← Table of contents
Yhdenvertaisuus

LUKU IX.

Reading edition

Mikä ei ollut muuttunut.

Erottuamme paperin valmistustehtaan superintendentistä sanoin Edithille että olin aamupäivän kuluessa saanut niin paljon uusia vaikutelmia ja uusia mietelmiä kuin mielessäni jaksoin sulattaa ja että tunsin tarvitsevani lepuuttaa mieltäni hetkeksi jotakin sellaista näkemällä — jos sellaista voisi olla — joka ei ollut muuttunut tai parantunut viime vuosisadalta.

Hetken mietittyään Edith huudahti: "Minä tiedän! Älä kysy mitään, vaan tule kanssani."

Heti päästyämme hänen määräämälleen tielle hän kävi käsivarteeni ja sanoi: "Kiirehtäkäämme hiukan."

Kiirehtiminen oli yhdeksännentoista vuosisadan sääntönä. "Hurry up!" oli enimmän käytetty lause englannin kielessä, ja se olisi pikemmin kuin "E pluribus unum" sopinut Amerikan kansan ponsilauseeksi, mutta ensi kerran nyt huomautus kiireestä sattui huomiooni sen jälkeen kuin olin ruvennut elämään kahdennenkymmenennen vuosisadan päivinä. Tämä seikka sekä seuraajani kosketus käsivarteeni kuin olisi siten tahtonut askeleitani jouduttaa sai minun katsahtamaan ympärilleni ja samalla pysähtymään äkisti.

"Mikä tämä on!" huudahdin.

"Se on kovin ilkeätä", sanoi seuralaiseni. "Koetin saada sinut ohi niin ettet olisi sitä huomannut."

Mutta vaikka olin kysynyt mikä oli tämä rakennus jonka edustalla seisoimme, ei kukaan sen paremmin kuin minä voinut tietää mikä se oli. Salaisuutena oli miten se oli saanut jäädä tuohon, sillä keskellä tätä yhdenvertaisuuden loistavaa kaupunkia, missä köyhyys oli tuntematon sana, tapasin edessäni tyypillisen yhdeksännentoista vuosisadan vuokrakasarmin kurjinta laatua — yksi niitä todellisia harakan pesiä joita oli tiheässä kaupungin pohjoispuolella ja muissakin osissa. Ympäristö oli kuitenkin aivan vastakkainen kuin sellaisten rakennusten minun aikanani, ne kun tavallisesti olivat työnnetyt innoittavien kujien ja pimeitten pahalta löyhkäävien pihojen eksyttäviin soliin, jotka olivat ilkeitten tuoksujen höyryäviä säiliöitä ja rajoitetut korkeilla valoa sulkevilla seinillä. Tämä rakennus seisoi yksinään keskellä avointa toria, kuin olisi se ollut joku palatsi tai muu näyttelypaikka. Mutta selkeämmin osottautui yksinäisenä ollen tämän likaisen rakennuksen inhoittava saastaisuus. Siitä tuntui heijastavan synkkä ja kolea ilma jota ei raittiin syyskuun iltapäivän täysteräinen päivän paistekaan kyennyt vallitsemaan. Eipä olisi ketään hämmästyttänyt, vaikkapa keskipäivälläkin olisi nähnyt aaveita noissa mustissa akkunoissa. Oven yläpuolella oli kirjoitus ja minä kuljin torin poikki sitä lukemaan Edithin vastahakoisesti seuratessa minua. Nämä sanat luin keskioven yläpuolella:

"Tämä julmuuden asunto on säilytetty muistona tuleville sukupolville rikkaitten vallinnasta."

"Tämä on yksi niitä aaverakennuksia", sanoi Edith, "joita pidetään kansaa pelottamassa, jotta ei milloinkaan suostuttaisi mihinkään mikä olisi vanhan asiain järjestyksen palauttamista muistuttavaakaan, myöntämällä jollekulle jonkun tekosyyn nojalla taloudellista etua toisen rinnalla. Luullakseni olisi parasta ne repiä pois, sillä enää ei ole olemassa maailmalla vaaraa, että vanha järjestys palautuisi, suurempaa kuin on maapallolla että pyörimisensä kääntäisi toisin päin."

