XXI LUKU.

KONSERTTI KESKEYTYY.

Sinä iltana pidettiin suuri konsertti Näyttelypalatsin suunnattomassa peitetyssä hallissa, osaksi siksi, että ilma oli uhkaavan näköinen ja osaksi siksi, että Y.M.C.A., nuorten miesten kristillinen yhdistys, jolla oli juhla täällä, niin halusi. Heidän juhlansa osanottajat täyttivät Ilojen Kaupungin riemusta loistavilla joukoillaan, joiden lukumäärä oli yli viisikymmentätuhatta. He olivat miltei kaikki nuoria miehiä, ja kaikki olivat innostuneita. He olivat vallanneet miltei kaikki pöydät parvekkeilla konserttipaikan ympärillä, ja suuri osa heistä istui paljaalla lattiallakin ympärillä. He pitivät Carpentariasta, pitivät hänen musiikistaan, he pitivät hänen johtamistavastaan. He ihailivat häntä yhtä paljon, kun hän hyväili heidän korviaan äänillä, jotka olivat hiljaisempia kuin kuiskaus. He huusivat hurjasti hurraata hänen marsseilleen ja yhtä innokkaasti he hurrasivat hänen serenaadeilleen ja kehtolauluilleen.

Seurauksena oli, että Carpentaria oli tyytyväinen. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen — hän hehkui ilosta. Hän oli tämän suunnattoman, valaistun ja ihanasti rakennetun salin keskuksena. Kaikki katseet olivat kohdistuneet häneen. Hän ei hallinnut vain orkesteriaan, vaan koko kuulijajoukkoa tahtipuikkonsa pienimmilläkin liikkeillä, tuon taikasauvan, jota hän piteli kädessään. Hän sanoi itsekseen, ettei hänellä ollut koskaan ollut parempaa, kiitollisempaa, ymmärtäväisempää ja innostuneempaa yleisöä koko kunniakkaan uransa aikana. Seuraus oli, että hän johti mitä vaihtelevimmin ja loistavimmin. Hän teki taikapuikollaan sellaista, mitä kukaan johtaja häntä ennen ei ollut tehnyt. Hän voitti oman itsensä.

Hän alkoi juuri voittaa itsensä kuuluisassa lontoolaisessa serenaadissaan, kun hän huomasi sivulle katsahtaessaan erään keski-ikäisen miehen pyrkivän yli lattian, keinolla millä tahansa, ylös konserttilavaa kohti.

Kun seitsemäntuhatta ihmistä istuu yhteenpuristettuina tuoleilla samalla lattialla, ei kaikkein hiljaisin mies voi yrittää tunkeutua heidän lävitseen. Ja tuo keski-ikäinen herra ei tehnytkään sitä hiljaisesti. Hän piti totta puhuen enemmän melua kuin koko lontoolainen serenaadi ja herätti yhtä paljon huomiota.

Joukko musiikkiaharrastavia herroja suurella parvekkeella nojautui nojapuun yli ja pyysi sangen raivostuneella tavalla, että keski-ikäinen herra asettuisi kuulemaan. (On ihmeellistä, miten hulluksi nuoret miehet voivat tulla pelkästä limonaadista). Mutta keski-ikäinen herra jatkoi kulkuaan, ja hän pääsi lavalle asti, virallisista ja epävirallisista vastusteluista huolimatta, juuri kun serenaadi oli lopussa.

Suosionmyrsky kaikui suuressa salissa, ja Carpentaria kumarteli yhä edelleen, kumarteli lukemattomia kertoja, katsellen suuttuneen ja tukahutetun uteliaasti keski-ikäistä herraa. Keski-ikäinen herra oli kohottanut kätensä ja veti triangelinsoittajaa vyöstä, ja triangelinsoittaja kumartui alas puhumaan hänen kanssaan.

"Mitä lorua se on?" kysyi Carpentaria joutuen aivan suunniltaan.

"Se on eräs herra, joka väittää, että hänen täytyy saada puhua kanssanne, sir", vastasi triangelinsoittaja.

"Sitä hän ei voi saada", ärähti Carpentaria.

"Hän sanoo, että hänen täytyy", vastasi triangelinsoittaja.

"Minä…" alkoi Carpentaria kuin olisi hän aikonut julistaa — tuon röyhkeän pannaan, mutta hillitsi itsensä.

Hän meni lavan reunalle ja kumartui alas.

"Teidän iässänne", sanoi hän katkerasti, "tulisi tietää paremmin miten on käyttäydyttävä kun keskeyttää konserttini tällä tavoin. Kuka te olette? Mitä haluatte?"

"Nimeni on Gloucester, sir", oli vastaus. "Sen epäilemättä muistatte."

"En suinkaan", sanoi Carpentaria.

"Minä olen johtajana…", (tässä mr. Gloucester nousi varpailleen ja kuiskasi Carpentarian korvaan)… "kassaholvissa."

"Niin, niin", sanoi Carpentaria. "Entä sitten?"

"Se on ryöstetty, sir!"

"Hyvä jumala, mies!" huudahti Carpentaria, "tuletteko te todellakin keskeyttämään konsertin siksi, että kassaholvi on ryöstetty?"

"Kaksituhattaviisisataa puntaa, sir."

"Minä en välitä vaikka niitä olisi ollut kaksikymmentä kertaa kaksituhattaviisisataa puntaa. Menkää tiehenne. Menkää vaivaamaan mr. Ilamia."

"Siinähän juuri pulma on, sir, Mr. Ilam on myöskin viety."

Nyt olivat kaikki katseet salissa kiintyneet Carpentariaan ja rauhanhäiritsijään, ja kaikki sanoivat merkitsevästi toisilleen että se mahtoi merkitä, että oli tapahtunut jotain hyvin merkillistä.

"Mitä sillä tarkoitatte, että mr. Ilam on viety?", kysyi Carpentaria.

"Hänet on viety pois — hän itse vei rahat mennessään — hänet pakoitettiin siihen revolverilla, sir. Ettekö voi tulla, sir?"

"Tullako? Hyvä jumala! Ettekö te tiedä, mitä konsertti on, mies? En tietenkään voi tulla!"

"Mr. Ilam voi olla surmattu, sir!"

"Meillä on hyvää aikaa haudata hänet konsertin jälkeen", sanoi Carpentaria. "Menkää nyt. Menkää puhumaan poliisipäällikkö Lappingin kanssa. Tai älkää tehkö sitä. Te häiritsette yleisöä mennessänne. Istuutukaa, istuutukaa tähän älkääkä liikahtako. Me soitamme nyt kunniahymnin variationeineen. Saattepa nähdä miten ihmiset innostuvat. Saatte kuulla jotain jonka muistatte aina."

"Mutta…" rukoili mr. Gloucester.

"Istuutukaa… ja kuunnelkaa", vastasi Carpentaria vakavasti.

Hän kääntyi jälleen orkesteriinsa päin. Hän koputti taikasauvallaan pulpettiaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen orkesterinsa, ilosta säteillen alkanut uuden orkesterisovituksen "Kunnia-hymnistä." Yleisö oli hurjana riemusta ääniaaltojen virratessa soittimista, varsinkin variationien alkaessa. Siten konsertti jatkui, mr. Gloucester-paran hillitessä kärsimättömyyttään niin hyvin kuin voi ja ajatellessaan miten merkillisiä päähänpistoja johtajilla voi olla. Hän oli ollut koko elämänsä ajan virkailija, hän ei koskaan ollut käskenyt, ja se tulos, mihin hän nyt viidenkymmenen vuotiaana oli tullut, oli, että johtajiin ei koskaan voinut luottaa ja ettei koskaan voi tietää mitä he seuraavassa silmänräpäyksessä tekevät.

"Suokaa anteeksi, sir", sanoi hän kunnioittavasti konsertin loputtua.

Carpentaria näytti unohtaneen hänet kokonaan ja aikoi juuri lähteä paikalta korvat kuuroina suosionosoituksista.

"No niin, se oli siis tuo varas", sanoi hän. "Kaksituhatta viisisataa puntaa. Ja te sanotte, että mr. Ilam vietiin pois? Kertokaa nyt minulle kaikki. Tulkaa tätä tietä ulos. Se on aina paras paikka, jos tahtoo puhella häiriintymättä."

Ja Keskuskadulla, lähellä suihkukaivoa, jonka värillinen valo kuvastui veteen, kertoi mr. Gloucester koko historian kaikkine yksityiskohtineen Carpentarialle.

"Te sanotte sen olleen sinipukuisen ja harmaatukkaisen miehen?"

"Niin, sir."

"Ja teitä oli kolme miestä, mr. Ilam lukuunotettuna, ettekä voineet riistää häneltä asetta?"

"Se olisi ollut kuolema ensimmäiselle, joka olisi yrittänyt, sir."

"No, vaikkapa vain", sanoi Carpentaria hajamielisesti.

"Te sanoitte, että menisin mr. Lappingin luo, sir, menenkö nyt?"

"Ei", sanoi Carpentaria. "Ei vielä. Tahdon ensin itse nähdä kaiken. Ihmeellisintä tässä on ovenvartia. Mikä hänen nimensä on?"

"Wiggins, sir."

"Onko hän kadonnut?"

"Hän ei ollut siellä minun lähtiessäni, sir. Eikä hän voinut olla paikallaan varkaan tullessa sisään."

"Miksi ei?"

"Siksi, ettei ihan olisi päästänyt häntä sisään. Hän oli saanut ankaran määräyksen."

"Hm. Tulkaa tänne."

He kiiruhtivat Keskuskatua pitkin pohjoiseen päin. Sade oli lakannut, ja ilotulitus, joka oli loistava, näytti herättävän hurjaa ihastusta yleisössä, joka riensi edestakaisin niin kiihkeän innostuneina kuin ihmiset ovat tietäessään, että kaikki on pian lopussa. Carpentaria ja hänen seuralaisensa eivät senvuoksi päässeet varsin nopeasti eteenpäin.

"On nyt yli tunnin siitä", sanoi mr. Gloucester ja uskalsi puhua tyytymättömällä äänellä.

"Mistä?" kysyi Carpentaria.

"Siitä kuin rikos tehtiin."

"Roisto on varmasti ottanut konserttini lukuun", vastasi Carpentaria. "Hän tietää luultavasti, että kaikki kaupungissa juoksevat heti minun luokseni, kun on vain vähäisinkään asia tapahtunut."

"Vähäisinkään asia!" mutisi mr. Gloucester ivallisesti itsekseen.

He tapasivat Wigginsin, suuren ovenvahdin, paikallaan.

"Te olette siis täällä!" huudahti Carpentaria.

"Niin, sir."

"Missä te olette ollut siitä asti, kun mr. Ilam tuli?"

"Tein vain niinkuin te pyysitte, sir", sanoi Wiggins.

"Ja mitä se oli?" kysyi Carpentaria hämmästyneenä.

"Mutta teidän kirjeenne, sir!"

"Mikä kirje?"

Wiggins veti esiin palan rypistynyttä paperia taskustaan. Hän ojensi sen Carpentarialle, joka luki:

"Tulkaa heti konttoriini. Ellen ole siellä, niin odottakaa minua. Tämän tuoja asettuu paikallenne niin kauaksi. C. Carpentaria."

"No niin!" sanoi Carpentaria. "Ja kuka oli tämän tuoja?"

"Sudanilainen, sir."

"Mikä sudanilainen?"

"En tiedä. Minusta he ovat kaikki samannäköisiä."

"Eikä teidän päähänne pistänyt, että tämä lappunen on väärennetty?"

"Ei, miksi se olisi pistänyt päähäni?"

"Teidän päähänne ei siis pistänyt", jatkoi Carpentaria, "että kun johdin konserttiani, en voi millään muotoa olla konttorissa?"

"En minä tiennyt mistään konsertista. Minä olen oven vartia…"

"Ette tiennyt minun konsertistani!" huudahti Carpentaria. Mutta sitten hän hillitsi itsensä. "Mr. Ilam tuli ennenkuin sudanilainen toi teille tämän kirjeen?"

"Niin, sir. Vain pari sekunttia ennen. Hän oli juuri mennyt sisään kun sudanilainen tuli. Puhelin juuri odottavan autonohjaajan kanssa."

"Vai niin! Täällä oli siis auto!"

"Niin, sir. Omia vaunujamme. Numero 26, sir. Rahoja noutamassa, sir."

"Hyvä, Kuka sitä ajoi? Tiedättekö hänen nimeään?"

"Luulen hänen nimensä olevan Pratt, sir."

"Sitten väsyin odottamaan ja palasin takaisin, sir."

"Hyvä", sanoi Carpentaria. "Mr Gloucester, kaupungin autotalli on nyt matkamme määränä."

Kaupungin mahtava autotalli oli aivan pohjoisen portin lähellä. Sitäkin vartioi ovenvartia, joka seisoi pienessä puumajassa ovella.

"Haluan tietää, onko numero 26 tullut sisään", sanoi Carpentaria.

"Kyllä, sir", kuului vastaus. "Se tuli kaksikymmentä minuuttia sitten."

"Näittekö sitä? Kuka ajoi sitä?"

"Sitä en huomannut, sir."

"Olkaa hyvä ja näyttäkää meille se auto."

He menivät sisään suureen vajaan, missä pari miestä parhaillaan pesi vaunujaan. Numero 26 oli paikallaan. Se näytti poliisipatrullivaunulta, mutta oli pienempi. Carpentaria pani merkille, että sen pyörät olivat likaiset.

"Avatkaa se", sanoi hän.

Avain etsittiin, ja vaunua valaistiin käsilyhdyllä. Sisällä oli jotakin, kasa vaatteita ja jäseniä lattialla.

"Menkää sisään", sanoi Carpentaria, "ja katsokaa mitä se on."

Seuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin autosta kaksi miestä sangen avuttomassa tilassa. Toinen oli Ilamin sudanilainen vartia.

"Kuka tämä on?" kysyi Carpentaria osoittaen toista.

"Se näyttää, olevan Pratt, hän, joka tavallisesti ajaa tätä autoa." vastasi ovenvartija.

Autotallin kaikki väki oli nyt kerääntynyt heidän ympärilleen.