← Table of contents
Ilojen kaupunki

V LUKU.

Aune Lindström translation

ORKESTERI.

Sinä iltana oli Ilojen Kaupunki valaistu. Kahdeksankymmentätuhatta pientä sähkölamppua riippui köynnöksinä pitkin Keskuskatua, kaikkien huvipaikkojen päätyihin oli vedetty tulijuovia, puodit kimallelivat, ja kiertoradoilla näkyi nimikirjaimet I ja C, jotka välkähtelivät vuorotelleen. Kello kahdeksan olivat käytävät täpötäynnä väkeä ja ravintoloissa söi viisituhatta ihmistä illallista tarvitsematta häiriintyä ilmoituksista. Joka paikka oli täynnä, mutta eniten iloitsivat ihmiset itämaisista puutarhoista, minne oli kerääntynyt viidenkymmenentuhannen suuruinen joukko. Kiinalaiset lyhdyt loistivat kuin ihmeelliset kukkaset, jotka olivat puhjenneet tunnissa kukoistukseen ja jotka nyt hohtivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Vain orkesterilava oli sähköllä valaistu. Se loisti puutarhan keskellä kuin suuri kruunu, ja vaikka se vielä oli tyhjä, herätti se suurinta huomiota.

Ja kaikki nuo monet tuhannet ihmiset, jotka kaikki tunsivat jotain uutta tapahtuneen huvien historiassa, odottivat Carpentariaa, Ilojen Kaupungin suurta vetovoimaa.

Hänen orkesterinsa soittaisi kahdeksasta kymmeneen, ja suuret ilmoitustaulut, joita oli kiinnitetty kahviloihin, ilmoittivat: "Carpentarian orkesteri soittaa Ilmapallo-kehtolaulun, Carpentarian uusimman sävellyksen, joka on sävelletty tänä iltapäivänä."

Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan tuli orkesterin kuusikymmentä jäsentä puettuina purppuraisiin univormuihinsa marssien puutarhan läpi lavalle. Kymmenen askeleen päässä viimeisestä miehestä tuli Carpentaria edessään pieni poika, joka kantoi hänen tahtipuikkoaan pienellä tyynyllä. Kaikki, mitä Carpentaria teki, oli valtavaa ja juhlallista. Ylemmät henkilöt nauroivat tälle juhlallisuudelle, mutta suuri enemmistö ei nauranut, he hurrasivat, he ihailivat. Olivatpa he nyt oikeassa tai ei, oli kuitenkin tosiasia, että tällainen oli aivan luontaista Carpentarialle, se oli hänen teatterimaisen henkensä ilmaisu, se oli itseensä luottavan miehen keksintöä.

Täsmälleen kello kahdeksan seisoi Carpentaria lavalla viiteenkymmeneentuhanteen kuulijaan päin kääntyneenä, ja kumarreltuaan juhlallisesti kolme kertaa kääntyi hän orkesteriin päin ja kohotti tahtipuikkonsa.

Se oli dramaattinen silmänräpäys. Ilojen Kaupungin todelliset avajaiset.

Eläköön ja hurraa-huudot kaikuivat suurina aaltoina yli ihmisjoukon, eivätkä tahtonet lakata, ja nekin, jotka eivät Carpentariaa tunteneet, ymmärsivät mitä oli olla pääkaupunkien suosikki, johtava tähti kaikkien yleisön suosimain ja tervehtimäin loistavain tähtien joukossa.

Carpentaria seisoi liikkumattomana, kuin olisi hän ollut hakattu kiveen, kunnes kättentaputus oli lakannut, sitä kesti noin viisi ja puoli minuuttia. Konsertti viivästyi siis noin viisi ja puoli minuuttia. Carpentaria ei itse koskaan tullut liian myöhään, mutta hänen yleisönsä viivästytti tavallisesti häntä.

Äkkiä hän laski tahtipuikkonsa nykäyksellä, joka vaikutti odottamattomalta, ja kuningashymni alkoi.

Nähdä Carpentarian johtavan orkesteriaan oli maailman suurimpia ihmeitä. Hän ei johtanut vain kädellään ja silmillään, vaan koko vartalollaan ja univormullaan. Hänestä sanottiin, että hän osasi johtaa Beethovenin Eroica-sinfonian vasemmalla jalallaan — ja kukapa voisi sitä kieltää? Kuningashymni oli hänelle vain lastenleikkiä, ja sitäpaitsi hän oli hyvin hillitty sen suhteen. Hän johti sitä vain niin että hän teki sen vaikutuksen kuin hän itse olisi hymnin sanojen mukaan 'suojellut' kuningasta. Siinä kaikki. Mutta miten loistavasti, mukaansatempaavasti ja hillitysti hän 'suojeli' kuningasta! Kättentaputukset raikuivat heti hurjina.

Seuraavana numerona oli Ilojen Kaupungin marssi, jonka Carpentaria oli säveltänyt. Carpentaria ei nimittäin johtanut muuta kuin kansallishymnejä, omia sävellyksiään ja ehkä korkeintaan Wagneria ja Beethoovenia. Tämä marssi oli täydellisesti Carpentarian tyyliin ja sävelletty sitä varten, että hän voisi esittää loistavia johtaja-ominaisuuksiaan. Hän oli jo tehnyt sen kuuluisaksi juhlakiertueellaan Yhdysvaltojen läpi edellisenä vuonna. Se alkoi mahdollisimman suurella hälinällä. Siinä oli jotain tarttuvan iloista, ja sekä tuo iloisuus että suuriäänisyys kestivät koko kappaleen läpi ilman vähintäkään laskukohtaa. Ja miten hän johti sen! Hänen tahtipuikkonsa oli vuorotellen valtikka, kaivonpumppu, juhlapylväs, keppi, rumpukapula, lippu, hammastikku, luuta, heiluri, piiska, lääkepullo, skorpiooni. Hän ruoski, kiusasi, kehitti päästi irroilleen, vangitsi, maalasi, mittaili, hallitsi, levitti, työnsi takaisin, veti syrjään ja väänteli orkesteriaan, ja kun sen innostus näytti pääsevän voitolle, rauhoitti hän sitä lääkepullollaan. Kappale oli vuorotellen marssi, tappelu, palava talo, kilpajuoksu, sadantonnin kanuunan laukaus, ilotulitus, suuri juhla ja toruva äiti.

Se oli suurenmoista.

Lopun jälkeen, joka tuli yhtä äkkiä kuin ovi, joka paiskataan lukkoon, vallitsi omituinen hiljaisuus, ja sen jälkeen puhkesi suosionosoitus, joka oli yhtä voimakas kuin marssi itse.

Carpentaria kumarsi, koko orkesteri kumarsi, Carpentaria kumarsi jälleen. Vihdoin hän osoitti erästä huilunsoittajaa tahtipuikollaan ja tämä tuli esiin jakamaan kunniaa Carpentarian kanssa. Miksi Carpentaria oli valinnut juuri tämän huilunsoittajan, sitä ei kukaan tiennyt. Neljäkymmentäkään huilua ei olisi kuulunut tässä kauheassa rumpujen ja metallisoittimien pauhinassa. Mutta Carpentaria oli Carpentaria.

"Kuuliko kukaan teistä laukausta?" kysyi Carpentaria hiljaa kääntyen orkesterinsa puoleen.

"Laukausta, sir? Ei, sir", kuului monesta suusta. "Miksi niin, sir?"

"Siksi, että kuula hipaisi korvaani. Se oli neljäs tahti lopusta."

Hän vei käden korvalleen ja näytti, että sormissa oli verta.

"Se ei ole mitään, ei siitä tarvitse välittää. Odotan, että suhtaudutte siihen todellisina sotilaina."

"Kyllä, sir", vastasi rohkea orkesteri.

Carpentaria tuijotti äkkiä rautatankoa, joka kannatti kattoa, se oli raapiintunut ja tullut kuhmuille. Hän pani kaksi rummunlyöjää etsimään lattialta, ja muutaman hetken kuluttua olivat he löytäneet litteäksi litistyneen kuulan, jonka hän pisti taskuunsa.

"Numero kolme!" sanoi hän tiukasti astuessaan johtajakorokkeelleen ja naputtaessaan tahtipuikkoaan siihen.

Numero kolme oli kehtolaulu. Ei voinut olla sen suurempaa vastakohtaa marssille. Se oli niin hieno, niin kaunis, että sitä tuskin voi kuulla, — ja kuitenkin se kuului yli koko puiston. Carpentaria houkutteli suloisia — säveliä orkesterista samannäköisenä kuin taikuri vetää kirjavia paperiliuskoja suustaan näytettyään ensin, että se on aivan tyhjä, Oli kuin soitto olisi leijunut silkkiharsona ilmassa. Se sai äitien silmät kyyneltymään ja vahvat miehet sulkemaan silmänsä. Sellaisia vastakohtia oli Carpentarian sielussa.

Kättentaputus oli raivoisa.

Carpentaria meni käsinojan luo ja rauhoitti yleisöä kädenliikkeellä.

"Annan teille kunniasanani, naiset ja herrat", sanoi hän, "että kello neljä tänään ei nuottiakaan tästä pienestä kappaleesta oltu sävelletty."

Hän ei osoittanut vähintäkään kiihtymyksen merkkiä. Mutta kun konsertti oli lopussa eikä useampia kuulia ollut tullut, pyyhki hän otsansa helpotusta tuntien ja useimmat orkesterilaiset tekivät samoin.

Carpentaria kulki penkereellä joenrannalla tunnin ajan ja koetti saada lepoa. Hän ajatteli vuoroin kuulaa ja vuoroin Ilamia.

Tähän asti oli hänen ja Ilamin väli ollut ehdottoman ystävällinen, ja hän oli tehnyt niin paljon Ilamin hyväksi, pistänyt uuden omaisuuden hänen laskuunsa. Loistava menestys, joka laitoksen avajaisilla oli ollut, oli Carpentarian aatteiden ansiota. Mutta kuitenkin Ilam häntä vihasi. Hän miltei hätkähti ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin hän istui gondoolin reunalla ja Ilam uhkasi häntä ja puhkesi sitten kamalaan nauruun.

Itämaiset puutarhat olivat tyhjinä ja pimeinä. Iloinen ihmisjoukko oli kadonnut, valot sammuneet. Vain Ilamin huoneesta loisti valo kuten oli koko illan loistanut. Carpentarian oma huvila oli pimeänä. Hän mietti mitä Juliette mahtoi tehdä.

Vihdoin hän meni kotiin puutarhan läpi. Ja juuri mennessään ovesta sisään hän muisti, ettei ollut antanut mitään määräystä juovuksissa olevan miehen suhteen. Hän meni takaisin portaita aitauksen taakse ja sytytti tulitikun. Mies makasi maassa epäilemättä syvään uneen vaipuneena.

Hän sai päähänpiston, jälleen yhden noita ihmeellisiä päähänpistojaan. Hän nosti ylös tajuttoman miehen, joka pysyi jäykkänä eikä edes huokaissutkaan, ja kantoi hänet ilman erikoista rasitusta — sillä Carpentaria oli hyvin voimakas — Ilamin huvilan sivuovelle, Siellä hän asetti miehen ovea vasten. Joka yö jo viikkokausia oli Ilam tullut ulos siitä ovesta keskiyön aikana lähteäkseen tarkastusretkelle. Hän tunsi, että hän oli pienen kepposen velkaa Ilamille. Sitten hän peräytyi varjoon ja odotti.

Sitten ovi aukeni, ja Ilam kaatui miehen yli kuten Carpentaria oli odottanutkin, nousi ylös, kiroillen ja veti valkeaa tulitikkuun katsoakseen miestä.

Samassa silmänräpäyksessä kulki nainen Carpentarian ohi pimeässä. Hän hämmästyi tuntiessaan Julietten. Hän kosketti häntä.

"Oh!" huudahti tämä hiljaa peräytyen.

"Miksi niin hätkähdit?" kysyi Carpentaria.

"Sinä — sinä peloitit minua", sanoi Juliette.

Hän saattoi sisarpuolensa kotiin. Hänen tullessaan jälleen ulos astui Ilam alas sivukäytävän portaita. Ei mitään näkynyt oven lähellä.

"Oletteko nähnyt juopunutta miestä?" huusi Carpentaria.

"En", sanoi Ilam hetkisen vaiettuaan.

"Ette ovenne lähellä?"

"En. Miksi niin?"

"Oh, muuten vain. Luulin teidän nähneen."

"Hyvää yötä", murisi Ilam, mutta sen sijaan, että olisi lähtenyt retkelleen, palasi hän nopeasti taloon.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings