← Table of contents
Ilojen kaupunki

XXIX LUKU.

Aune Lindström translation

JETSAMIN TARINA.

"Meidän on kai parasta mennä alas", sanoi Carpentaria, kun jonkunlainen järjestys oli jälleen saatu aikaan huoneessa, "siellä olemme paremmin rauhassa."

"Ei", huudahti Jetsam intohimoisesti. "Tuon vanhuksen täytyy kuulla kertomukseni. Joko kerron sen hänen kuullensa, tai en kerro sitä lainkaan."

Carpentaria katsoi mrs. Ilamin silmiin, jotka eivät liikahtaneet. Hänet oli nyt nostettu takaisin vuoteeseen, ja silmät olivat jälleen kiintyneet kattoon. Tuon lyhyen ja julman voimanponnistuksen jälkeen näytti halvaantunut ruumis jälleen vaipuneen avuttomuuden tilaan, joka oli ehkä edellistäkin täydellisempi. Silmät hehkuivat, mutta ei niin polttavina kuin ennen.

"No niin, kuten tahdotte", myöntyi Carpentaria.

Ilam oli istuutunut, näennäisesti puolittain huumaantuneena. Molemmat muut ottivat kumpikin tuolin, ja juuri silloin ovelle koputettiin hiljaa, mutta varmasti.

"Mitä se on?" kysyi Carpentaria Jetsamin puoleen kääntyen. "Sen kai te tiedätte parhaiten, joka olette ollut talon isäntänä muutamia tunteja."

"Se on luullakseni neiti Rosie", vastasi mr. Jetsam. "Musiikkinne on peloittanut häntä."

Carpentaria meni nopeasti ovelle, kiersi lukkoa ja avasi sen. Rosie aivan oikein seisoi sen takana.

"Vai tekö se olette, rakas nuori neiti", sanoi hän iloisesti antamatta Rosielle aikaa ilmaista hämmästystään. "Tahtoisin kernaasti, että menisitte sisarenne luo, joka on minun huvilassani. Mutta pelkään, että ette saa auki ovia. Eiköhän teidän olisi parasta vetäytyä omaan huoneeseenne lepäämään kaikista rasituksista? Kaikki on hyvin täällä, ja jos vanha sukulaisenne tarvitsisi apuanne, kutsumme teitä. Sillä aikaa pidämme me, serkkunne, teidän ystävänne mr. Jetsam ja minä pienen neuvottelun liikeasioista."

Hän kumarsi ja peitti oviaukon niin hyvin kuin voi, jotta Rosie ei näkisi sisään huoneeseen. Rosie seisoi epäröivänä paikoillaan.

"Pyydän teitä hartaasti", sanoi Carpentaria, "menemään levolle. Älkää enää hommatko veneiden kanssa tänä yönä, voisitte hukkua. Ja uskokaa minua, ei mitään tehdä salassa. Heti päästyäni neuvottelusta menen avaamaan ovet."

Rosie meni vastahakoisesti alas käytävää myöten. Hän ei ollut sanonut sanaakaan. Carpentaria sulki oven hänen jälkeensä ja istuutui jälleen tuolilleen.

"Nyt olen erinomaisen tarkkaavainen", sanoi hän merkitsevästi Jetsamille.

"No niin", sanoi Jetsam mietittyään hetkisen, "Tämä kertomus menee kauas ajassa taapäin. Se alkaa ennenkuin te olitte syntynytkään — se alkaa Torqauyssa. Mikäli minulle on kerrottu, ei tämä paikka silloin ollut läheskään sitä mitä nyt, mutta se oli joka tapauksessa paikka minne voi asettua. Siksi ehkä eräs soodavesitehtailija matkusti sinne vuodeksi lepäämään. Hän oli hyvin rikas mies, ja hän vuokrasi siellä huvilan. Tuo huvila on siellä vielä tänä päivänäkin. Hän oli noin puolen miljoonan arvoinen, ja kaikki kilpailivat hänen tuttavuudestaan, ja tuttavien joukossa oli myöskin eräs noin kolmikymmenvuotias leski nimeltä mrs. Kilmarnock. Eikö hänen nimensä ollut Kilmarnock?" kysyi hän äkkiä julmasti hymyillen halvatulta.

Mrs. Ilam ei antanut mitään merkkiä, ja mr. Jetsam jatkoi.