Lapsijoukko nuoren naisen saattamana tuli torin poikki meidän seisoessamme rakennuksen edustalla kulkien ovelle ja siitä ylös mustia ahtaita portaita myöten. Pienokaisten kasvot olivat kovin vakavat ja he kuiskutellen puhuivat.

"He ovat koululapsia", sanoi Edith. "Meidät kaikki viedään tämän tai toisen samallaisen rakennuksen läpitse ollessamme koulussa, ja opettaja selittää minkä laatuisia asioita siellä toimitettiin ja siedettiin. Minä muistan hyvin miten minut vietiin lapsena tämän rakennuksen läpi. Vasta pitemmän ajan kuluttua jälestäpäin toinnuin siellä saamastani kauheasta vaikutuksesta. Toden teolla en luule että on mikään hyvä aatos tuoda nuoria lapsia tänne, mutta se tapa otettiin käytäntöön vallankumouksen jälkeisellä aikakaudella, jolloin orjuuden kauhut, joista he vasta olivat päässeet, olivat vielä tuoreina kansan muistossa, ja heidän suurimpana pelkonaan oli että valppauden puutteessa rikkaitten johtovalta voisi uudistua."

"Tietysti", hän jatkoi, "tämä rakennus ynnä toiset samallaiset, jotka varoituksina säilytettiin, kun loput perustuksia myöten hajotettiin, on perin pohjin puhdistettu ja vahvistettu sekä laitettu terveelliseksi ja varmaksi kaikin puolin, mutta taiteilijamme ovat sangen taitavasti jäljentäneet kaikki lian ja saastan vanhat vaikutteet, joten kaikki näyttää aivan samalta kuin ennenkin. Huoneissa olevat taulut osottavat miten monen ihmisolennon oli siellä kasassa oltava sekä heidän elämänsä kauhistuttavat olosuhteet. Pahinta kaikista on se että kaikki asiat ovat otetut historiallisista lähteistä ja ovat ehdottomasti tosia. Muutamin paikoin on näiden rakennusten asukkaat kuvatut vahasta tai kipsistä, sellaisina kuin he tavallisesti olivat niissä parveutuneena, ynnä yksityiskohdittain puvut, huonekalut sekä kaikki muut piirteet ajan todellisten kuvausten tai kuvien mukaan laaditut. Tällä tavoin laitetuissa rakennuksissa käynti on sanomattoman kammottavaa. Mykät kuviot näyttävät rukoilevan kävijältä apua. Siitä on jo niin kauan, ja yhä tuntee omantunnon pistoksia siitä, kun ei kykene mitään asiassa tekemään.

"Mutta; Julian, tule pois. Olipa minun tuhmuuttani, kun saatoin sinut tästä ohi. Kun otin näyttääkseni sinulle jotakin mikä ei ollut sinun päiviesi jälkeen muuttunut, en aikonut sinua narrinani pitää."

Nykyaikaisen nopean kulkulaitoksen avulla seisoimme kymmentä minuuttia myöhemmin valtameren rannalla, jossa Atlannin laineet ääntä pitäen särkyivät jalkaimme juurella ja sen sininen pinta ulottui keskeymättömänä taivaan rannalle asti. Täällä todella oli jotakin mikä ei ollut muuttunut — mahtava olemus jolle tuhat vuotta oli kuin yksi päivä ja yksi päivä kuin tuhannen vuotta. Ei voinut olla mitään säveltä nyt minua varten sellaista kuin tämän suuren olemassa olon vaikutus, tämän kaiken maailman muuttuvaisuuden muuttumattoman todistajan. Miten vähäpätöiseltä tuntuikaan se pikku ajan ripse, jonka minä olin kokenut, seisoessani tämän ijäti-kestäväisyyden symboolin läheisyydessä joka menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden teki mitätöntä merkitseviksi sanoiksi.

Seuratessani Edithiä sille paikalle rannikkoa jossa seisoimme, en ollut pannut ollenkaan merkille suuntaamme, mutta nyt ruvetessani tarkastelemaan rannikkoa, huomasin eläväksi hämmästyksekseni että hän oli tietämättään tuonut minut entisen rannikkoasumukseni paikalle Nahantissa. Rakennukset olivat kyllä jo menneet ja puitten kasvaminen oli kokonaan muuttanut maiseman ulkonäön, mutta rannikon rajaviiva oli muuttumaton ja sen tunsin heti. Pyytäen häntä seuraamaan minua kuljin tietä pitkin erään niemen ympäri vähäiselle kapealle rantamasuikaleelle meren ja kallioseinän väliin, mikä esti näkemästä ja kuulemasta mitään takana olevasta maasta. Entisen elämäni aikana tämä paikka oli ollut mielipaikkani rannikolla asuessani. Niin kauan sitten kuluneen elämäni aikana, joka nyt mieleeni muistui kuin eilispäivä, olin täällä poikasesta pitäen käynyt uneksimassa haavekuvittelujani. Jokainen piirre tästä sopesta oli minulle yhtä tuttua kuin makuuhuoneeni ja kaikki oli aivan muuttumatta. Meri edessä, taivas yläpuolella, saaret ja kaukaa siintävän mantereen rannikko — kaikki mikä näköalaan kuului oli samaa yksikohtia myöten. Heittäysin meren rannan lämpimälle sannalle, kuten olin tottunut tekemään, ja silmänräpäyksessä oli tuttujen yhteisvaikutelmien virta kiidättänyt minut takaisin entiseen elämääni, niin että kaikki kokemani ihmeet, kun niitä aloin muistella tuntuivat vain utukuvilta jotka olivat mieleeni tulvineet kuten niin monet muut ennen tällä rannikon sopukalla. Mutta mikä unelma se oli ollut, tämä kuvittelu tulevasta maailmasta; varmasti lumoavin kaikista siellä meren luona mieleeni johtuneista!

Tyttö oli ollut niissä unelmissa, neito ylen toivottu. Pahapa olisi ollut, jos hänet olisin menettänyt; mutta enpähän ollut, sillä tässä hän oli, tämä outo- ja sulopukuinen tyttö, joka vieressäni seisoi ja minulle hymyili. Jonkun mahdottoman onnen avulla olin hänet tuonut mukanani unelmaini maailmasta, pitäen hänestä kiinni lempeni voimalla, kun haavekuva muuten kokonaan oli hävinnyt silmäni auettua.

Miksi ei? Kukapa nuorukainen ei usein ole nähnyt unelmissaan immytihanteita, kauniimpia mitä maailmassa vaeltaa, joille hän valvoen on huokaillut ja joiden puoliksi muistoon jääneet kasvot ovat seuranneet häntä hämärällä kauneudellaan? Onnellisempana kuin he olin pettänyt unien polkujen kateellisen vartijan ja tuonut unelmain maan kuningattareni mukanani heidän ohitsensa.

Koettaessani Edithille tehdä uskottavaksi tätä aatostani hänen olemassaolostaan, hän myönsi sen olevan sangen järkevän ja me kauan jatkoimme tämän aatoksen kehittämistä. Joutuessamme sen mielikuvan valtaan että hän oli ennakko-olento kahdennenkymmenennen vuosisadan naisesta sen sijaan että minä olisin ollut ontto jäännös yhdeksännentoista vuosisadan miehestä, me haaveilimme mitä kesän aikana tekisimme. Päätimme käydä suurilla huvituspaikoilla missä epäilemättä hän herättäisi suurta uteliaisuutta ja samalla hänellä olisi tilaisuus tutkia miltä hänen kahdennenkymmenennen vuosisadan mielelleen tuntuisi vielä hämmästyttävämmät ihmisolennot kuin miltä hän heistä näyttäisi — nimittäin ihmiset jotka puutteen ja viheliäisyyden maailman ympäröiminä saattoivat tyytyä olemaan onnellisia arvottomassa ja jäytävässä laiskuudessa. Jälestäpäin läksisimme Europaan katselemaan siellä sellaisia asioita jotka luonnollisesti olisivat merkillisyyksiä vuoden 2000 tyttöselle, sellaiset kuin Rothschild, keisari sekä harvat erikoiset ihmisolennot, joita siihen aikaan muutamia vielä oli Saksassa, Itävallassa ja Venäjällä, ja jotka vilpittömästi uskoivat että Jumala oli antanut heidän visseille lähimmäisilleen jumalallisen arvon heitä hallitakseen.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings