LUKU XXXII

ERITIS SICUT DEUS.

"Minä otaksuin siis", sanoin, "että uskonnollisten osastojen ja pappisluokan häviäminen ei ole vaikuttanut yleisen uskonnollisen harrastuksen vähenemistä."

"Olisitteko voinut arvella että se sitä olisi vaikuttanut?"

"En tiedä. En ole milloinkaan suuria ajatuksia niihin asioihin kiinnittänyt. Kirkollinen luokka edusti itseään uskonnon säilymisen oleellisena osana, ja me toiset pidimme varmana että niin oli."

"Jokainen yhteiskunnallinen laitos, joka on olemassa ollut melkoisen kauan", vastasi Mr. Barton, "on varmasti suorittanut toimia jotka aikanaan ovat olleet enemmän tai vähemmän hyödyllisiä ja tarpeellisia. Kuninkaat, kirkon miehet ja kapitalistit — kaikki heistä tässä suhteessa vain eri kapitalistilajeja — ovat epäilemättä omina aikakausinaan suorittaneet toimia jotka, vaikkakin olivat huonosti toimitettuja, olivat välttämättömiä ja joita ei silloin olisi voitu paremmin suorittaa. Mutta aivan samoin kuin kuninkuuden poistaminen oli suoranaisen hallituksen alku, samoin kuin yksityiskapitalismin poistaminen oli suuremmoisen varakkuustuotannon alku, niin oli kirkkojärjestön ja koneiston eli kirkolliskapitalismin häviäminen alkuna maailmaa herättävälle kiihkottomalle harrastukselle sen laajan yhteyden suhteen jota kuvataan sanalla uskonto.

"Inhimillisen kehityksen kulussa on ihmissuvun alamaisuus pappisauktoriteetin suhteen saattanut olla tarpeellista, mutta se on ollut vain holhousmuoto jolla enemmän kuin millään muulla on ollut tarkoituksena kangistaa ja kuolettaa sen yhteydessä olevia ominaisuuksia, ja kirkollisuuden rappeutuminen vihdoin valmisti tilaa suurten ihmisluonnetta ja tarkoitusta koskevien kysymysten innokkaalle harrastukselle, jota tuskin teidän aikanne arvokkaat kirkon miehet olisivat voineet kuvitellakaan, vaikka he niin tuskallisilla ponnistuksilla ja sangen pieniä tuloksia saavuttaen koettivat herättää joukkojansa hengellisiä asioita harrastamaan. Yleisen innostuksen puute näissä asioissa teidän aikananne oli luonnollinen seuraus siitä että ne olivat yksinoikeutena, erikoisalana pappisluokalla jonka jäsenet olivat välittäjinä ihmisen ja häntä ympäröivän salaperäisyyden välillä ja jotka lupautuivat takaamaan jokaiselle hengellisen hyvinvoinnin, jos vain heihin luottivat. Papillisen auktoriteetin rappeutumisen kautta jokainen sielu joutui itse vastakkain sen salaperäisyyden kanssa ja sai itse pitää vastuunalaisuuden sen itselleen tulkitsemisesta. Muinaisuudesta mieliin piintyneiden jumaluusoppien rappeutuminen vapautti koko sen alan joka koski ihmisen suhdetta äärettömyyteen, väärien dogma-ehdottomuuksien pusertavasta vaikutuksesta, joka oli siihen asti tehnyt tieteistä rajattomimman mitä typistetyimmäksi ja ahtaimmaksi. Entisyyden sielua rampaavan jumalanpalveluksen sijaan ja nykyisyyden kahlehtimisen sijaan siihen mitä on kirjoitettu, kumous osotti ihmisille ettei ollut mitään rajaa heidän tietämismahdollisuuksilleen oman luonteensa ja tarkoituksensa suhteen eikä mitään rajaa sen tarkoituksenkaan suhteen. Papillinen aatos, että menneisyys oli jumalallisempaa kuin nykyisyys, että Jumala oli ihmissuvun takana, väistyi sen uskon tieltä että meidän tulee katsoa eteenpäin eikä taaksepäin vaikutuksia saadaksemme ja että nykyisyys ynnä tulevaisuus lupasivat täydellisempää ja varmempaa tietoa sielusta ja Jumalasta kuin mikään ennen eletty menneisyys."

"Onko tämä usko", kysyin, "saanut jo käytännöllistä vahvistusta jonkun todellisesti tapahtuneen edistysaskeleen kautta joka olisi tuottanut varmuutta, mikä näissä asioissa on totta? Arveletteko todella tietävänne enemmän niistä kuin me eli tuntevanne enemmän todellista niistä asioista joita me vain koetimme uskoa?" Mr. Barton oli hetken äänettä, ennenkuin vastasi. "Te huomautitte hetki sitten", hän sanoi, "että puheenne tri Leeten kanssa oli tähän asti vain vähän kosketellut uskonnollisia asioita. Esittäessään teille nykymaailmaa, oli aivan oikein ja johdonmukaista että hän ensin pysyi pääasiassa talousjärjestelmän muutoksessa, sillä se tietysti on muodostanut tarpeellisen aineellisen perusteen kaikille muille tapahtuneille muutoksille. Mutta olenpa varma että ette milloinkaan voi löytää ketään joka — kysyttäessä millä suunnalla ihmissuvun edistys viime vuosisadalla on osottanut eniten taipumusta lisäämään inhimillistä onnea — ei vastaisi että se on tapahtunut sielutieteessä ja sen suhteessa ikuisuuteen ja äärettömyyteen."

"Tämä edistys ei ole ollut seurauksena ainoastaan järjellisemmästä asian käsityksestä ja täydellisestä henkisestä vapaudesta sen tutkimisessa, vaan sangen suuresti myös yhteiskunnallisista olosuhteista, jotka ovat päästäneet meidät melkein vapaiksi aineellisista varallisuuden varastoon keräämisestä. Me olemme nyt melkein vuosisadan ajan nauttineet taloudellista hyvinvointia, josta ei ole jäänyt mitään toivomisen varaa aineellisen tyydytyksen suhteen, etenkin kun samassa suhteessa tämän yltäkylläisyyden kanssa on sivistyksen kautta kehittynyt maun yksinkertaisuus joka estää liiallisuutta ja ylöllisyyttä ja yhä vähemmän panee painoa elämän aineelliseen puoleen ja yhä enemmän sielulliseen ja siveelliseen. Tämän aineellisen ja siveellisen kehityksen yhteistoiminnan takia me tarvitsemme sitä vähemmän mitä enemmän meillä on. Kauan sitten on tunnustettu että aineellisessa suhteessa ihmissuku on ehtinyt kehityksensä päähän. Me olemme suoraan sanoen kadottaneet halun enempään edistymiseen siinä suunnassa. Luonnollisena seurauksena on ollut että jo pitkiä aikoja järjen päätarmo on ollut keskitettynä ihmisen henkisen kehityksen mahdollisuuksiin, joille aineellisen kehityksen täydellisyys on vain valmistanut alun. Mitä olemme siihen mennessä vasta varmaksi oppineet, se on vasta ensimmäinen heikko aavistus siitä tiedosta joka meidän on saavutettava; ja vaikkapa tämän maallisen olotilan rajat olisivat sellaiset ettemme koskaan täällä voisi toivoa saavamme enemmän tietää kuin nyt, niin me emme nureksisi, sillä se tieto mikä meillä on, on riittänyt muuttamaan kuoleman synkeyden lupausten kaareksi ja poistamaan suolan ihmiskyyneleistä. Te huomaatte, oppiessanne tuntemaan enemmän kirjallisuuttamme, että eräässä suhteessa se kokonaan eroaa teidän kirjallisuudestanne, nimittäin traagillisuuden ehdottomassa puutteessa. Tämä on aivan luonnollisesti seurannut todellisen elämämme käsitystä että se on varmuudeltaan mahdoton loukata, se on Jumalan turvissa, kuten Paavali on sanonut, jonka kautta persoonalliset tapahtumat ja vaiheet ovat verraten vähäpätöisiksi menneet.

"Teidän tietäjänne ja runoilijanne henkevimpinä hetkinään olivat nähneet että kuolema oli vain askel elämään, mutta tämä näytti useimmille teistä olleen sangen ankara sana. Nykyaikana, kun elämä lähenee loppuansa kohti, niin sen sijaan että sitä synkeys varjostaisi on sen omituisuutena levollinen kaihova odotus, joka nuoren saattaisi vanhusta kadehtimaan, ellei hän tietäisi että hetken kuluttua se sama ovi aukenee hänellekin. Teidän aikananne elämän sävy näyttää olleen sanomatonta murhetta, joka samoinkuin meren valitus lähellä valtamerta asuville osottautui aina kun vain hetkeksikään taukosi surkean varakkuuspyrkimyksen ääni ja häläkkä. Nyt tämä sävy on niin riemukas että me äänettä olemme sitä kuullaksemme."

"Jos ihmiset jatkuvasti", sanoin, "tällä tavoin kasvavat jumalallisten asiain tiedoissa sekä jumalallisen elämän nauttimisessa, niin mihin he vielä joutuvatkaan?"

Mr. Barton hymyili.

"Eikö sanonut käärme vanhassa tarinassa: 'Jos te syötte tiedon puun hedelmästä, niin te tulette niinkuin jumalat'? Lupaus oli totta sanoiltaan, mutta nähtävästi siinä oli jokin erehdys puun suhteen. Ehkä se oli itsekkäisen tiedon puun taikka muuten ei ollut hedelmä kypsä. Tarina on hämärä, Kristus myöhemmin sanoi saman asian, sanoessaan ihmisille että he voivat tulla Jumalan pojiksi. Mutta hän ei mitenkään erehtynyt sen puun suhteen jonka hän heille osotti, ja hedelmä oli kypsä. Se oli rakkauden hedelmä, sillä yleinen rakkaus on samalla siemen ja hedelmä, syy ja seuraus korkeimman ja täydellisimmän tiedon. Rajattoman rakkauden kautta ihmisestä tulee jumala, sillä sen kautta hän pääsee tietoisuuteen yhteydestään Jumalan kanssa, ja koko maailma joutuu hänen jalkojensa juureen. Vasta kun suuri vallankumous sai aikaan inhimillisen veljeyden aikakauden, on ihmiskunta voinut yltä kyllin syödä tiedon todellisen puun hedelmästä ja sen kautta kasvaa yhä enemmän tietoisuuteen jumalallisesta sielusta siinä mielessä että se on elämämme oleellinen minuus ja todellinen salaisuus. Niin, todellakin meistä tulee jumalia. Nykyisen sivistyksen ponsilauseena on, Eritis sicut Deus!"

"Te puhutte Kristuksesta. Tuleeko minun ymmärtää että te tätä nykyistä uskontoa pidätte samana oppina kuin Kristus opetti?"

"Aivan varmaan. Sitä on opetettu historian alusta asti ja epäilemättä jo ennenkin, mutta Kristuksen opetus on täydellisimpänä ja selvimpänä meille saapunut. Se oli sama oppi jota hän opetti, mutta maailma harvoja lukuunottamatta ei silloin voinut sitä omaksua, eikä milloinkaan ole ollut mahdollista maailman yleisesti sitä omaksua eikä edes ymmärtää sitä, ennenkuin nykyisenä vuosisatana."

"Miksi ei maailma voinut aikaisemmin omaksua ilmoitusta jonka se nyt näyttää niin helposti ymmärtävän?"

"Siksi", vastasi Mr. Barton, "että sielun ja Jumalan — joka on sama — profeetta ja ilmoittaja on rakkaus ja aina viime päiviin asti ei maailma ole tahtonut rakkautta kuulla, vaan sen ristiinnaulinnut. Kristuksen uskontoa, se kun riippui epäitsekkään innostuksen kokemuksesta ja välittömästä näkemisestä, ei voinut hyväksyä eikä ymmärtää yleisesti maailma joka sieti yhteiskunnallista järjestelmää mikä perustui olemassaolosuhteisiinsa nähden veljesmurhaa vaativaan taisteluun. Profeetat, messiaat, tietäjät ja pyhät lienevät todella itsessään nähneet Jumalan kasvoista kasvoihin, mutta mahdotonta oli että yleinen käsitys Jumalasta olisi sellaiseksi tullut kuin Kristus hänet näki, ennenkuin yhteiskunnallinen oikeus oli saattanut voimaan veljellisen rakkauden. Ihmisen täytyi ihmiselle veljenä esiintyä, ennenkuin Jumala hänelle isänä saattoi ilmestyä. Nimellisesti papisto ammattinaan hyväksyi ja kertasi Kristuksen opetusta että Jumala on rakastava isä, mutta tietysti oli sula mahdottomuus että sellainen aatos saattoi itää ja juurtua sydämmiin jotka olivat kylmät ja kovat kuin kivi lähimmäisiänsä kohtaan ja vihan ja epäilyksen tahmaama. 'Jos ihminen ei rakasta veljeänsä jonka hän nähnyt on, kuinka hän Jumalaa rakastaa taitaisi jota hän ei nähnyt ole'? Papit saarnasivat kuulijansa kuuroiksi kehoittaen heitä Jumalata rakastamaan, antamaan sydämmensä hänelle. Siten annetut sydämmet Jumalan rakkaus vihdoin sytyttäisi, samoinkuin muinaistarujen mukaan taivaan tuli oli aulis sytyttämään uhrit jotka olivat soveliaasti valmistetut.

"Tuosta saarnatuolista, Mr. West, olette epäilemättä sangen monasti kuulleet nämä sanat ja monia muita niiden tapaisia kerrottavan: 'Jos me toinen toistamme rakastamme, niin Jumala asuu meissä ja hänen rakkautensa on täydellinen meissä.' 'Hän joka veljeänsä rakastaa asuu valossa.' 'Jos joku ihminen sanoo, minä rakastan Jumalaa, mutta vihaa veljeänsä, hän on valehtelija.' 'Joka ei veljeänsä rakasta, hän on kuolemaan vikapää.' 'Jumala on rakkaus ja joka rakkaudessa vaeltaa, hän vaeltaa Jumalassa.' 'Jokainen joka rakastaa tuntee Jumalan.' 'Joka ei rakasta, hän ei Jumalata tunne.'

"Siinä ovat ne pisarat Kristuksen opetuksesta jotka olivat ehtoina jumalalliseen elämään. Tästä me löydämme tarpeeksi selvitystä, miksi sitä ilmoitusta, joka tuli Kristukselle kauan sitten ja muille valistuneille sieluille, ei voinut ihmiskunta yleensä omaksua niin kauan kuin epäinhimillinen yhteiskuntajärjestelmä yllä piti vallitusta ihmisen ja Jumalan välillä, ja miksi sinä hetkenä, jolloin tämä vallitus särettiin, ilmoitus tulvi maailmalle kuin auringon valovirta.

"'Jos me toisiamme rakastamme, niin Jumala meissä asuu', huomatkaa miten nämä sanat selviksi kävivät sen kautta että vihdoinkin ihmissuku Jumalan löysi. Se ei tapahtunut, se huomatkaa, suoranaisesti, vasiten tai tietoisesti Jumalaa etsimällä. Se inhimillisyyden suuri innostus, joka vanhan järjestelmän kumosi ja veljesyhteiskunnan synnytti, ei ollut tarkoitukseltaan eikä tietoisuudeltaan ollenkaan pyrkimystä Jumalaa kohti. Se oli luonteeltaan inhimillinen liike. Se oli ihmissydänten sulaantumista ja yhdistymistä toisiinsa, katuvan ja heräävän tunteellisuuden purkautumista, keskinäisen rakkauden ja itseuhrauksen levollista vaikutusta yhteiseksi hyväksi. Mutta 'jos me toisiamme rakastamme, niin Jumala meissä asuu', ja niin ihmiset hänet löysivät. Näyttää että tuli hetki, ihmissuvun koko historian ylevin hetki, jolloin vasta toisensa syleilyksissä tavanneitten veljien maailman veljellinen hehku näyttää liittyneen jumalallisuuteen kuvaamattomassa värähdyksessä, aivan kuin Jumalan käsi olisi liittynyt ihmisten yhdistyneisiin käsiin. Ja niin on sitä jatkunut tähän päivään asti ja alati on jatkuva."