassa… ettei kenenkään elämä ollut varma Ilojen Kaupungissa… hän sanoi, että joku ampui häntä — seistessään orkesterilavalla, ja tiedäthän, että tuo maitojuttu oli kauhea. Omituista vain, ettei Carlos tahdo ilmoittaa siitä poliisille."

"Mutta mitä tämä meihin, sinuun ja minuun kuuluu?" kysyi Ilam uljaasti.

"Rakkahin", sanoi Juliette… "Carlos parka luulee, niin, hän luulee todellakin…"

"Että minä koetan ottaa hänet hengiltä?"

"Hän luulee sinun olevan jollain tavoin yhteydessä asian kanssa."

"Mutta miksi? Miksi minä tahtoisin surmata veljesi?"

"Niin, miksi?" huudahti Juliette. "Miksi hän luulee sinun yleensä tahtovan surmata ketään!"

"Niin juuri", sanoi Ilam nopeasti, "surmata ketään!"

"Carlos sanoo ettei hän ole ainoa, jonka sinä olet koettanut surmata!"

"Oh! Ja ketä nuo muut ovat! Ilmoita minulle vain koko joukko!"

"En tiedä. Hän sanoo, että sinä olet haudannut erään juopuneen miehen, ja että hän näki sen."

"Niin, se on totta", sanoi Ilam hien helmeillessä hänen otsalleen, ja hän puhui nopeasti. "Luulin, että minua syytettäisiin murhasta, ja siksi… niin, olin hullu. Luulin häntä kuolleeksi. Olin ihan suunniltani. Aina eiliseen asti luulin hänen aaveensa seuraavan minua. Mutta eilen näin hänet ihmisjoukossa Näyttelyhallissa. Näin hänet selvästi, mutta hän ei nähnyt minua."

"Kuka hän sitten on?" kysyi Juliette rauhallisesti.

"Armaani", sanoi Ilam, joka käytti runollisia sanoja tunteiden päästessä hänessä vallalle, "älä kysy, sitä en voi sanoa sinulle — en ainakaan nyt. Kun olemme naimisissa, kun kaikki on hiukan järjestynyt, silloin voin kertoa sinulle kaiken, mutta en nyt."

"Mikset nyt?" ahdisti Juliette.

"Kuulehan", sanoi Ilam, "jos välttämättä tahdot sen selville, teen itsemurhan."

"Ystäväni", sanoi Juliette. "Sinä et rakasta minua niinkuin minä sinua. Rakkaus voidaan mitata sen luottamuksen mukaan, mitä toisillemme osoitamme, Ja sinä et täydellisesti luota minuun."

"Rakastan sinua omalla tavallani", sanoi Ilam varmasti, "mutta en samalla tavoin kuin naiset."

"Niin, se on totta", myönsi Juliette miettiväisesti.

"Tahtoisin kertoa sinulle kaiken, jos vain voisin", sanoi hän.

"Rakkahin", sanoi Juliette, ja hänen äänensävynsä oli aivan toinen, "sinä tiedät jotain noista uhkauksista Carlosin henkeä vastaan."

Hän puhui kuin olisi ollut aivan varma asiastaan.

"Minulla ei ole mitään niiden kanssa tekemistä", sanoi Ilam.

"Mutta sinä tiedät niistä?"

"Miksi niin luulet?"

"Niin, tiedän sen — siitä tavasta millä siihen suhtaudut", sanoi Juliette riemuiten.

"En tiedä varmasti, en tyydyttävästi", sanoi hän, "en mitään minkä voisin kertoa sinulle, en mitään mitä uskaltaisin kertoa sinulle."

"Rakkahin", sanoi Juliette, ja hänen äänensä oli kylmä, "minusta tuntuu, että olet tullut tänne tänään vain, ollaksesi kertomatta minulle mitään."

Ilam huomasi hänen muuttuneen äänensävynsä ja teki torjuvan kädenliikkeen.

"Voin joka tapauksessa sanoa sinulle", sanoi hän, "ettei veljesi henki-enää ole vaarassa. Siitä olen varma."

"Sinun pitää hyvittää se nyt jälleen", hymyili hän.

"Se on enemmän kuin voin itsestäni sanoa", jatkoi Ilam välittämättä hymystä.

"Onko sinun henkesi vaarassa?" kysyi Juliette ja syöksyi hänen luokseen kuin olisi hän tahtonut suojella häntä.

Sanaakaan sanomatta vei Ilam hänet ikkunan luo, mistä voi nähdä osan katua. Siellä näkyi sudanilainen, joka käveli edestakaisin.

"Näetkö tuota miestä?" kysyi Ilam. "Hän on neekerikylästä, ja hän on minuun hyvin kiintynyt, kun puhallan tähän pilliin, on hän heti paikalla. Hän seuraa minua kaikkialle."

"Rakkahin", sanoi Juliette, "onko asia niin vakava? Kuka sinun henkeäsi uhkaa?"

"Hän, jonka minä hautasin", sanoi Ilam tyynesti.

"Mutta mitä aiot tehdä?"

"Niin, olen nyt tullut puhumaan kanssasi siitä", sanoi hän. "Meidän täytyy saada veljesi meidän puolellemme."

"Minä pahoitan hänet ymmärtämään sinua", huudahti Juliette.

"Ei, ehkei saa häntä ymmärtämään", sanoi Ilam, "asiain näin ollessa, mutta jos olisit vaimoni, niin saisimme hänet varmasti puolellemme. Carpentaria tekisi kaikkensa suojellakseen miestäsi, koska hän pitää sinusta niin paljon. Hän suuttuisi kyllä ensin, mutta sitten hän tulisi järkiinsä."

"Tahdotko minun menevän salaa kanssasi naimisiin, rakkahin?"

"Tahdon vain sinun tulevan kanssani notarius publicuksen luo Putneyhin."

"Sitä vartenko tulit?"

"Niin, sitä varten tulin."

"Rakas, armaani", sanoi Juliette.

Mutta hän käsitti kyllä, että tuo puhe suojeluksesta oli vain tekosyy, ja se teki Ilamin vain rakkaammaksi hänelle.

"Voin kyllä saada kaikki välttämättömän valmiiksi", sanoi Ilam. "Myönnytkö, rakkaani?"

Juliette nyökkäsi, ja liitto oli tehty.

Silloin he kuulivat melua talon käytävistä.

"Juliette! Juliette!"

Se oli Carpentarian ääni, ja epäselvinä kuului myös siihen sekaantuvia toisia ääniä — palvelusväen ääniä.

"Niin!" huusi hän kovasti ja kuiskasi Ilamille: "Riennä ulos ikkunasta, kutsu sudanilaista. Voit päästä edelleen ulkohuoneiden katolle. Hän auttaa sinut alas."

Hän avasi äänettömästi ikkunan, ja Ilam, jota hänen mainio kekseliäisyytensä hämmästytti, katosi ulos. Juliette kuuli hänen pillinsä hiljaisen äänen, ja sitten hän juoksi ulos huoneesta käytävään.

"Talo palaa", sanoi Carpentaria hänet tavatessaan.

"Niinkö?" vastasi hän rauhallisesti. "Ovatko palosotilaat saapuneet? Missä tuli on?" Hän haisteli ilmaa. "Niin, nyt tunnen hajun."

Hän oli hämmästyttävän rauhallinen. Ei kukaan nainen, jolla on mies piiloitettuna huoneeseensa, voi olla niin rauhallinen kuullessaan että talo palaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on saada mies pois. Ja Carpentaria juoksi alas hurjan toimeliaisuuden vallassa. Hän oli nolostunut, hämmästynyt, sillä hän oli itse sytyttänyt talon tuleen ajaakseen Ilamin ulos talosta, missä hän varmasti tiesi hänen olevan. Ja temppu oli epäonnistunut. Hän erehtyi kaikesta huolimatta. Hän oli ollut varma siitä, että hänen sisarensa oli häntä pettänyt, ja kas! hän ei ollut sittenkään häntä pettänyt. Carpentaria olisi voinut surmata itsensä harmista.

Onneksi ei tulipalo ollut vaarallinen. Se sammutettiin ennenkuin se ehti tehdä enemmän kuin viidensadan punnan vahingon ja peloittaa useampia kuin viittätuhatta Ilojen Kaupungin kävijää.