"Hän oli kaunis nainen, hänellä oli ihmeen kauniit mustat silmät. Hänen miehensä oli kuollut muutamia vuosia sitten, eikä hänellä enää ollut surupukua. No niin, hänen pukunsa ei kuulu asiaan, varsinkaan kun soodavesitehtailija — olenko maininnut, että hänen nimensä oli Ilam? — varsinkaan kun mr. Ilam ei nähnyt hyvin. Hän oli alkanut saada harmaan kaihin, molemmat silmät olivat kipeät, ja sairaus edistyi nopeasti. Muistakaa, etteivät lääkärit siihen aikaan tienneet niin paljon harmaasta kaihista kuin nykyään. Mr. Ilam oli myös leskimies — ja hänellä oli kolmen vuoden vanha lapsi. Hän oli ollut kaksi vuotta leskenä tavatessaan mrs. Kilmarnockin. Hän piti mrs. Kilmamockista. Hän näytti sopivan hoitajattareksi, ja sellaista mr. Ilam juuri tarvitsi. Hänhän oli niin surullisessa asemassa. Hän tarvitsi myös äitiä lapselleen, ja mrs. Kilmarnock osoitti harvinaisen suurta rakkautta lastaan kohtaan. Mr. Ilam oli mies, joka puhui suoraan suunsa puhtaaksi, eikä hän salannut sitä tosiasiaa, että vaikka hän mielellään meni naimisiin lesken kanssa, ei hän koskaan olisi mennyt naimisiin lesken kanssa, jolla itsellään oli lapsia. Ja eräänä päivänä hän sanoi mrs. Kilmarnockille, että koska hän ei koskaan ollut kuullut tämän puhuvan lapsistaan, otaksui hän ettei hänellä niitä ollut.

"Mrs. Kilmarnock vastasi, että hänen otaksumansa oli oikea, ja että hän aina suri sitä ettei hänellä ollut lapsia, kun hän niin piti lapsista ja kaipasi sellaista, mikä olisi antanut hänelle oikeaa elämänhalua ja intoa. Kuukautta myöhemmin kysyi mr. Ilam häneltä, tahtoiko hän mennä naimisiin hänen kanssaan, ja hän myöntyi ilolla. Kolme kuukautta myöhemmin he olivat naimisissa. Kaikki olivat hyvin herttaisia, sillä teidän tulee muistaa, ettei mrs. Kilmarnock ollut vailla rahoja. Hän eli hienosti ja komeasti, ja koko Torqauy kiitti hänen päivällisiään. Hänen miehensä oli ollut korkeimman oikeuden asianajaja Skotlannissa, niin hän sanoi. Vietettiin siis loistavat häät, joista kerrottiin kolmenneljäsosa palstan verran sanomalehdissä."

Tässä Carpentaria keskeytti kertojan.

"Te näytte olevan hämmästyttävän selvillä asioista, jotka tapahtuivat teidän ollessanne sen ikäinen, että ette juuri voinut käsittää niitä. Siihen aikaan, kuin nämä häät vietettiin, ei teidän tapanne kai ollut lukea sanomalehtiä?"

"Ei ollutkaan", vastasi Jetsam kuivasti, "Minä olin silloin saavuttanut kolmen vuoden iän. Olen niin tarkoin selvillä kaikesta, koska olen ottanut kaikesta selvän. En ole säästänyt vaivojani viimeisten kahden vuoden aikana hankkiakseni kaikki tarvitsemani tiedot."

"Sen käsitän", sanoi Carpentaria, "mutta minkä vuoksi tämä juuri Teitä niin huvitti?"

"Sen kyllä pian ymmärrätte", sanoi Jetsam. "Tuo mrs. Ilam oli sekä ennen että jälkeen toisen avioliittonsa tehnyt salaisia retkiä Tiegnmouthin kylän läheisyydessä. Hän ilmoitti silloin miehelleen menevänsä Exeteriin ostoksille, ja hän oli aina hyvin yksinkertaisesti puettu näillä retkillään. Teignmouthin asemalta hän meni tavallisesti suoraan kylän läpi, otti lautan joen rannalla ja meni pieneen majaan, joka sijaitsi yksinään nummella. Siellä hän tapasi vanhan miehen, hänen vaimonsa ja pienen pojan. Vanha mies ei, ihmeellistä kyllä, puhunut englantia, vaan ranskaa. Hän oli Bretagnesta ja oli tullut tänne sipulilastia tuomaan, rakastunut talonpoikaistyttöön ja asettunut tänne. Mrs. Ilam puhui ranskaa miehen kanssa, englantia vaimon kanssa ja lastenkieltä pojan kanssa.

"Mutta jos hän todellakin oli leski ja tämä todellakin hänen poikansa, niin miksi hän teki tällä tavoin? Hän suuteli ja hyväili lasta ja kävi hänen luonaan tällä tavoin ainakin kerran viikossa."

"Ja hän oli hänen poikansa?" keskeytti Carpentaria.

"Niin, sen olette, arvannut oikein", sanoi Jetsam. "Hän oli hänen poikansa."

"Hän oli leski ja lapsi oli todella hänen poikansa", sanoi Jetsam, "mutta poika ei ehkä sopinut hänen suunnitelmiinsa Torqauyssa, mutta hän rakasti pikku poikaansa, voipa sanoa, että tuo poika oli hänen elämänsä suuri intohimo. Eikö niin?" sanoi hän äkkiä kääntyen mrs. Ilamin puoleen.

Vanhan naisen silmät täyttyivät kyynelillä.

"Luulen olevan parasta jättää mrs. Ilam pois keskustelusta", sanoi Carpentaria.

"Se on mahdotonta", sanoi Jetsam, "koska kertomukseni koskee miltei yksinomaan häntä. Mutta en välitä hänestä muuta kuin todistaakseni kertomukseni. No niin, nämä mr. Ilamin käynnit majassa kestivät noin vuoden, ja silloin tapahtui jotain hyvin kummallista. Mutta ensin minun on kerrottava, että mr. Ilamin harmaa kaihi kävi yhä pahemmaksi hänen mentyään naimisiin. Kuuden kuukauden kuluttua hän ei nähnyt mitään selvästi. Hän ei voinut lukea mitään muuta kuin puotien suuria kylttejä. Hänellä oli mrs. Ilamissa ihailtava hoitajatar ja toveri. Hän ei koskaan jättänyt häntä paitsi noilla ostoretkillään käydessään. Hän oli ihanteellinen vaimo, ja koko Torqauy oli siitä yhtä mieltä. Vaikka mr. Ilamin sairaus sai hänet hermostuneeksi, vieläpä sietämättömäksikin, oli hän yhtä herttainen ja kärsivällinen, eikä mr. Ilam sietänyt ketään muuta lähellään. Hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä lastaankin, ainoaa poikaansa kohtaan, ja lapsi annettiin opettajien ja hoitajien hoitoon."

"Eräänä päivänä kertoi sitten vanha bretagnelainen mr. Ilamille, että hän oli perinyt hiukan ja että hän senvuoksi aikoi matkustaa takaisin Bretagneen päättääkseen elämänsä siellä. Mrs. Ilam kauhistui tästä uutisesta, sillä hän ei tiennyt mitä tehdä poikansa suhteen. Hän kysyi ranskalaiselta milloin hän aikoi lähteä, ja tämä vastasi, että hän lähtisi noin kolmen viikon kuluttua. Hän lähti silloin hänen luotaan sanoen tulevansa takaisin muutaman päivän päästä. Tässä on tuo merkillinen kohta tarinassa. Viikon kuluessa sai koko Torqauy tietää, että mr. Ilam matkustaisi Pariisiin kysymään neuvoa eräältä suurelta erikoislääkäriltä."

"Nyt käsitän", sanoi Carpentaria.

Ilamin kasvoille alkoi nyt myöskin nousta huvitettu ilme.

"Epäilen suuresti, ymmärrättekö", sanoi Jetsam, "He matkustivat Torqauysta heti sen jälkeen, ja huomiota herätti, että mrs. Ilam eroitti kaikki palvelijansa, jok'ikisen, niin että heillä matkustaessaan pojan kanssa Torqauysta ei ollut ketään muuta apunaan kuin hotellin poika, sillä teidän tulee muistaa, että mr. Ilam nyt oli oikeastaan jo sokea. Heidän täytyi vaihtaa junaa Exeterissa päästäkseen Plymouthin pikajunaan, ja Exeterin asemalla seisoi vanha ranskalainen odottamassa, ja kädestä hän piteli mrs. Ilamin pikku poikaa. He puhelivat pitkän aikaa kahdenkesken, ja sitten tuli pikajuna, johon Ilamien piti nousta, ja kun se lähti Lontooseen, seisoi vanha ranskalainen jälleen asemalla pienen pojan kanssa. Ymmärrättekö?"

"En!" sanoi Carpentaria suoraan.

"No niin", sanoi Jetsam, "se ei ollut sama poika, jota ranskalainen piti kädestä. Mrs. Ilman oli ottanut oman lapsensa mukaansa ja jättänyt lapsipuolensa tilalle."

"Hyvä Jumala!" huudahti Carpentaria.

"Niin, sen voitte sanoa, mutta hyvä Jumala ei tehnyt silloin mitään. Petos oli mainiosti järjestetty, ei kukaan voinut häntä epäillä. Molemmat pojat olivat samoin puettuja, samanikäisiä, ja mr. Ilam oli egoisti, joka välitti vain omista tunteistaan eikä pojasta. Uusi lapsi pidettiin aivan erillään mr. Ilamista, ja pian hän oppi uuden nimensä ja unohti menneisyytensä. Kesti seitsemän vuotta ennenkuin mr. Ilam sai näkönsä jälleen, ja vasta silloin hän näki pojan selvästi. Miten hän silloin enää olisi voinut epäillä petosta? Mrs. Ilam oli voittanut, hän oli laittanut mr. Ilamin laillisen perillisen pois tieltä ja asettanut oman poikansa hänen sijaansa valtaistuimelle."

"Mutta miten toisen pojan kävi?" kysyi Carpentaria.

Jetsam ei vastannut heti, ja hänen katseensa oli maahan luotu.

"Tunnetteko te Bretagnen talonpoikia?" kysyi hän.

"Ei, en lainkaan", vastasi Carpentaria.

"No niin, se on samantekevä. Kun kuulette tämän tarinan jatkon, ymmärrätte mitä bretagnelaistalonpoika voi tehdä. Exeterin asemalla oli mrs. Ilam siis puhunut tuon bretagnelaisen kanssa. Hän sanoi antavansa hänelle toisen pojan hoidettavaksi ja tahtovansa edellisen itse. Sovittiin siitä, että uusi poika seuraisi talonpoikaa Bretagneen ja asuisi hänen luonaan hänen kasvattinaan. Maksusta sovittiin epäilemättä talonpojan suureksi tyydytykseksi. Ja sitten mrs. Ilam uskalsi lyödä pöytään parhaan valttinsa. Hän sanoi ranskalaiselle, että uusi lapsi, jonka hän oli saanut hoitoonsa, oli hyvin heikko olento, joka luultavasti ei eläisi kauan. Sivumennen sanoen oli se silkkaa valhetta. 'Jos lapsi kuolisi', sanoi hän talonpojalle, 'niin menetätte tietysti maksun hänen elättämisestään, mutta tämän tappion korvaamiseksi lupaan maksaa teille viisisataa puntaa, jos hän kuolee.' Viisisataa puntaa on kaksitoistatuhatta frangia, ja kahdestatoistatuhannesta frangista tekisi bretagnelais-talonpoika mitä tahansa, vaikkapa astuisi helvetin tuleen."

"Ja sitten kai mrs. Ilam sai kuulla lapsipuolensa kuolleen jonkun ajan kuluttua?"

"Aivan oikein", sanoi Jetsam. "Se kesti koko kauan — kuusi vuotta — mutta tietoa seurasi virallinen ilmoitus, ja silloin oli mrs. Ilamilla todellakin iloinen päivä, varsinkin kun hänen oma poikansa kasvoi suureksi ja vahvaksi ja mr. Ilam alkoi pitää hänestä. Siten olivat kaikki rikoksen jäljet haihtuneet, sillä ranskalainen talonpoika kuoli, ja hänen englantilainen vaimonsa oli kuollut jo aikoja sitten."

"Otaksun joka sanan kertomuksessanne olevan totta", sanoi Carpentaria. "Mutta minkävuoksi nämä asiat teitä liikuttivat, ja miten pääsitte asian jäljille?"

"Sen sanon teille", sanoi Jetsam. "Poika ei ollut kuollut."

"Ei kuollut?"

"Ei, hän oli karannut. Hänellä oli ollut sangen vaikea elämä talonpojan vaimon kuoltua. Se kävi suorastaan sietämättömäksi. Hän sai kärsiä nälkää ja lyöntejä. Mutta ei siinä kaikki. Ulkona kalastusvenheissä hän sai joka päivä kestää niin paljon, että oli todellakin ihme, että hän jäi henkiin. Siksi hän karkasi. Hän oli silloin yhdeksän vuotias ja hänellä oli varmat tiedot kahdessa kielessä."

"Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Kasvatusisä oli hyvä ystävä koulumestarin kanssa, ja, kuten tiedätte, on koulumestari aina sihteerinä ranskalaisessa kylässä. Hän kirjoittaa kaikki sellaiset todistukset ja tekee kaikki muutokset asukasluetteloon. Kasvatusisä ilmoitti koulumestarille, että tämä saisi tuhat frangia sellaisesta ilmoituksesta, ja sitä ei hän voinut vastustaa. Ei kukaan muu kuin nuo kaksi miestä tiennyt tästä todistuksesta, eikä ollut luultavaa, että se nainen, jota varten se kirjoitettiin, koskaan tulisi käymään ranskalaisessa kalastajakylässä."

"Ja miten kävi pojan?"

"Tärkeintä siitä on, että hän istuu tässä kertomassa tätä tarinaa", sanoi Jetsam tyynesti.

"Sen arvasin", sanoi Carpentaria, "heti sanottuanne, että poika ei ollut kuollut."

Josephus Ilam vaikeni kuin muuri.

"Kuljeskelin ympäri yhdeksän tai kymmenen vuotta", jatkoi Jetsam, "sekä Englannissa että Ranskassa. Sitten tulin yhtäkkiä hienoksi mieheksi, sillä sain paikan vuokratoimistossa Cannesissa, pääasiallisesti siksi, että osasin sekä englantia että ranskaa. Se kesti vain talvikauden. Mutta päällikölläni oli samantapainen toimisto Ostendessa kesällä. Ja Ostendessa minä sitten astuin 'suureen maailmaan'. Menin erääseen kiertävään teatteriseurueeseen. Matkustelin sangen paljon ja tein ylipäätään kaiken minkä voin ansaitakseni rahaa. Kymmenen vuoden kuluttua ryhdyin jälleen vuokra-alalle. Siitä työstä pidin koko lailla, paljon enemmän kuin esim. revolveriampujana esiintymisestä varieteessa. Ja kahdenkymmenen vuoden ajan olen ollut konttoristina monessa 'Ilojen Kaupungissa' ympäri Euroopan. Ajatelkaahan, kaksikymmentä vuotta! Ja joka vuosi kävin yhä happamemmaksi ja surullisemmaksi siinä työssä. En koskaan säästänyt mitään, koska kuitenkin jäin naimattomaksi. Sitten olin eräänä päivänä St. Malossa, ja silloin pisti päähäni matkustaa siihen kalastajakylään, josta olin kolmekymmentä vuotta sitten karannut. Ihana kasvatusisäni oli tietysti kuollut ja koulumestari myös, mutta pari ihmistä muisti vielä minut, ja eräs heistä oli vanha vaimo, joka oli kaunis nuori tyttö minun karatessani. Vanha kasvatusisäni oli rakastunut häneen ja vanhempainsa tahdosta oli hän mennyt vanhuksen kanssa naimisiin rahan vuoksi. Tämä oli kerran kertonut hänelle salaisuuden — vaihdoksesta Exeterin asemalla, koska hän luuli olevansa kuolemaisillaan. Ja nyt vaimo kertoi sen minulle. Hän oli aina pitänyt minusta."

Mr. Jetsam nauroi katkerasti.

"Sillä tavoin siis pääsitte jäljille?" sanoi Carpentaria.

"Niin. Sitten jatkoin tutkimuksiani Torqauyssa. Siellä tapasin vanhan hoitajattareni. Hän kertoi, että mr. Ilamin oikealla lapsella oli suuri punainen syntymämerkki vasemmassa sääressä. Minulla oli se merkki. Hän kertoi myös, että oli olemassa valokuva — vanha daguerrotypia — minusta äitipuoleni käsivarrella ja isäni meidän vieressämme, ja syntymämerkki oli hyvin selvä tässä kuvassa. Ja se oli ainoa varma tieto, minkä voin saada — lukuunottamatta, että kuvaa tavallisesti säilytettiin mustassa, kiiltävässä lippaassa. Minulla oli se tunne, että valokuva oli säilytetty — aina tähän yöhön asti! Voin hämärästi muistaa Torqauyn ja Exeterin aseman, mutta mitä kertomukseni hyödyttäisi ilman todisteita — selviä todisteita? Ja kun ajattelin hukkaanmennyttä ja kurjaa elämääni ja mitä se olisi voinut olla, ellei tuo nainen olisi asettunut tielleni, silloin sydämeni oli täynnä surua ja vihaa siinä määrin, että ette voi sitä kuvitella."

Mr. Jetsam huokasi syvään, ja Carpentaria nousi ylös ja tarttui hänen käteensä.

"Ei ole vielä liian myöhäistä saada oikeutta", sanoi Carpentaria.

"Tuo nainen on aina vihannut minua", sanoi Jetsam. "Vielä tänä yönä on hänen vihansa minua kohtaan ollut niin hehkuva, että hän on koettanut surmata minut. Myöntäisikö hän totuuden, vaikka voisi puhuakin? Eikä hän voi puhua."

"Luulen voivani saattaa hänet yhteyteen kanssamme", sanoi Carpentaria. "Hetkisen kuluttua saatte nähdä."

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings