XXV LUKU.

LAKKOLAISET.

Vähän aikaa sen jälkeen kulkiessamme yli Boston Common torin keskusteluun vaipuneena lankesi tiemme yli varjo ja kun kohotin katseeni, näin vieressämme kohoavan ilmaan suurenkokoisen veistokuvaryhmän.

"Ketä nämät ovat?" huudahdin.

"Teidän pitäisi se tietää paremmin kuin kenenkään muun", sanoi tohtori. "Ne ovat teidän aikalaisianne, jotka teidän päivinänne saivat melkoisia häiriöitä toimeen."

Ja todella paljaasta tahdottomasta hämmästyksestä oli johtunut kysymykseni, keiden kuvia edessäni oli.

Sallikaa minun kertoa teille, kahdennenkymmenennen vuosisadan lukijat, mitä näin ylhäällä jalustalla ja te tunnette tämän maailman kuulun ryhmän. Olka kiinni olassa, ikäänkuin yhtyneinä vastustamaan hyökkäystä, seisoi siinä kolme miestä oman aikani työläisten pukuun puettuina. He olivat paljain päin ja heidän karkeavaatteiset paitansa, hihat kyynärvarsiin käärittyinä ja rinta avoinna päästivät näkyviin jäntereiset käsivarret ja rinnan. Heidän edessään maassa oli pari lapiota ja kuokka. Keskimmäinen henkilö oikea käsi ojennettuna, kämmen ulospäin käännettynä, osotti hylättyjä työkapineita. Molempien toisten käsivarret olivat ristissä rinnoilla. Kasvot olivat karkeat ja kovat piirteiltään ja hoitamattoman parran ympäröimät. Heidän kasvonilmeensä osottivat itsepäistä uhmaa ja heidän katseensa olivat kiinnitetyt sellaisella äreällä tuimuudella heidän edessään olevaan tyhjään paikkaan, että ehdottomasti vilahdin taakseni nähdäkseni, ketä he katsoivat. Ryhmässä oli myöskin kaksi naista, karkeita puvuissaan ja piirteissään. Toinen oli polvillaan oikealla olevan veistokuvan edessä ojentaen hänelle toista kättänsä kuin nälkäinen, puolialaston lapsi samalla kuin hän toisella osotti työkaluja miehen jalkojen juuressa rukoilevalla eleellä. Toinen naisista oli tarttunut vasemmalla seisovan miehen hihaan vetääkseen häntä taaksepäin samalla kuin hän toisella kädellään suojasi silmiään. Miehet eivät kuitenkaan välittäneet ollenkaan naisista taikka edes näyttäneet katkeran vihansa vuoksi huomaavankaan, että he olivat siinä.

"Mitä", huudahdin, "nämäthän ovat lakkolaisia!"

"Niin ovat", sanoi tohtori, "tässä ovat Lakkolaiset, Huntingtonin mestariteos, jota pidetään parhaimpana veistokuvaryhmänä tässä kaupungissa ja yhtenä paraimmista koko maassa."

"Nuohan ihmiset ovat eläviä!" sanoin minä.

"Se on hyvä tunnustus", vastasi tohtori. "Vahinko, että Huntington kuoli liian aikuisin sen kuullakseen. Hän olisi varmaan siitä ollut mielissään."

Minä olin, kuten yleensä minun päivinäni rikas ja sivistynyt luokka, aina halveksinut ja kammonut lakkolaisia sokeina ja vaarallisina juonittelijoina, yhtä vähän omia parhaita etujaan käsittävinä kuin he välittävät muittenkaan eduista sekä muutenkin turmiollisina henkilöinä, joiden mielenosotuksia, niin kauan kuin ne eivät olleet väkivaltaisia, ei onnettomuudeksi voitu kukistaa väkivoimalla, mutta jotka olivat aina tuomittavat ja pikaisesti rautakourin kukistettava heti kun vähääkään voi puolustaa poliisin sekaantumista. Enemmän tai vähemmän voitiin hyvinvoivassa luokassa kärsiä yhteiskunnallisia parannussaarnaajia, jotka kirjoissa tai puheissa ajoivat hyvinkin jyrkkiä taloudellisia muutoksia niin kauan kuin he pysyivät säädyllisinä sanoissaan, mutta lakkolaisilla oli hyvin vähän puolustajia. Luonnollisesti kapitalistit tyhjensivät heidän päällensä vihansa ja halveksumisensa ja vieläpä kansa, joka arveli olevansa samaa mieltä heidän kanssansa pudisti päätänsä lakkoja mainittaessa arvellen niiden pikemmin hidastavan kuin edistävän työväen asiaa. Kasvatettu kun olin tällaisissa ennakkoluuloissa ei näyttäne kummeksuttavalta, joskin tunsin itseni hieman loukkautuneeksi huomatessani tällaisen epäkiitollisen aiheen valituksi kaupungin parhaalle paikalle.

"Vähintäkään ei ole epäilemistä taiteilijan työn erinomaisuudesta", sanoin, "mutta mikä lakkolaisissa on aiheuttanut teidät ottamaan meidän ajaltamme heidät kunnioituksen esineiksi?"

"Me näemme heissä", vastasi tohtori, "esitaistelijat kapinassa yksityiskapitalismia vastaan, joka on synnyttänyt nykyisen kehityskannan. Me kunnioitamme heitä, kuten niitä jotka Winkelriedin tavoin tekivät tietä vapaudelle ja kuolivat. Me näemme heissä kooperatiivisen teollisuuden ja taloudellisen yhdenvertaisuuden esimarttyyrit."

"Mutta voin vakuuttaa teille, tohtori, että näillä miehillä ainakaan minun päivinäni ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, että he olisivat olleet kapinassa yksityiskapitalismia vastaan järjestelmänä. He olivat verrattain tietämättömiä ja melkein kykenemättömiä käsittämään niin suurta aatetta. Heillä ei ollut ajatustakaan, että he voisivat tulla toimeen ilman kapitalisteja. Kaikki mitä he kuvailivat mahdollisena tai toivottavana oli hiukan parempaa kohtelua työnantajan puolelta, muutamia senttejä enemmän tunnilta, muutamia minuutteja vähemmän työaikaa päivässä tai ehkä ainoastaan vihatun esimiehen erottamista. Enintäin oli heidän vaatimuksinaan ainoastaan joitain pieniä parannuksia heidän tilassaan, joiden saavuttamiseksi he eivät epäilleet saattaa koko teollisuuskoneistoa epäjärjestykseen."

"Kaiken sen tiedämme me nykyaikalaiset varsin hyvin", vastasi tohtori. "Katsokaa noita kasvoja. Onko kuvanveistäjä asettanut niihin ihanteita? Ovatko nuo kasvot ajattelijain kasvoja? Eivätkö ne vahvista teidän väitettänne, että lakkolaiset, kuten työläiset yleensä, olivat poikkeuksetta tietämätöntä ahdasmielistä väkeä, joilla ei ollut vähintäkään käsitystä suurista kysymyksistä ja jotka olivat kykenemättömiä niin suureen aatteeseen kuin ammoisista ajoista vallinneen taloudellisen järjestelmän kumoamiseen? Täysin totta onkin, että vielä joitakin vuosia sen jälkeen kuin te nukuitte uneen, he eivät käsittäneet, että heidän riitansa oli yksityiskapitalismia eikä yksilölliskapitalismia vastaan. Tässä heräämisen hitaudessa vallankumouksensa täyteen määrään olivat he aivan yhdenarvoisia kaikkien suurten vallankumousten alkutaistelijain kanssa. Varaväki Concordissa ja Lexingtonissa vuonna 1775 ei käsittänyt, että he nostivat aseensa yksinvaltiuden aatetta vastaan. Yhtä vähän ymmärsi kolmas sääty Ranskassa konventsiooniin vuonna 1789 mennessään, että sen tie oli käyvä yli valtaistuimen raunioiden. Yhtä vähän huomasivat Englannin vapauden esitaistelijat kun he alkoivat vastustaa Kaarle I:n tahtoa, että heidän oli pakko ennen päämäärään pääsyään ottaa häneltä pään. Yhdessäkään näistä tapauksista ei kuitenkaan jälkimaailma ole arvellut esitaistelijain rajoitetun ennakkotiedon toimintansa täysistä seurauksista vähentäneen maailman suurta alkuyrittelijäisyyttä, jota ilman täydellistä voittoa ei voi koskaan saavuttaa. Lakon päämääränä oli teollisuuden sopimattoman käytöstavan kukistaminen, jokopa lakkolaiset sen sitten tiesivät tai eivät emmekä me voi iloita tämän kukistamisen seurauksista kunnioittamatta heitä tavalla, joka hyvin luultavasti, kuten te arvelette, tulisi heitä hämmästyttämään, jos he tietäisivät siitä, yhtä paljon kuin se hämmästyttää teitä. Sallikaa minun koettaa selvittää teille nykyistä katsantokantaa siitä osasta, jota nämät alkutyöskentelijät näyttelivät." Me istuuduimme eräälle penkille lähelle patsasta ja tohtori jatkoi:

"Rakas Julian, pyydän sanokaa, kuka se oli, joka ensiksi herätti teidän aikalaismaailmanne käsittämään sitä tosiseikkaa, että löytyi olemassa teollisuuskysymys ja liikuttavilla passiivisen vastarinnan mielenosotuksilla vääryyttä vastaan viidenkymmenen vuoden ajan piti yleistä huomiota kiinnitettynä tähän kysymykseen, kunnes se saatiin ratkaistuksi? Olivatko ne teidän valtiomiehiänne, tai kenties taloustieteilijöitänne, opettajianne tai muita niin kutsumianne viisaita miehiä? Ei. Ne olivat juuri noita halveksittuja, pilkattuja, kirottuja ja ahdistettuja olentoja tuolla jalustalla, jotka alituisten lakkojensa kautta eivät antaneet maailmalle rauhaa, ennen kuin heidän vääryytensä, joka samalla oli koko maailman vääryys oli korjattu. Taasen uuden kerran oli jumala valinnut yksinkertaiset välikappaleet saamaan aikaan viisautta, heikot välineet suuraa aikaan saamaan."

"Käsittääksenne, miten voimakkaasti nämät lakot vaikuttivat paljastamaan kansalle yksityiskapitalismin sietämätöntä pahennusta ja järjettömyyttä, on teidän muistettava, että tapaukset opettavat ihmiskuntaa, että toiminnalla on paljon opettavampi vaikutus kuin millään määrällä opetusta ja etenkin sellaisena aikana kuin teidän aikanne oli, jolloin suurella kansanjoukolla ei ollut mitään sivistystä tai järkiperäisyyttä. Tosin ei puuttunut vallankumouksen aikakautena sivistyneitä miehiä ja naisia, jotka sanoin ja kynin ajoivat työväen asiaa ja osottivat heille oikeata tietä; mutta heidän sanansa olisivat saaneet vähän aikoihin ilman sitä kauheaa voimaa, jolla nämät miehet sitä vahvistivat kuollessaan nälkään sitä todeksi todistaessaan. Nuo karkean näköiset miehet, jotka luultavasti eivät olisi saaneet kokoon yhtä kieliopillista lausetta yhteisin voiminkaan todistivat uuden kehittyneen teollisuusjärjestelmän välttämättömyyden vakuuttavammalla todistustavalla kuin mitä parhainkaan puhujataito voi esiin tuoda. Kun miehet ottavat henkensä käsiinsä vastustaakseen sortoa, kuten nämät miehet tekivät, on toisten ihmisten pakko kiinnittää heihin huomiotaan. Me olemme kaivertaneet tuohon jalustaan jossa näette kirjoitusta, sanat, joihin ylläolevan ryhmän toiminta näyttää sisältyvän:

"Me emme voi kestää kauempaa. Parempi on kuolla nälkään kuin elää teidän myöntämillänne ehdoilla. Henkemme, vaimojemme ja lastemme henget me asetamme teidän voittojanne vastaan. Jos te nostatte jalkanne meidän niskamme päälle, me puremme teitä kantapäähän."

"Tällainen oli heidän huutonsa", jatkoi tohtori, "miesten, jotka sorto teki epätoivoisiksi, joille olemassaolo täynnä kärsimyksiä ei ollut mistään arvosta. Se oli sama huuto, joka eri muodossa, mutta samansisältöisenä oli ollut tunnussanana jokaisessa vallankumouksessa, joka tarkoitti ihmiskunnan edistymistä — antakaa meille vapaus tai kuolema! — ja koskaan ei se kaikunut arvokkaamman asian edestä tai herättänyt maailmaa mahtavampaan tehtävään kuin näiden ensimmäisten yksityiskapitalismin järjettömyyttä ja tyrannivaltaa vastaan kapinoivien suussa."

"Teidän aikakaudellanne, sen tiedän, Julian", jatkoi tohtori suopeammalla äänellä, "oli tapana yhdistää urhoollisuus aseitten kalskeeseen, korskeuteen ja sotatoimiin. Mutta torven ja rummun ääni kuuluu meille ainoastaan heikosti eikä meitä ollenkaan liikuta. Sotilaalla ovat jo hänen päivänsä olleet ja menneet ikuisesti miehuusihanteineen, joita se kuvasi. Mutta tuo ryhmä esittää niin suuressa määrässä itseuhraavaisuutta, että se vaikuttaa meihin ehdottomasti. Nuo miehet uskalsivat henkensä heittäessään käsistään työkapineensa yhtä hyvin kuin sotamies taisteluun mennessään ja antautuivat yhtä epätoivoisen sattuman varaan, eikä yksin itse, vaan myös perheineen, joista mikään kiitollinen maa ei ottanut huolehtiakseen onnettomuuden sattuessa. Sotilaat lähtivät taisteluun musiikin soittaessa kunniamarssia ja maansa innostuksen rohkaisemina, mutta nämät toiset peitettiin häpeällä ja yleisellä halveksimisella ja heidän epäonnistumistaan ja tappiotaan tervehdittiin yleisillä hyväksymishuudoilla. Ja kuitenkaan eivät he etsineet toisten henkiä, vaan ainoastaan että he itse voisivat elää; ja vaikkakin heidän ensi ajatuksenaan oli heidän itsensä ja heidän perheittensä hyvinvointi, niin kuitenkin he taistelivat ihmisyyden ja jälkimaailman taistelua lyömällä ainoalla heille mahdollisella tavalla, kun kukaan muu ei uskaltanut panna ensinkään vastalausettaan taloudellista järjestelmää vastaan, joka kuristi maailmaa kurkusta eikä koskaan heittäisi kuristustaan hyvien sanojen vaikutuksesta tai ilman voimakkaita iskuja. Papisto, taloustieteilijät ja opettajat jätettyään nämät oppimattomat miehet etsimään parhaansa mukaan yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua itse eläen helposti ja kieltäen mitään kysymystä löytyvänkään olivat hyvin liukaskielisiä moittimaan työmiesten erehdyksiä, ikään kuin olisi mahdollista pyrkiessään ulos yhteiskunnallisesta sekamelskasta tehdä erehdystä, joka olisi niin suuri tai niin rikollinen kuin erehdys olla ollenkaan etsimättä ratkaisua. Epäilemättä, Julian, olen pannut kauniimpia sanoja noiden miesten suuhun, kuin mitä he itse olisivat mahdollisesti ymmärtäneet, mutta vaikkei tämä ajatus ilmennytkään heidän sanoissaan, ilmeni se heidän töissään. Ja juuri sen vuoksi, mitä he tekivät, eikä mitä he sanoivat, me tänään kunnioitamme heitä teollisuustasavallan esimarttyyreina ja tuomme lapsemme suutelemaan kiitollisuudesta noiden karkeatekoisia jalkoja, jotka meille ovat tien raivanneet."

Kokemukseni heräämiseni jälkeen tänä vuonna 2000 voi sanoa olleen yhtämittainen jono vallankumouksellisluontoisia äkillisiä ajatuksenmuutoksia, joissa se mikä ennen minusta oli näyttänyt pahalta, oli nyt muuttunut hyväksi ja mikä minusta oli näyttänyt viisaudelta, oli muuttunut järjettömyydeksi. Jos tämä keskustelu lakkolaisista olisi tapahtunut jossain muualla, olisi koko uusi vaikutelma, jonka olin saanut heidän näyttelemästään osasta suuressa yhteiskunnallisessa vallankumouksessa, josta olin osalliseksi tullut, ollut ainoastaan yksi uusi tällainen ajatuksen muutos ja kokonaan henkinen. Mutta tämän ihmeellisen ryhmän läsnäolo, veistoskuvien elävännäköisyys silmissäni kuunnellessani tohtorin sanoja, vaikuttivat omituisen persoonallisesti — niin sanoakseni — tunteen muutokseeni, jonka nyt sain kokea. Vastustamattomasti liikutettuna nousin seisomaan ja kohottaen hattuani tervehdin karkeapiirteisiä veistokuvia, joiden eläviä alkuaiheita olin aikalaisteni kanssa yhdessä ivannut.

Tohtori hymyili vakavana.

"Tiedättekö, poikani", hän sanoi, "useaan ei tapahdu, että ajan pyörä tuottaa kostonsa yhtä draamallisella tavoin kuin tällä kertaa?"