VI LUKU.

MUSTA TAAKKA.

"Omituista!" ajatteli Carpentaria palatessaan kotiinsa. "Miksi ystäväni ja toverini Ilam kieltää nähneensä juopunutta miestä, vaikka omin silmin näin hänen kompastuvan häneen. Ja mikäli voin kuulla hänen äänestään, ei hän ollut suuttunutkaan. Ääni kuulosti pikemminkin masentuneelta."

"Ja edelleen: miten ystäväni juopuneen kävi? Hänenhän täytyy olla jossain! Onko hän Ilamin talossa? Miksi hän olisi siellä? Ei Ilam eikä hänen äitinsä ole juuri laupiaita samarialaisia ja ellei hän ole siellä, onko hän äkkiä tullut järkiinsä ja hoippunut tiehensä? Mahdotonta! Minäkin olen ollut kerran juovuksissa, ja sanon, mahdotonta. Onko Josephus kantanut hänet jonnekin? Ja minne hän on kantanut hänet, ja miksi?"

Carpentaria astui halliinsa ja sulki ulko-ovensa. Hänen tapansa ei ylimalkaan ollut olla erikoisen tarkka ovensa lukitsemisen suhteen. Sehän olikin naurettavaa täällä, kun huvila oli keskellä puolen englantilaisen neliöpenikulman suuruista yksityisaluetta ja kun kaikilla porteilla oli varmat vahdit. Mutta tänä iltana hän lukitsi oven hyvin tarkasti, itsekään tietämättä miksi. Hän kuvitteli kuulevansa askeleita hallista keittiöön vievässä käytävässä, ja hän sytytti nopeasti sähkövalon ja katsoi käytävään. Mutta siellä ei ollut mitään. Hän käsitti olevansa hyvin hermostunut ja suunniltaan. Palvelijat olivat epäilemättä menneet jo aikaa sitten maata. Hän sammutti valon ja meni ylös työhuoneeseensa ja istuutui nojatuoliinsa — kuuluisaan tuoliin, missä hän oli säveltänyt niin monta kuuluisista kappaleistaan. Hän koetti hillitä itseään ja ajatella loogillisesti.

Mutta jälleen arveli hän kuulevansa askeleita, ja hän eroitti epäselvän hahmon ovella.

"Kuka siellä?" kysyi hän tiukasti.

"Minä vain", sanoi naisen ääni ja samassa silmänräpäyksessä syttyi sähkövalo.

Juliette seisoi hänen edessään.

"Miksi istut siinä pimeässä, Carlos?" kysyi hän.

Carlos oli hänen käyttämänsä lempinimi veljestään.

"En tiedä", vastasi tämä hiljaa.

"Poika parka", sanoi Juliette ja meni hänen luokseen. "En ole sanonut sinulle vielä hyvää yötä."

Hän laski kankeat kätensä hänen olalleen ja suuteli häntä molemmille poskille kuten hänen tapansa oli. Kiintymys Carloksen ja hänen puoliranskalaisen sisarpuolensa välillä oli hyvä ja aito. Carpentaria piti sisarestaan tämän pariisilais-aistikkuuden ja hänen selvien käytännöllisten ominaisuuksiensa vuoksi, ja myöskin siksi, että sisar piti häntä nerona. Tänä iltana häh oli herttaisempi ja sisarellisempi kuin milloinkaan ennen.

"Hyvää yötä", sanoi hän värisevällä äänellä ja hänellä oli kyyneleitä silmissään.

"Hyvää yötä", sano Carpentaria, mutta ei voinut olla ihmettelemättä, miksi sisar oli niin kiihtynyt.

Hän meni makuuhuoneeseensa ja sen ulkopuolella olevalle pienelle puuparvekkeelle, mistä hänellä oli mainio näköala Ilamin sivuovelle. Oven yläpuolella olevasta ruudusta loisti valo, ja Carpentaria huomasi vihdoin, että ovi oli puolittain avoinna. Hän meni takaisin makuuhuoneeseensa, sammutti kaikki valot ja palasi takaisin parvekkeelle vartioimaan. Hän päätti katsella niin kauan kuin Ilamin ovi olisi avoinna. Hän asettui mukavaan asentoon nojatuoliinsa, joka oli hankittu parvekkeelle lepäämistä varten, ja pahoitteli vain, ettei ollut viisasta sytyttää sikaaria tai savuketta.

Vähitellen hän rauhoittui. Kiihtymys, jonka musiikki aina sai hänessä aikaan, tyyntyi. Hän voi nyt ajatella selvästi. Mutta hän ei ajatellut niin paljon juopunutta miestä kuin tuota kuulaa, ja sehän olikin luonnollista. Hän oli nyt hämmästynyt siitä, että oli voinut seistä tuossa lavalla vaaraa ajattelemattakaan senjälkeen kuin kuula oli häntä hipaissut. Hän ihaili myös soittajien kylmäverisyyttä. Mutta hänenhän korvaansa kuula olikin hipaissut, ei heidän.

Kuka oli tuo mies, joka tahtoi ottaa hänet hengiltä?

Hän ajatteli kaikkia vihollisia, joita hänellä oli, kaikkia voittamiaan kilpailijoita, mutta oli vaikeaa muistaa heitä kaikkia. Sillä hänen tietoisuutensa syvyyksistä nousi aina yksi nimi yhä uudelleen ja uudelleen, kuten kuplat nousevat lammen pohjasta ja särkyvät pinnalle ehdittyään. Ja se oli Ilamin nimi. Hän kielsi nimeä nousemasta pinnalle, mutta se nousi kuitenkin. Hän ei voinut käsittää, miksi Ilam vihasi häntä niin kuolettavasti. Mutta ilmapallossa sattunut tapahtuma oli luonut äkkinäistä ja räikeää valoa Ilamin luonteeseen. Hän tunsi tähän asti erehtyneensä Ilamistä ja Ilamin olevan miehen, jonka kanssa ei ollut viisasta olla yhteisissä asioissa. Ja Ilamin tuntemattomat juonet näyttivät kietoutuvan hänen ympärillen hänen istuessaan siinä keskellä yötä, kuin suuren hämähäkinverkon säikeet, ja sitovan hänet yhä lujemmalle ja lujemmalle.

Silloin hänen ajatuksensa keskeytti äkkiä ääni jostain parvekkeen alapuolelta.

Se oli hänen oma sivuovensa, joka avattiin hyvin varovasti. Hän voi kuulla sen aivan selvästi yön hiljaisuudessa, mutta avattiinko ovi sisältäpäin vai ulkoapäinkö, sitä hänen oli mahdotonta päätellä. Hän muisti, että vaikka hän oli lukinnut ja teljennyt pääoven hyvin ja tarkoin, oli hän unohtanut lukita sivuoven. Hän kumartui alas parvekkeelta niin kauas kuin uskalsi, mutta oli mahdotonta nähdä mitään alla olevassa pimeydessä.

Ja sitten kuului askeleita hiekalla ja hän näki jotain valkoista, joka liikkui pimeydessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän käsitti, että tuo hahmo oli Juliette, joka oli kietonut valkoisen huivin päänsä ympäri. Mitä hän aikoi tuolla, ja miksi hän oli avannut oven niin varovasti? Oliko hänellä jokin salaisuus? Hän päätti katsella häntä, Juliette meni tielle molempien talojen välillä ja jäi siihen seisomaan ja epäröimään. Ja juuri silloin Näyttelypalatsin suuri tornikello löi kaksitoista juhlallisesti ja ikäänkuin varoittaen yli nukkuvan Ilojen Kaupungin.

Oli kuin kellolla olisi ollut suuri vaikutus Carpentariaan. Hän tunsi ettei hän voinut vakoilla Juliettea, että hän ei saanut olla halpamainen elämänkumppaniaan kohtaan, ja siksi hän huusi hänelle rehellisesti ja kovaa.

"Juliette, mitä sinä teet?"

Hän pelästyi omaa ääntään. Se kuului niin äänekkäältä ja selvältä hiljaisuudessa.

Syntyi lyhyt vaitiolo.

"Carlos, luulenpa sinun tahallasi koettavan säikyttää minua tänä iltana", vastasi Juliette. "Luulin sinun olevan nukkumassa. Sinä kylmetyt parvekkeella. Minä tulin vain saamaan raitista ilmaa."

Carpentarian huomiota herätti, että Juliette seisoi katsellen suoraan Ilamin taloa, ja siitä huolimatta hän ei sanonut mitään siitä, että sieltä loisti valoa ja ovi oli raollaan.

"Mene, nyt sisään ja ole kiltti tyttö", sanoi Carpentaria. "Nyt sinä kylmetyt."

"Niin, nyt menen sisään", vastasi tyttö.

Ja hän meni sisään.

Mutta vielä kerran sai Carpentaria pelästyä. Jotakin liikkui itse parvekkeella, lähellä kukkaruukkuja, Sitten hän tunsi jonkin painautuvan hänen polveaan vasten.

"Oh, sinäkö se olet, Beppo!" kuiskasi hän ja hymyili omalle hermostuneisuudelleen…

Suuri angorakissa hyppäsi hänen syliinsä ja hioi kynsiään hänen punaisiin univormuhousuihinsa. Hän silitti kissaa, ja se vastasi kehräämällä, ja yön hiljaisuudessa se kuului siltä kuin kokonainen sahalaitos-olisi ollut työssä.

"Älä kehrää niin kovaa, Beppo", sanoi hän. Mutta Beppo, joka luuli olevansa hänen tarkkaavaisuutensa keskuksena ja jonka mielestä maailma oli kovin ihana, kehräsi edelleen yhä äänekkäästi.

Kului viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, neljännestunti, ja sitten Carpentaria kuuli raskaita askeleita tiellä Keskuskadun suunnalta. Hän hätkähti, kuunteli tarkoin kissan sähistessä ja mennessä suuttuneena tiehensä. Nyt ilmestyi näkyviin mies, joka meni hitaasti rakennuksia kohti. Hän mietti kuka se voi olla, mutta kun mies meni ylös Ilamin portaita ja työnsi auki raollaan olevan oven, näki hän, että se oli Ilam itse, ja että hänellä oli käsivarsillaan mytty, joka näytti mustalta kankaalta. Tämä näky kesti hyvin vähän aikaa, sillä Ilam sulki oven samalla. Hänen oli siis täytynyt lähteä talosta ennenkuin Carpentaria tuli parvekkeelle. Mitä tämä Ilamin omituinen käytös merkitsi? Jännittyneenä puristi Carpentaria parvekkeen nojapuuta.

Hetkisen kuluttua ovi jälleen avautui, ja noin viiden sekunnin ajan näkyi Ilam selvänä varjokuvana sisältä tulevaa valoa vastaan. Ja hartioillaan hänellä oli suuri taakka, joka oli peitetty mustalla kankaalla. Hän katsahti takaisin huvilaan päin ja kääntyi sitten, sangen avuttomana kantamuksensa tähden, sulkemaan ovea. Äärettömän varovaisesti hän astui alas portaita alas tielle. Hahmo ja kantamus näkyivät nyt vain epäselvänä häämötyksenä tiellä pimeässä.

Ennenkuin sekunttiakaan oli kulunut, oli Carpentaria päättänyt, mitä tehdä. Hän pujahti makuuhuoneeseen, veti saappaat jalastaan, pani ylleen tohvelit, joissa oli huopapohjat, hiipi alas ensimmäiseen kerrokseen, avasi sivuoven ja pujahti ulos. Ilam, joka asteli eteenpäin raskain, hitain askelin, oli nyt tullut tielle, joka vei Keskuskadulle.